Eikös olekin sormea heristävä otsikko. Härifrån tvättas syyllistämistä ja oikeassa olemista...
Siellä Hodgkinsonin rakastamalla keskiajallahan ei useinkaan ollut suurta eroa kodilla ja työpaikalla, jos oli ollenkaan. Tällöin ei edes "isän rooli" vaatinut suurta harppaamista työminästä kotiminään, eikä varsinkaan tuntikausien pendelöimistä. "Omaa aikaa" oli kaikilla vähän jos ollenkaan, koska muista erillinen identiteetti ja sen toteuttaminen olivat harvinaisia (en koskaan menisi sanomaan, että jonain aikana ei olisi ollenkaan ollut olemassa jotain ajatustapaa).
Nykyinen länsimainen elämäntapa taas korostaa jokaisen ihmisen erillisyyttä. Perhe-elämässä tämä on suurin ongelma, koska jokaisen erillisen ihmiset tarpeet ja niiden "yhteensovittaminen" ovat hankala asia. Varsinkin, kun aikuisten tarpeet eivät useinkaan ole heidän tarpeitaan, vaan heidän työnantajiensa ja kulutusyhteiskunnan.
Hodgkinsonin hellimä ajatus siitä, että töitä tehtäisiin vain sen verran kuin on pakko - eli nälän aiheuttamina pakkoliikkeinä - on lasten ja vanhempienkin hyvinvoinnin kannalta erittäin kannatettava. Sen varsinkin tiedän kokemuksesta, että lasten tarvitsemien tavaroiden ja asioiden lista on huomattavasti lyhyempi kuin se, mitä heille olisi tarjolla. Pikkulasten takia ei tarvitse painaa duunia suoli ulkona.
Uskon myös, satunnaisista lähteistä keräämääni maailmankuvaan vedoten, että toisten ihmisten läheisyys on terveellistä. Lasten kanssa vietetty aika ei ole välttämättä väsyttävää ja ahdistavaa, jonka jälkeen siitä kaipaa pois "tuulettumaan". Pikemminkin, jos perhe-elämän saa edes ajoittain ja jotenkuten toimimaan, aikuisten virkistäytymistavat lieveilmiöineen voivat vaikuttaa ummehtuneilta.
(Miksi muuten aikuisuudeksi kutsutaan myöhäispuberteettisia käyttäytymistapoja? Viinalla urheilua, seksillä harjoittelua ja "maailmanparantamista". Ehkä siksi, että tällainen epävarma ihminen on mainosmiehille helppo kohde?)
Miehet ovat menettäneet eniten siinä kehityksessä, jossa on erotettu toisistaan työ ja vapaa-aika, julkinen ja yksityinen. Veikkaanpa, että miesten korkeampi kuolleisuus ja alhaisempi eliniänodote johtuvat osittain tästä: miehet on erotettu ihmisyyden parantavista puolista. Kalapuikkoviikset ovat vain yksi oire laajemmasta ongelmasta...
Naisten työssäkäynti on totuttu problematisoimaan, mutta eihän miestenkään työskentely poissa kotoa mikään mukava asia ole. Ja sitä pitäisi muka tehdä vielä enemmän. Läskikapinasta viis, ylityökapinaa me tarvitsemme.
Naiset ovat tosin kyenneet jo ennen "siirtymistään työelämään" pilaamaan hommat itseltään. Vai olivatko ne kansakunnan luonnostelleet miehet, jotka keksivät, että perhekin on kurinalaisesti johdettu laitos ja äiti sen itseoikeutettu pomo? Tietenkin aina hellä ja ymmärtäväinen, koska se on todellisen naisen luonto... viis tähän sisältyvistä ristiriidoista, hyvin on mennyt kansaan tai pistetty menemään.
Äitimyytti on omiaan viemään ilon äitiydestä, että olisi jokin yleisempi äitiys jota minunkin pitäisi toteuttaa. Lapsetkin pitäisi näet saada samaan muottiin, mutta ne ovat sen verran anarkisteja ainakin meillä, että vaikeaa on, tai olisi. Kotona olemisen kutsuminen työksi onkin epäilyttävää kehitystä - onko siis jollain normittavalla taholla oikeus tulla katsomaan, miten tehokkaasti meillä hommat hoidetaan?!
Minusta on turhaa keskustella siitä, pitäisikö isän vai äidin hoitaa lasta kotona ja kuinka paljon. Molemmilla pitäisi olla mahdollisuus säännöstellä työntekoaan ja olla olemassa omille lapsilleen muutenkin kuin iltayöstä kotiin raahautuvina kummituksina. Taannoin esitetty vanhempainlomamalli 6+6+6 (mistä kuka tahansa kristillisdemokraatti osaa poimia nuo numerot!) on hyvä alku, mutta suunnan pitäisi olla kohti vähemmän raivopäistä töissä jumittamista kokonaisuudessaan.
Nyt pitää mennä katsomaan, millainen liukumäki on syntynyt olohuoneeseen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti