Luen juuri Juha Siltalan teosta Miehen kunnia. Kai suomalaisesta yhteiskunnasta kertoo jotakin, etteivät teoksen asiat niin kauhean vieraita naisillekaan ole.
Simputus tavataan yhdistää armeijaan ja vastaaviin totaalisiin yhteisöihin, mutta sehän on läsnä kaikkialla. Ajatellaan nyt vaikka koulun taitoaineiden opetusta. Juuri kun on saanut ne hemmetin karjalanpiirakan rypyt ojennukseen ja sormensa irti piirakasta, tulee vanhan hyvän ajan köksänmaikka kertomaan, että kunnon emäntä sitten rypyttää näitä niin ettei meinaa sormia silmällä erottaa.
Hähää, kun nyt omassa kodissani rypyttelen, teen sen ihan niin hitaasti kuin huvittaa. Makua se ei pilaa, eikä meillä ole minnekään kiire. Sama juttu käsitöiden ja erilaisten urheilusaavutusten, ja erittäinkin lapsenhoidon kanssa: kannattaa aina kysyä, miksi ne pitää tehdä jollakin tavalla. Joskus takavuosien neuvo on hyvä, joskus turhaa pölinää jolla on laitettu nuorempia ja tyhmempiä ruotuun.
Tutkijanuran sanotaan olevan täynnä simputusta, ja varsinkin tieteellisten artikkeleiden kirjoittaminen on monen mieliharmi. Sain ilokseni äskettäin kuulla, että vuosi sitten Naistutkimus-lehdessä julkaistu artikkelini on valittu vuoden naistutkimusartikkeliksi. Kaikki se tiukka ja kirpeäsanainen refereevääntö ei siis ollut turhaa :-) Ihan asiallista palautetta koen yleensäkin saaneeni, mutta tiedän että kaikki eivät ole saaneet, varsinkaan johdonmukaisuuden suhteen.
Huomenna alan taas luennoida sosiaalihistorian osuutta yhteiskuntahistorian johdantokurssista. Koetan pitää jargonin eli simputuksen määrän minimissä, vaikka vaikeahan se on tietää, mitä kukakin simputuksena pitää. Myönteisessä hengessä yritetään kuitenkin. Ja edes jotenkuten johdonmukaisina :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti