(Tunnen itseni tosiaan kotirouvaksi kun kerron aina vain miehestäni, mutta menköön nyt.)
Mies on työn puolesta englannin keskustelukurssilla - nykyään inssien pitää osata puhuakin. Ilmeisesti kurssi on hauska ja opettavainen, koska brittisyntyinen opettaja painottaa kulttuuria ja kyselee joskus hassuja suomalaisuudestakin.
Jokin aika sitten niillä oli käsittelyssä kevyt lämmittelykeskustelu eli "stroking". Kättelyn saati poskisuudelmien sijasta siellä päin maailmaa kuulemma puhutaan säästä sun muusta ympäripyöreitä, "silitellään". Kuulostaa kummalta mutta näin minulle kerrottiin.
Telkkarista voi kuka tahansa tarkistaa ja moni käydä paikan päälläkin katsomassa, että eivät ne siellä mitään kohteliaita ole ja aika in medias res tarpeen tullen ja muutenkin. Jäin silti miettimään, onko pintapuolisen kanssakäymisen unohtaminen yksi syy siihen, miksi suomalainen arki on monesti niin väsyttävää.
Meidäthän on opetettu puhumaan aina asiaa. Jos ei ole mitään sanottavaa, ei tarvitse sanoa mitään. Hyvä tähän asti. Mutta sitten kun sanotaan, pitääkö sen aina olla kivitalon kokoinen järkäle ja syvällinen totuus? Saako rupatella yhdentekeviä vain ollakseen toisen ihmisen kanssa hetken aikaa? Ja pysytellä yhdentekevyyksissä, jotta toinen ei menisi pois? Saako mennä pois, jos ei kestä toisen järkäleitä?
Lasten kanssa kaupungilla kulkeva saa osakseen huomiota, tosin lähinnä mummuilta ja toisilta lapsellisilta. Vanhukset osaavatkin usein kevyen juttelun, ja kiittävät vielä kun tiet eroavat. Toiset äidit (sillä äitejähän he usein ovat) samoin, ainakin jos oma tai vanhempien synnyinmaa ei ole Suomi... monesti tuntuu, että suomalaisilla äideillä pitää olla jotain vakavaa sanottavaa lapsistaankin, ennen kuin juttusille voi ruveta.
Ei ihme, että monet lapsettomat niin kauhistelevat pikkulasten vanhempien elämää. Se voi tosiaan vaikuttaa synkältä puurtamiselta, jos siitä ei kehtaa kertoa muuta kuin sairaudet, allergiat ja käytösongelmat. Muu kun olisi kai heppoista ja pinnallista. Kivaa ei ole koskaan?
Eräs ystäväni sanoi vuosia sitten toiselle ikimuistettavasti: "Mennään kahville, mä en jaksa ketään ihmisiä." Huvittavuudestaan huolimatta lause on tärkeä. "Ihmisten" kanssa pitää osata käyttäytyä, mutta toisaalta pitää olla valmis moninaiseen vuorovaikutukseen.
Hyvän ystävän kanssa taas on oikea paikka puhua henkeviä ja käsitellä vaikeitakin asioita. Ehkä kouluissa ja työpaikoilla olisi parempi ilmapiiri, jos vältettäisiin kiusallisia tai liian henkilökohtaisia aiheita? Mutta olisiko se epärehellistä, mistä sitten puhuttaisiin? Säästä? Se nyt ei ainakaan ole enää kevyen rupattelun aihe...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti