Kansanluonne on jännä juttu, koska sen kuvaus perustuu itse kunkin puheessa pääsääntöisesti yhteen tai muutamaan esimerkkiin, joista hypätään huikeisiin johtopäätöksiin. Hauskaa huvia niin kauan kuin joku ei ota moista tosissaan, eli eipä juuri koskaan...
Yhteensattuma sekin, että Matti Kassila tarinoi venäläiskokemuksistaan tämän päivän Hesarin yleisönosastossa. Olen näet itse paininut viime aikoina ihan kotoisissa ympyröissä, mutta hieman samantapaisia voimakkaita otteita on tarvittu.
Suomeksi sanottuna olen ottanut käyttöön huutamisen kommunikointitapana. Jari Tervo kuvaa teoksessaan Myyrä kuuluisaa diplomaatinrouvaa sanoilla "Juulia Kajanteella oli luonne, joka suomalaisessa ympäristössä oli yleensä vain kesäteatterin kuurolla laamannilla." Jotenkin tähän tapaan, vaikken peruskoleerisia ihmisiä muuten ihailekaan. Ystävä tai pari on aina hauska säästää.
Harjoitin aiemmin hallittua ja päämäärätietoista huutamista lähinnä ulkomaanmatkoilla. Varsinkin rautatievirkailijoiksi tuntuu päätyvän ihmisiä, jotka eivät ymmärrä tavallista puhetta. En sanoisi, että itäisessä ja eteläisessä Euroopassa huutamisen tarve erityisesti lisääntyisi; joskus kyllä tuntuu, että stiff upper lip tai sen pohjoismainen vastine hyvinvointivaltio vähentävät sitä.
Viime vuosina tahallinen maltin menettäminen on tullut enenevässä määrin tarpeelliseksi kotimaassakin. Lasten terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen ja yliopistobyrokratiassa seikkaileminen ovat tietysti saattaneet vaikuttaa kokemuksiini. Toisaalta aikamme suosii ja kasvattaa ihmistyyppiä, jolle ei mene asia hyvällä perille. Näillä ihmisillä on liian kiire, että he voisivat alentua ottamaan toisenkin ihmisen näkökannat ja tarpeet huomioon.
"Joo joo, mä oon nyt pahassa paikassa mutta ilmoittelen sitten. Älä nyt menetä hermojasi, pikku juttuhan tää on." Kun toinen on odottanut pukama punaisena puolen päivää sitä pikku juttua (jonka piti tapahtua jo aamulla, oikeammin se on sovittu ja uudelleen sovittu jo useamman kerran viime viikkojen aikana), on pieni kurinpalautus paikallaan. Desibelien nostaminen auttaa kiilaamaan näiden Tärkeiden Ihmisten sisäisessä jonotusnumerosarjassa hieman edemmäksi. Sitä he kai odottavatkin.
Oikea suuttuminen ei tietenkään toimi samalla tavalla. Päinvastoin, todellisuudessa mielenmaltti on säilytettävä aina, jotta voi päästä näiden tyyppien vähättelyn ja nolaamisyritysten ohi. Niistä selvittyään on jo voitolla ja pääsemässä pisteeseen, johon normaalien ja kunnon ihmisten kanssa olisi päätynyt jo aikoja sitten. Varsinaista seikkailupeliä, lohikäärmeet ja kaikki jotta pääsisi aarteen luokse...
Tärkeää on havaita se, mistä todella on kyse. Samalla tavoin voivat käyttäytyä myös aivan liian kiltit ihmiset, joilla on tosiaan liikaa töitä ja asioita hoidettavana ja jotka eivät kykene järjestämään elämäänsä ollenkaan. Toisaalta he eivät yritäkään vähätellä käsillä olevaa asiaa ja ovat oikeasti hädissään siitä, että taas kävi näin.
Heidän kanssaan pitää sitten "olla ruotsalainen." Neuvotella ja neuvotella, jutella, kokeilla erilaisia ratkaisumalleja ja pedata sopivaa lopputulosta pitkäänkin. Huutamalla homma menisi lukkoon pysyvästi, eikä tapahtuisi yhtään mitään; siinä tavallaan rikkoisi pelin säännöt eikä toisella olisi enää velvoitetta pelata lainkaan.
Kun taas näillä toisilla säännöt ovat nimenomaan tyyppiä "master and servant". Kuka käskee ja kuka tottelee. Minä ainakin olen henkisesti voipunut todella pitkään tällaisten otteluiden jälkeen. Ikävä vain, että niille ei loppua näy.
Huvittavaa on se, että lasten kanssa juuri tämä "aikuismainen" neuvottelu ja säätäminen toimii paljon paremmin kuin pää punaisena karjuminen. Kyllä kolmevuotiaatkin ymmärtävät sääntöjä ja jopa haluavat noudattaa niitä, muisti vain on hyvyydestään huolimatta lyhyt.
Joten mistä nämä ss-upseerin sosiaalisia taitoja edellyttävät tyypit tulevat? Mikä ihmisen kehityksessä menee pieleen vai meneekö mikään?
Kansanluonteella taitaa olla asian kanssa melko vähän tekemistä loppujen lopuksi. Tai sitten "olkaamme siis suomalaisia" tarkoitti kuitenkin jotain idän ja lännen välissä roikkumista, kummankinlaisia ihmisiä näet löytyy nyky-Suomesta laumoittain.
------------------------------------------------------------------
Lisättäköön jälkikirjoituksena keskustelu, jonka kuulin metrossa pari viikkoa sitten. Kaksi vanhaa rouvaa keskusteli terveydestään. Kun ei hoideta. Toinen totesi, että hänellä on sellainen tytär, joka kyllä pistää hoitumaan.
Näinhän se lienee. Vahvat voittavat sellaisissakin asioissa, joiden piti olla perusoikeuksia.
Mainittakoon, etten minäkään tosiaan nauti siitä, että joudun ottamaan käyttöön satamajätkän asenteen ja joskus myös puheenparren. Elämä olisi paljon helpompaa, jos kaikki vain hoitaisivat hommansa eivätkä a) keräisi niitä niin mahdottomasti b) yrittäisi luistaa sovituista asioista.
Joskus tällaista "asiallisten hommien hoitamista" pidettiin tyypillisen suomalaisena toimintatapana, mutta eiköhän ole aika herätä todellisuuteen. Moni kai luulee olevansa varsinainen Saarijärven Paavo, mutta puolet petäjäistä on korkeintaan selityksissä. Näin kansalliskirjallisuutta lyömäaseena käyttääkseni.
Asia erikseen ovat ne, joille ei edellytyksiä hommien hoitamiseen edes anneta. Ikuinen katovuosi tosiaan menossa! Mutta siitä ei ollut nyt niinkään kyse vaan menevien ihmisten itseaiheutetuista katastrofeista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti