Lasten leikkipaikat niin ulkona kuin sisälläkin, vaikkapa kauppakeskuksissa ovat sosiologisia kiehumispisteitä. Kuka on opettanut mitäkin kersoilleen tai jättänyt opettamatta. Omat lapset ovat tietysti aina oikeassa, niin minunkin mielestäni.
Sukupuolten suomalainen nykytila tulee karkealla tavalla esiin niin pallomerissä kuin liukumäissäkin, monimutkaisemmista vehkeistä puhumattakaan. Vahvimman laki ja oikeudenmukaisuus sekoittuvat hulvattomasti.
Jos paikalla on isoja ja vahvoja poikia, he määräävät. Heillä on järjestään vanhemmat, jotka eivät edes huomaa pienempien lasten läsnäoloa, ja joka tapauksessa ote omista pojista on livennyt aikaa sitten. Kun niistä pitää tulla miehiä eikä mammareita. Siispä lelut lentoon ja vauhti päälle, mitä siitä jos luut rutisee ja nivelet naksuu - pienemmillä.
Kun isot pojat lähtevät toteuttamaan sukupuolidiskurssiaan takavasemmalle, on tyttöjen vuoro. Ainakin isoimpien ja kovaäänisimpien tyttöjen. Eikä mitään poikia, juurihan se nähtiin että pojat on inhottavia. Tyttöjen vanhemmat nyökyttelevät vieressä, nimenomaan. Pojat pois nyt.
Joskus saattaa koittaa pienten poikien vuoro. Niiden, joiden paras kaveri on tyttö ja jotka hoitavat pikkuveljeään esimerkillisen hellästi. Jotka ovat niin pieniä ja kevyitä, että tuskin edes päälle hyppäämällä satuttaisivat ketään (tosin heidät on opetettu olemaan edes uneksimatta sellaisesta). Mutta hekin ovat inhottavia poikia ja poikien vuoro oli jo.
Kunpa tytöt ja pienet pojat voisivat yhdistää voimansa ja laittaa isot pojat järjestykseen. Oltiin sitten lapsia tai aikuisia.
Euroviisupoliittinen jälkihuomautus: ensi katsomalla eilisessä karsinnassa voitti kaksi kovin erilaista esiintyjää, Teräsbetoni ja Cristal Snow. Mutta molemmat kyseenalaistavat mieheyttä tavoillaan. Todellinen pelottava vallan vaate on puku ja kravatti, muistetaan se.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti