Eronneet

On jotenkin masentavaa seurata uutisointia siitä, miten nuoret aikuiset eroavat yhä useammin kirkosta.

Uutisoinnin näkökulma on täysin evankelisluterilaisen kirkon. Mitä ”me” nyt teemme, miksi ”me” emme saa ”niitä” pysymään mukana jengissä? Kukaan ei kysy, miksi joku ei halua olla ”meikäläisiä”. Tai luulee kysyvänsä, mutta papeilta ei varmaankaan saa tyhjentävää vastausta.

Minä erosin kirkosta jo 20 vuotta sitten. En ole katunut päätöstäni, vaikka aikanaan kyse oli varmasti ennen kaikkea nuoren tytön tarpeesta olla tosissaan näissä asioissa. Samaan tapaan kuin jotkut heiluvat risti kaulassa ja rakastavat Jeesusta lukioiässä.

Kirkosta eroamisesta puhutaan yleisesti siihen sävyyn, että se johtuu välinpitämättömyydestä uskontoa kohtaan. Jos ainoa uskonto on evankelisluterilainen kristillisyys, näin saattaa ollakin. Toisaalta moni saattaa vilpittömästi inhota kirkon meininkiä ja haluaa suorastaan palavasti erota kirkosta, vaikka homo- ja/tai naispappikantojen takia. Omat syyni olivat kuitenkin aikanaan teologiset. Ei uskonto sentään pelkkää politiikkaa ole vaan uskontoa niilläkin, jotka tajuavat etteivät usko.

Jotkut eroavat liittyvät muihin uskontokuntiin, mutta useimmat eivät mihinkään. Ovatko he sitten täysin hengellisesti tyhjiä, suorastaan vaarallisia nihilistejä? Miten sitä edes voi elää, kysyi eräs takavuosien tuttavani. Miten mennään naimisiin ja miten lapsi saa nimen?

Monien luterilaisten heikko oman uskonnon tuntemus olisi itsessään hyvä syy erota kirkosta; kuka haluaa kuulua samaan porukkaan ihmisten kanssa, jotka eivät tunne edes uskontonsa perusteesejä? Kuten kasteen merkitystä tai miksi joulua ja pääsiäistä vietetään. Ihme porukkaa. Kuitenkin jokainen näistä turveloista on auliisti säälittelemässä meitä ”uskonnottomia”, kun emme ymmärrä omaa parastamme. Mutta ehkä me vielä aikuistumme ja tajuamme miten hieno asia kirkkohäät ovat.

Olen ollut erittäin kiinnostunut uskonnoista, niin kristinuskosta kuin muistakin koko ikäni. Tämä ei muuttunut kirkosta eroamisen myötä, vaan pikemminkin tunsin suurta ajattelemisen vapautta, vaikken ole koskaan tuntenutkaan kiinnostusta järjestäytyneitä vapaa-ajattelijoita kohtaan.

Väitöskirjassani käsittelin pitkä(piimäise)sti kristinuskon opillisia kysymyksiä. Sittemmin olen tavannut useitakin pappeja, ja työasioissa vastaan on tullut sitä fiksumpaa ammattikunnan edustajaa. Kukaan ei ole näistä opillisista asioista huomauttanut, joten oletan hurskaasti (sic) niiden olevan oikein.

Siltikään en ole nähnyt valoa, palannut kirkon hellään äidinhelmaan tai mitään muutakaan. Tieto ei lisää uskoa. Sitä joko on tai ei ole. Ehkä toiset ihmiset ovat aivoperäisesti alttiimpia uskonnollisille ilmiöille ja toisilla ”pysäyttävät kokemukset” pikemminkin vieraannuttavat ylenpalttisesta hengellisyydestä.

Sitä minä vain ihmettelen, mitä kauheaa kirkosta eroamisessa ja siitä seuraavassa kirkkoon kuulumattomuudessa on. Ei meidän perheemme ainakaan ole pahuuden palveluksessa sen enempää kuin kukaan muukaan, eikä varsinkaan hengellisesti heitteillä.

Pitäisi katsoa tulevaisuuteen: miltä näyttää Suomi, jossa alle puolet kansasta kuuluu evankelisluterilaiseen kirkkoon? Mutta sitä varten täytyisi kysyä ihmisiltä itseltään, miksi he eroavat kirkosta ja, ennen kaikkea, mitä heistä sitten tulee.