Minulla ei ole kovin suuria syytöksia ns. suuria ikäluokkia kohtaan - Osku Pajamäki saa hoidella sen puolen. Enimmäkseen. Olen vain miettinyt kyseisen, osin omien vanhempieni ikäpolven elämänasenteita.
Kuten Josper Knutas joskus totesi radiossa, 1950-luvulla Suomeen perustettiin nuoriso. Kuten muuallekin. Käsittääkseni kyseessä oli kypsyvän kulutusyhteiskunnan viritys, jonka avulla voitiin myydä yhä enemmän tavaraa yhä useammille ihmisille.
(Tavara ja myyminen ovat minulle hienoinen pakkomielle, kodin perintöä. Puheista päätellen perheelläni olisi voinut olla setelipaino kellarissa, niin paljon meillä puhuttiin "rahan tekemisestä". Vaan ei ollut kellaria, se kai esti.)
Nyt meillä sitten on noin 5-75-vuotias nuoriso, jota erottaa toisistaan lähinnä vaatekoko ja kurttujen määrä, joskin kumpaakin ollaan poistamassa että voisimme kaikki olla samanlaisia. Ihanaa.
Täydellinen erilaisuuden ja yksilöllisyyden puutehan oli takavuosien vasemmistolaisen kulttuuriradikalismin kuin myös sittemmin framille nousseiden oikeisto-ohjusten tavoitteena?
Arkisemmalla tasolla olen mietiskellyt vuosia sitten käymieni antropologian kurssien antia. Insestikieltoa on eri kulttuureissa perusteltu mm. sillä, että sukupolvien arvoasteikot ja perheen sisäinen nokkimisjärjestys menevät sekaisin, jos tytär nousee äidin rinnalle jne.
Tähän muotimaailma ja populaarikulttuuri kuitenkin nimenomaan pyrkivät. Että sukupolvet olisivat samanlaisia. Kiva kun voi lainailla tyttären vaatteita? Entäs ne nokkimisjärjestykset? Arvovalta?
Vitsinä on tietenkin se, että perheen sisällä valtaa on yhä vähemmän. Kovasti paheksutaan vanhempia, jotka haluavat "ulkoistaa kasvatuksen", mutta millä lihaksilla murrosikäisten vanhemmat tekevät muutakaan? Kun samaan aikaan ihmetellään uuden tyttö- tai poikaystävän outoa käytöstä ja koetetaan mahtua samoihin farkkuihin kuin junior.
Vanhemman auktoriteetin lähteenä voi olla vain läheinen suhde lapseen. Ei niin, että tunnetaan lapsi liian intiimisti tavalla tai toisella, vaan annetaan hänelle tilaa olla oma, eri sukupolvea oleva itsensä. Mukava lisä tähän olisi vanhemman suurempi tieto ja kokemus maailmasta, mikä edellyttää nykymaailmassa aika aktiivista toimintaa.
Vastuu on tylsä sana, ja sitä useimmin käyttävät ihmiset marttyyriuteensa narkkautuneita paskiaisia. Siitä kai kuitenkin lienee kyse, kun me (melkein vai jo?) keski-ikäiset teemme valintojamme, niin vaatekaupassa kuin muillakin turhuuden markkinoilla.
Ettei kävisi kuin edellisille ikäpolville, jotka eivät suostu edes rupeamaan vanhuksiksi, vaan haluavat olla jotain hemmetin seniorikansalaisia tai elää kolmatta ikää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti