Isänmaa on taas vaarassa. Kansakuntamme perusarvoja uhataan. Nyt taistoon vankan heteroseksuaalinen peitsi tanassa :-)
Vakavasti puhuen, Katariina Lillqvistin Uralin perhonen-animaation saama julkisuus on kiehtovaa. Juuri kukaan ei ole filmiä vielä nähnyt, mutta mielipiteen ylellisyyteen on kaikilla varaa.
Mannerheimin homoudesta ei minun tietääkseni - viisaammat korjatkoot! - ole vankkaa asiakirja-aineistoa, mutta harvanpa naimisista tässä maailmassa onkaan. Sen sijaan huhujen määrä on suuri ja ilmeisesti paikoin tarinaperinnekin. Ei näitä voi kieltää sillä perusteella, että ne eivät jonkun mielestä sovi kansallisen suurmiehen kuvaan.
Tarina ei ole aina tositarina, mutta sillä on aina merkitystä kertojalleen ja kuulijoilleen. Ns. punaisen Suomen elämä maailmansotien välisenä aikana oli aika erilaista verrattuna viralliseen totuuteen, ainakin kun vuodesta 1918 ruvettiin puhumaan. Missä nyt puhua uskallettiin. Oliko läheisensä menettäneiden ja itsekin kärsineiden kuva vaikkapa Mannerheimista reilu ja lähteitä tarkasti siteeraava, arvatkaapa vain... mutta tarvitseeko sen aina olla?
Nähdäkseni Lillqvist on lähtenyt dokumentoimaan tätä perinnettä ja kokemusta. Ei hän väitäkään, että tarina löytyisi arkistoista, mutta sen sijaan hän kyllä väittää, että se on pispalalaisten keskuudessa ollut tunnettu yhdeksänkymmentä vuotta. Siksi se on kertomisen arvoinen.
Myös siksi näitä kannattaa kaivella, että kansallinen historiatietoisuus on hyvää vauhtia vinoutumassa. Vasemmistopuolueiden nykytilan ja markkina-ajattelun jyräämisen ei pidä antaa hämätä. Suomi ei ole ollut ihanaisen yhtenäinen onnela edes toisen maailmansodan aikoina, eikä varsinkaan muulloin.
Ihmisillä on ollut erilaisia tavoitteita, toiveita ja unelmia, olivat ne nykynäkökulmasta miten fiksuja hyvänsä. Ei voi sanoa, että koko maamme vasemmiston poliittinen saati sosiaalihistoria pitäisi jättää käsittelemättä siksi, että nykyään ollaan jo toisella ladulla.
Vai onko muistitiedossakin edelleen tabuja? Vaihdetaan mummon lottamuistot mummon vappumarssimuistoihin, niin Suomi pelastuu?
Mannerheim ja seksuaalisuus on kyllä kiehtova aihe. Jossain Kotiliedessä oli niin sylin lämpöä uhkuvaa tekstiä marsalkan 75-vuotispäivien aikoihin, että nykylukijaa lähinnä nolostuttaa. Kai se on se tyylilajikin, mutta poskien puna yltää vuosikymmenten taa.
No, siitä olen samaa mieltä pispalalaisten kanssa, jos Lillqvistiä on uskominen: on julmaa tuoda rattohenkilö vieraaseen maahan ja hyljätä hänet sitten. Siitä kai po. leffa eniten kertoo, mutta kukapa pientä muistaisi kun mukana on sentään Suurin Suomalainen. Tai edes sitä, että kyseessä on nukkeanimaatio...
Jatkokysymys onkin: millaista yleisöä elokuva puhuttelee nyt, ja millaiset ihmiset eivät haluaisi elokuvaa olevan olemassakaan? Kuka kertoo juttuja Mannerheimista nyt, millaisia ja missä mielessä? Mihin kysymykseen Mannerheim on vastaus? Vai onko Mannerheim sittenkin aina vain avoin kysymys?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti