Miksi naiset suorittavat

Joulunalusviikko on sopiva aika pohtia miesten usein esittämää kysymystä: mitä sä hössötät?

Miksi naiset, tai ainakin monet ja ennen vanhaan paljon useammat tekevät juhlapyhistä jonkinlaisen kansalaiskunnon mittarin? Pitää olla koristeet, siivous, ruoat, joulukortit, kukat, kaikki ojennuksessa ja laitettuna kuten naistenlehdessä sanottiin. Tai oma äiti on laittanut. Tai kuten anoppi on vinosti hymyillen huomauttanut. (Tuossa luki alun perin että vittuillen, mutta eiväthän anopit sellaista tee enkä minä äiti-ihmisenä kirjoita. Hyh.)

Siinäpä se pintapuolinen selitys tulikin. Vaikka miehet eivät huomaisi kuin joulukuusen ja kinkun puuttumisen, naiset kyllä huomaavat. En tiedä tuleeko se näkökyky munasarjojen mukana vai kulttuurin, mutta useimmilla se on. Onneksi monilla nykynaisilla on muutakin tekemistä kuin vahtia toisten kämppiä. Kaikilla ei silti vielä ole.

Syvällisempi selitys löytyy, ainakin minun mielestäni, maamme ja varmaan monien muidenkin maiden historiasta. Lukekaapa Sodassa koettua: Haavoitettu lapsuus ja siitä viimeinen, Ville Kivimäen kirjoittama luku. (Ville on fiksu mies, joka tuntuu ymmärtävän asioita enemmän kuin useimmat ikäisensä tai monet koskaan. Lukekaa Villeä!)

Kun sodan kokenut, monesti traumatisoitunut mies tuli kotiin ja alettiin elää muka normaalia perhe-elämää, naisten osaksi tuli unohtaa omat mahdolliset sotatraumansa ja pitää perhettä pystyssä. Parhaassa tapauksessa mies toi leivän pöytään, jos ei tuonut niin jonkun oli kuitenkin pakko. Ja sitten piti vielä pukea lapset siististi ja pitää koti kuosissa. Ettei kukaan olisi päässyt sanomaan.

Nähdäkseni suomalaisissa perheissä on vuosikymmenten ajan opittu pitämään materiaa tunteiden symbolina ja tarvittaessa korvikkeena. Ei se mitään, jos perheessä kaikki vihaavat toisiaan, kun on kuusi ja kynttilät ja kystä kyllä niin ei sitä kukaan huomaa. Me kaikki haluamme rakkautta, ja joulu on hyvä aika kuvitella saavansa ja antavansa sitä.

Ja vaikka meillä onnekkaimmassa tapauksessa ei olisikaan tunnepuolella isompaa hätää, vaan voisimme rentoutua ja maata sohvalla suklaata syöden, niin tuho uhkaa aina. Koskaan ei tiedä, koska se mies räjähtää käsiin, koskaan ei tiedä koska sosiaalihuolto vie lapset kun ei osattukaan olla ihmisiksi. Nämä siis ylisukupolvisina traumoina, joilla meitä naisia joskus aika viitteellisesti mutta kovin tunnistettavasti osataan pelotella.

Ja me suoritamme, siitäkin huolimatta että tavoittelemamme onnen tila pakenee juuri niiden toimien vuoksi, joilla siihen pyrimme.

Miehet voivat helpottaa omaa ja naistensa osaa leikkimällä vähän vähemmän suurta tuntematonta ja olemalla kotona läsnä sekä henkisesti että fyysisesti. Voi vaikka kertoa ihan suoraan, mitä joululta odottaa ja tehdä sitä itse sen sijaan, että antaa naisen höösätä ja sitten letkautellaan puolittain selän takana. Perhe on yhteinen yritys - vaikka isoisien ja isoisoisien sukupolvi ei siihen aina kyennyt, nykyisät kyllä kykenevät.

Ja katso, tapahtui niinä päivinä että otsaryppy ja hikikarpalo katosivat naisen kasvoilta ja hän näki perheensä ihmisinä eikä toiminnan kohteina. Halleluja, aamen :-)