Romskuja

Suomalainen kaunokirjallisuus on tietenkin Suuri Isänmaallinen Projekti, joten tuollaista otsikkoa ei sopisi laittaa... mutta kun huvikseni luin, niin pakkohan se on.

Jarkko Tontin Luokkakokous oli pettymys. Kaipa aika on jo ehtinyt ajaa sen ahdistuksen ohi, jota minua pari vuotta nuoremmat tunsivat aikuistumisen pakkoa kohtaan? Tai sitten juristi Tontti on fantasioinut, millaista olisi olla jollain todella epävarmalla alalla, kuten IT-hommissa tai historiantutkijana...

Joka tapauksessa juonen peruskuvio on lähinnä outo, kaksi koulukaveria rakastaa kolmatta koulukaveriaan joka pyörittää poikia miten tahtoo. Miesten himot ja halut on esitetty usein kiinnostavamminkin, jotenkin vetoavammin. Ja tutkijan arki on ainakin minusta hieman lämpöisempää kuin Tontin kuvaaman medievalistin.

Miksi muuten aina akateeminen maailma kuvataan hirveänä intrigisoppana, jossa vain kyynisimmät pärjäävät ja osaaminen ja lahjakkuus ovat lähinnä haitaksi? En minä tunne sellaisia ihmisiä yliopistolta, tai en ainakaan pidä näitä piirteitä heidän hallitsevina ominaisuuksinaan. No, joitakin ammattinarsisteja toki tunnen, mutta he taas eivät ole yleensä määräävässä asemassa työyhteisössä. Yleensä, tarinoita kuulee kyllä.

Toinen, paljon miellyttävämpi lukukokemus oli Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet. Olin aiemmin lukenut häneltä trilogian kakkososan eli Rautayöt, nyt siis ensimmäisen, ei haitannut väärä järjestys.

Kähkönen osaa kaikki perusasiat niin vaivattoman loistavasti: kerronnan, kuvauksen, henkilöt, dialogin... tarina ei pahemmin yskähtele, mitään ei tarvitse moralisoida eikä jankuttaa. Jopa savon murre kääntyy ymmärrettäväksi ja sympaattiseksi keskusteluissa.

Rautaöissä ihastelin sitä, miten kirjailija päätyy samanlaiseen sota-ajan kuvaan kuin tutkija eli siis minä. Kähkösen taivastelemattomuus kai siihen on syynä: hän ei kirjoita tehdäkseen kaikille tiettäväksi, että juuri hänestä tuntuu tältä ja juuri näin hän haluaa sanoa. Onko se sitten naiskirjallisuutta vai ainoastaan hyvää kirjallisuutta, en tiedä.

Kähkösen Lakanasiivet (jota en ole lukenut) oli Finlandia-ehdokkaana, ja ehdottomasti Kähkönen on kaikkien mahdollisten palkintojen arvoinen. Ei siksi, että hän kirjoittaa naisista ja vähän kommunisteistakin, vaan koska hän kirjoittaa hyvin. Se ei ole niin yleistä kuin luulisi.