Sattuipa hauskasti tänä suurena kansallisena merkkipäivänä lukuun jälleen Willian A. Wilsonin teos Kalevala ja kansallisuusaate.
Nykyään jokainen, joka vähän kyseenalaistaa suomalaisten maineen vuosituhantisena sankarikansana saa tappouhkauksia. Liekö Wilson saanut aikanaan tai niistä piitannut kun amerikkalainen.
Hauska kirja on kyllä, nimenomaan siinä miten tieteenharjoittajat tutkimustuloksistaan huolimatta prostituoivat itsensä kansalliselle uholle kerta toisensa jälkeen. Kansalle piti tarjota selkeä ja siloiteltu kuva kansanrunoudesta, ja helpoiten se kävi rinnastamalla kansanrunous Lönnrotin värkkäämään eepokseen.
Mietin vain, onko historiantutkimuksessa viime vuosina ollut menossa samanlaista, pääosin tiedostamatonta touhua toisen maailmansodan aikaan liittyen. Suomalaiset on haluttu nähdä suurina selviytyjinä ja idän uhan selättäjinä niin, että sota-ajan moninaisuus ja sen ajan eläneiden ihmisten erilaisuus on jäänyt pimentoon.
Mietin ennen kaikkea sitä, mitä olen itse uskaltanut sanoa ja kenelle. Esimerkiksi sodan ikävistä puolista muistuttaminen ei tosiaankaan "loukkaa veteraaneja", aihepiiriä ihannoivia nahkakuulia vain. He taas eivät ole koko Suomen kansa eivätkä varsinkaan sen menneisyyden vartijoita.
Asiahan on niinkuin se kerrotaan. Varsinkin toimittajien ennakkoluulojen läpi pääseminen oman sanomansa kanssa - että sodassa kuolee ihmisiä eikä se ole koskaan kivaa, vaikka miten selviydyttäisiin - on todella vaikeaa. Samoin Kalevalaa tyrkytetään kouluissa edelleen suomalaisten menneisyytenä ja aitona kokonaisuutena. Että näin. Ainakin töitä riittää, kun vain näkisi tuloksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti