Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

Joillakin meistä on aikaa lukea kirjoja äitiyslomalla - äitiyslomalla olemisesta tietenkin :-)

Noin yleensä mammakirjallisuus on genrenä masentava, koska ihmiset tuntevat ilmeisesti tarvetta kertoa masentavista asioista. Siksikin viime aikojen keskustelu aiheesta äitiyden vaikeus on tuntunut vähän oudolta - kivoista asioista puhuva kyllä sensuroidaan saman tien. Kokeilkaa vaikka.

Suden teos on kuitenkin suht sujuvaa tekstiä vailla pahimpia latteuksia tyyliin "olen äiti ja nyt mua myös pidetään äitinä, kappas ketaletta". Joskus kaipasin kirjalta vähän enemmänkin henkilön- ja miljöönkuvausta, nyt se on aika vauhdikasta menoa chick lit-hengessä.

Henkisen romahduksen kuvauksessa reippaus on kyllä paikallaan. Ei niitä paniikkikohtauksia sun muita loputtomasti kannata väännellä vaan mitä niistä seuraa. Sudella on kai toimittajatausta, se auttaa kyllä. Gradunteko onkin sitten eri asia.

Kirja siis kertoo gradua vaille valmiista sosiaalipsykologian opiskelijasta, joka on tosin viime vuodet kääntänyt romanttista pokkarikirjallisuutta. Avoliitossa sähkömiehen kanssa, oma talo rakennetaan kirjan aikana. Ja Minna päättää samana vuonna lapsen syntymän kanssa vielä valmistua ja painaa töitä täysillä. Ja antaa lapselle jakamattoman huomion ja virikkeitä...

Ennalta-arvattavalta vaikuttavasta alkuasetelmastaan huolimatta kirja pystyy parhaimmillaan ainakin samoja kokeneen näkökulmasta uskottavaan ja tuoreeseen kuvaukseen. Ei niin että itse olisin yhtä raivopäisesti yrittänyt saada kaikkea mahtumaan yhteen vuoteen, mutta ei näitä minunkaan äitiyslomiani miksikään rikkumattomaksi maternalistiseksi auvolaksi voi kutsua.

Kumpikohan on pahempaa: joutua täysin eristetyksi työelämästä äitiyslomalla vai "saada" tehdä melkein saman määrän hommia vauvanhoidon lomassa? Voiko kumpaankaan kohtaloon hirveästi vaikuttaa? Kenen on vastuu? Miksei yhteiskunta tee mitään...

Vaarallisinta kaikessa tekemisessä, vauvalla tai ilman, on tietysti se, että hirttää elämänsä ja itsetuntonsa yhteen suunnitelmaan ja kun se ei onnistu, kaikelta menee pohja. Lasten kanssa on vielä se yllätysmomentti, että ne ovat syntyjään erilaisia, eikä vaikkapa niiden unenlahjoihin voi vaikuttaa kuin ehkä valitsemalla nukahtamiskyvystään kuuluisan puolison.

Kirjoittelin jokin aika sitten arkisesta anarkiasta, jolla tarkoitan sitä, että ihmisen olisi hyvä elää omalla tavallaan ja kasvattaa lapsensakin oman pään mukaan. Minusta esimerkiksi neuvolatoiminnan tarkoitus on tukea vanhempia lapsen hoitamisessa, ei määrittää todellisuutta ja aiheuttaa turhia paineita. Kohdalleni ei mitään kasvukäyränatseja ole sattunutkaan, mutta tarinoita riittää. Myös Pauliina Sudella.

Sama juttu kaikenmaailman opaskirjallisuudessa: avuksi ne on tehty eikä riesaksi. Mutta jos maailma on kirjoista peräisin, ei todellisuus voi kuin jäädä jälkeen ikävällä tavalla. Hytisyttäviä kohtaamisia on ollut useammankin lapsen äitien kanssa, jotka kommentoivat kaikkea lasten tekemistä ja olemista kirjallisuusviitteillä ja ratkovat uusia pulmia etsimällä vastausta netistä - miksi turhaan perehtyä empiiriseen lähdeaineistoon eli lapseen itseensä...

Ruuhkavuosi käsittelee aika raikkaasti näitä erilaisia paineita, ja tietysti koulutuksen, ammatin ja silkan rahanansaitsemisen aiheuttamia lisäahdistuksia. Kuten itsekin olen saanut huomata, miehiä eivät vaivaa äitimyytin kaltaiset takaraivoon iskostuneet ajatusharhat, vaan he saattavat hyvänä päivänä jopa nauttia lapsistaan. Ja pitäisihän hyvän äidinkin nauttia, kirjassa luki niin.

Ruuhkavuosi vihjailee, mielestäni aika osuvastikin, kuinka kuvatun kaltainen yli-innokas ja ulkokohtainen suorittaminen johtuu usein erilaisista hylkäämisen kokemuksista. Jokaisella on tarinansa, mutta suosiihan nykyaikakin itsensä piippuun vetämistä, lähes ainoana kunniallisena elämisen muotona.

Jos jostakin kuitenkin olen varma niin siitä, että peräsuoli pitkällä duunia, kotitöitä ja "laatuaikaa" painaltava kyborgi ei ole hyvä vanhempi, ei varsinkaan kiva ja hauska vanhempi jollainen jokainen kai haluaisi olla. Tässä mielessä Ruuhkavuosi on aika tärkeä kirja, vaikka jo ehdin valittaakin sen tietystä kirjallisesta heppoisuudesta. Mutta eivät mitkään dostojevskit tai edes hannuraittilat tällaisista aiheista kirjoitakaan. Kyllä se on chick toiselle kun puhuu.