Sankarini!

Sankaruutta kun lähtee tutkimaan ja jossain vaiheessa joku erehtyy haastattelemaan, väistämätön kysymys on: Kukas se sinun sankarisi sitten on?

Pitääkö sankaria ihailla varauksetta ja kaikilta osin? Toivottavasti ei. En ole mielestäni kyyninen enkä edes kaksisemmin niuho ihminen, mutta täysin virheetöntä ja kiiltäväkilpistä sankaria en ole löytänyt.

Elämyksellisempi näkökulma, jota esim. Geoffrey Cubitt teoksessa Heroic lives and exemplary reputations esittää on minulla toimivampi. Eli ihmiset, joiden tekemisissä on jotain sellaista, että se sävähdyttää kerta kerran jälkeen ja saa minutkin uskomaan maailmaan ja itseeni ovat minun sankareitani.

Ihan ensiksi minulle tulee sankareistani mieleen Olavi Paavolainen. Hänen kerrotaan puhjenneen kyyneliin omaa tekstiään lukiessaan: "kun minä kirjoitan niin hyvin" - no minun puolestani pillitys oli oikeutettua. Tykkään, mitä nyt nuoruuden runot eivät ole sitä Paavolaista jota kannattaa lukea. "Hekkuma", voi kiesus sentään.

Esteettisen sankaruuden lisäksi pidän siitä, mistä Paavolainen kirjoitti. Hän tuntui näkevän suomalaisen 1920- ja 30-lukujen henkisen maailman vähän turhankin selkeästi, ja vaikka Synkkä yksinpuhelu olisikin korjailtua jälkiviisautta, silti se olisi ollut vuosikymmeniä aikaansa edellä. Tämän tiedän tutkijana ja nykyaikaa ihmettelevänä suomalaisena. Tulleeko Paavolaisen aika koskaan todella?

Paavolainen käytännössä dokasi itsensä hengiltä eikä muutenkaan ollut ristiriidaton yksityishenkilö. En aio matkia häntä näissä asioissa, eikä elämäni miehissä ole dandymaisuutta - vai onkohan sittenkin...

Toinen sankarini on Väinö Linna. Hänen kohdallaan en ole niinkään värissyt kirjoitusten äärellä, mutta hänen itseoppineisuutensa on käsittämätön saavutus. Kehitys kirjasta toiseen on suurta, mikä aina lohduttaa meitä, jotka tunnemme julkaisseemme keskeneräistä ja haluamme kehittyä edelleen.

Linnankin yksityiselämä on naiselle ongelma: mies haki sodasta vaimon ja alkoi sen jälkeen lukea ja kirjoittaa. Jossain välissä saatiin sentään lapsi alulle. Siihen aikaan miehet ja isät elivät niin, mutta ihan kaikkea Linnassa ei nykyihminen voi ihailla.

Ja sitten tulee pakollinen feministin tilitys. Joku sitä ehti jo odottaa. Kun nämä minun sankarini ovat miehiä. Tietysti! Kenestä naisesta kirjoitettaisiin niin ihaillen kuin miehistä? Kenellä naisella on ollut tilaisuus purjehtia elämänsä merta niin omassa ohjauksessaan kuin näillä herroilla?

Aila Meriluodon Vaarallista kokea sävähdytti kyllä, niin omista päiväkirjoista muokattu kuin onkin. Aikansa kuvaa, kiehtovaa sinällään ja kirjoittavan ihmisen ongelmat ovat osin tuttuja. Ihan samalle väristystasolle ei silti päästy. Meriluodolla ei ainakaan vielä ole sellaista sädekehää ja fanikuntaa, joka loisi hänestä kansallisen sankarikuvan.

Ongelmana on vielä se, että Meriluodon runot eivät koskaan ole olleet minulle erityisen merkittäviä. Sankariksi taas ei - ainakaan minun mielestäni - voi tulla vain olemalla kiehtova persoona.

Anita Garibaldi voisi olla sankarini, jos tosiaan kiehtovaa ja itsenäistä naista haetaan. Miesten ehdoilla hänkin tietysti eli (1821-1849). Elämä Giuseppe Garibaldin rinnalla taistelevana naisena on juttu sinänsä, mutta feministiä kiehtoo sen epilogi Mussolin Italiassa.

Anitan Garibaldin maalliset jäännökset näet siirrettiin Gianicolo-kukkulalle mahtavan monumentin alle - mahtipontisempi on vain hänen miehensä vastaava hieman ylempänä mäellä. (Pyhiin on vaellettu! Italiassa nämä ratsastajapatsaat osataan.) Monumentti - jossa Anita kuvataan hevosen selässä, pyssy kädessä ja vauva kainalossa - paljastettiin juhlallisin menoin vuonna 1932.

Fasistien naisihanne oli kaikkea mitä Anita Garibaldi ei ollut: kotona pysyvä, passiivinen, miehen tahtoon alistuva ja ennen kaikkea italialainen. Ana Maria de Jesus Ribeiro da Silva syntyi ja eli aikuisikään saakka Brasiliassa, minne hänen tuleva miehensä pakeni kotimaastaan ja missä he tapasivat. Siinä miettimistä itse kullekin, joka uskoo symbolien ikuisuuteen ja sankarien varsinkin. Hankalatkin akat on joskus pakko kestää, ellei muuten niin miestensä rinnalla.

Mutta ongelma on taas tämänkin naisihmisen kohdalla: en diggaa sotaa ja siinä kunnostautumista erityisesti. Oli Anitalla neljä lastakin ja hän kuoli odottaessaan viidettä, jos tästä olisi apua. Onko? Ei, sankaruusviisari ei värähdä vaikka kanssasisaruus suurta onkin.

En ole nähnyt tätä uutta versiota Tuntemattomasta sotilaasta, on kuulemma muokattu tosi tuntemattomaksi Kansallisteatterissa. Niinhän sankareille aina käy. Runeberg on monelle enää vieraissa juossut vaimonalistaja, ei ole kansallisskaldi entisensä. Ehkä Linnastakin tulee työnarkomanian vastustajien ja koti-isien sylkykuppi jonain päivänä. Paavolaisesta on ainakin tullut narsistinen idiootti, jos joku uskoi samaisen Kansallisen versiota Säädyllisestä murhenäytelmästä...