Meidän kotiäitien elämään kuuluu käyntejä paikoissa, joihin ei muuten välttämättä olisi asiaa. Terveyskeskukset ja pikaruokaravintolat ovat tulleet tutuiksi.
Viimeksi sain sekoilla terveyskeskuksessa. Paremmin valveutunut ei kyllä ollut sen kertainen ammatinharjoittajakaan. Lääkäripulaa siunaillaan varsinkin täällä Helsingin itäisillä alueilla, mutta paljon paremmin ei mene muullakaan henkilökunnalla.
Kuten tunnettua, julkisen puolen tietotekniset sovellukset ostetaan aina halvimmalta mahdolliselta toimittajalta, joka sitten pykää kasaan jotain joka ehkä toimii. Mitään demovaihetta ei ole varaa järjestää, joten puolivalmiit ohjelmat lykätään vaikkapa terveydenhoitajaparkojen niskoille.
Asiakaspalvelutilanteessa syntyy pakostakin sitä paheksuttua tietokoneen tuijottelua, kun taas hieman paranneltu versio ohjelmasta lävähtää ruutuun. Siinä sitten yhdessä ihmetellään, mitä mihinkin kohtaan kirjoitettaisiin.
Siellä koneella olisi tarjolla tietoa kävijän jokaisesta terveysvinkauksesta, mutta ei terkkari tai kukaan muukaan ehdi niitä lukea. Jokainen asia pitää kertoa yhä uudestaan. Kai niitä tietoja jollekulle säilötään, ehkä naapurin Kaisa löytää ne sitten joskus vessasta jonne ne on varastoitu käytön puutteessa?
Asiakas ei pysy perässä eri toimintojen nimikkeiden kanssa (nykyään ajanvaraus ja toimisto ovat sama asia, kappas vaan), koska eivät terveyskeskuksen työntekijät itsekään pysy. Loukkaantuvat kyllä, kun asiakas ei tiedä sitä, mitä he itsekään eivät edellisellä viikolla tienneet.
Jotkut piiloutuvat teknisten termien taakse niin, ettei asiakas pysty labrassa mitenkään kertomaan, mikä näyte hänestä piti milloinkin ottaa. Toiset änkyttävät asiakaskäynnit läpi ja kaiketi toivovat, ettei moinen hankala tapaus tule uudestaan. Kun se kysyi itsekin jotain.
Ei pidä käsittää väärin: tunnen vilpitöntä myötätuntoa kaikkia niitä kohtaan, jotka joutuvat työskentelemään puolivillaisissa organisaatioissa ja tekemään töitä, jotka eivät heille kuulu ja joihin heillä ei ole mitään koulutusta. Sitä sanotaan hajauttamiseksi, aktivoimiseksi, pahimmillaan ulkoistamiseksi ja yrittäjyydeksi. Epäreilua se on aina ja kuluttaa niin työntekijän kuin asiakkaankin aikaa ja energiaa kohtuuttomasti.
Jotenkin samanlainen tilanne on syntynyt jo pari kertaa McRiistäjän tiskillä – lasten kanssa on helpompaa mennä paikkaan, joka tietoisesti yrittää lypsää rahamme kuin tarjota niitä sinne, missä niitä ei kaivata. Olen näet yrittänyt ostaa juustohampurilaisateriaa. Vihaan Happy Meal-leluja periaatteesta ja vanhempikin poika on vielä melko tietämätön siitä, että sellaisen voisi saada aina.
Mutta ei juustoateriaa ole Mäkkärillä olemassakaan. Tällainen ihme on mahdollinen, koska heillä on vain a) lastenateria juustohampurilaisella b) tuplajuustoateria. Kai joku markkinointimerkonomi on laskenut että näin pitää olla.
Ei muuten, mutta kassahenkilöt tuntuvat olevan vilpittömän hämmästyneitä, kun asiakas ei tiedä heille ilmeisesti mantran tavoin opetettua asiaa. Näin se vaan on, ei voi auttaa. Joillakin heistä olen nähnyt pilkottavan vihreän, paksun nahan...
Tietämättömille tiedoksi, vogonit ovat Douglas Adamsin Hitchhiker’s Guide to the Galaxy-teoksessa esiintyvä kansa, joka on tunnettu alkeellisuudestaan, rumuudestaan ja ennen kaikkea byrokraattisuudestaan. Kirjojen pohjalta tehdyssä elokuvassa ollut vogoniosio ei ollut suoraan niistä peräisin, mutta henki oli aivan oikea. ”I have an idea!” SPLAT, maasta nousee läppä iskemään naamaan.
Tosin tällä meidän vogoniplaneetallamme ideoita kyllä riittää, ne vain eivät millään ehdi tulla toimijoilta itseltään. On liian kiire sekä säästää että toteuttaa jonkun ylätason innovaattorin visiota, mitä milloinkin.
Sekoilu jatkuu. Jos tönin teitä lastenvaunuilla, tiedätte miksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti