Kulttuuriministerimme Stefan Wallin ei ole ainoastaan tunnustautunut Pahkasika-faniksi, vaan on myös koonnut uuden laitoksen julkaisun parhaita paloja. Hänkin oli aikanaan isoveljen uhri kuten minäkin, mutta itsenäistyi Aamulehden mukaan sittemmin omaehtoiseksi maisteritasoisen huumorin ystäväksi.
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/81447.shtml
Pahkasikaa on ollut vaikea selittää useimmille ihmisille, ainakin akateemisuuteen taipuvaisen naisihmisen. Kyseessähän ei koskaan ollut tasapaksu huumoripläjäys Mad-lehden tapaan, vaan ainakin minun tietääkseni yhä uusien yrittäjien temmellyskenttä.
Jälki oli joskus epätasaista, eivätkä 1990-luvun numerot olleet enää minusta samalla tavoin hersyviä kuin aiemmat (kyllä, tämä on sitä ensidemon palvojien ininää jota musiikissa aina kuulee), mutta se juuri teki Pahkasiasta niin kiinnostavan. Aina ei naurattanut.
Joskus ei pitänytkään. Ari Pirttisalon sarjakuvat ovat jääneet monesti traumaattisina mieleen, kuten Tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput tai Konstaapeli Renkkainen. Jurpo-sarjakuvastakaan en aina ollut ihan varma, miten päin naama olisi pitänyt laittaa.
Toisaalta Alivaltiosihteerin porukan alkuaikojen jutut olivat niin käsittämättömiä, että ovat edelleen hallussa. Muistan vieläkin, mistä saatanallisista sanoista po. yhtyeen nimen piti muodostuman: "Antikristus laavavirrassa irstailee varajeesuksen, alakerran-ukko Luciferin tanhuvilla. Immenryöstö-orgioissa Saatana irvistää hankomies-tuurijuopon epäjumalalle epäsiveästi: raiskauksesta ihosairaus!" No, muistan minä turhempaakin. Onneksi en sentään ole keksinyt mokomaa ritirimpsua!
Miten Pahkasika vaikutti nuoreen, kehittyvään mieleen? Vaikea sanoa, missä oma huumori ja elämänasenne loppuu ja Pahkiksen meininki alkaa. Ainakin kummallisia sitaatteja on riittänyt. Näin aikuisena ja ihan tohtorina on puolestaan vaikea sanoa, mikä naurattaisi tai järkyttäisi nyt, sillä tunnemuisti on myös vahva asia.
Siksi Pahkasikaa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei lukenut sitä 1980-luvun teininä, joka olisi kovasti halunnut ymmärtää maailmaa, mutta kaikki aiempien sukupolvien välineet uskonnosta ja stalinismista punkkiin olivat menettäneet kantavuutensa.
Pahkasian räävittely kelpasi kritiikiksi, vaikkemme me kakarat sitä monesti ihan pilkulleen tajunneetkaan. Nyt on ollut hauska lueskella vanhoja numeroita ja hoksata, mistä maisterien jutuissa silloin oli kyse. Tai mistä omassa itsessä oli. Mitä en tajunnut enkä voinutkaan tajuta, mitä tajusin ja miksi.
Ainakaan Pahkis ei estänyt jonkinlaisen yhteiskunnallisen näkemyksen kehittymistä. Kaikki humoristit ovat näet salaa moralisteja. Lukekaa vaikka Pahkista niin näette.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti