Naistenlehti antoi taas ajattelemisen aihetta. Me Naisissa (15/08) on artikkeli lastenvaatteiden retromuodista. Jotkut vanhemmat maksavat netissä huikeita summia aidoista 1970-luvun vaatteista ja pukeutuvat samaan tyyliin itsekin.
Lasten vaatteet ovat täälläkin iso kysymys, kun on kaksi poikaa maailmaan saattanut. Saavathan ne ruveta isoina kytiksi ja kapiaisiksi jos tahtovat, mutta vauvana ja pikkupoikana olisi kiva pukea ne muuhunkin kuin tummansiniseen ja maastovihreään. Toinen vaihtoehto oli varsinkin esikoisen vauva-aikaan räikeä pinkki; onko se sitten tyttöjen vai naiseunukkien väri, en tiedä...
Viime vuosina lasten vaatemuoti on onneksi relannut 1990-luvun perua olevasta kouristuksenomaisesta sukupuoliroolien korostamisesta. Muoti ei ole yhdentekevää, vaan sen avulla tuotetaan sukupuolia niin että mäiske käy. Joka väittää sukupuolia ensisijaisesti biologiseksi asiaksi käyköön joskus itse vaatekaupassa vaimon sijasta!
1970-luvun muoti viehättää varmasti osin siksi, että tuolloin oli projektina purkaa erilaisia rooleja: miesten ja naisten vaatteissa oli ideologiana unisex, vaikkei se monen matti- ja maijameikäläisen garderobissa niin näkynytkään. Värit olivat kirkkaita ja niissä oli valikoimaa, paitsi keinokuituisissa neuleissa joiden kunnollinen värjääminen opittiin vasta 1980-luvun puolella. Osin tästä johtuu luokkakuviemme ruskea sävytys, ei se kaikki ole ajan patinaa...
1980-luku muutti värimaailman kalseammaksi, mutta raikkailtahan ne pastellit aluksi tuntuivat. (Neonvärit tulivat vasta vuosikymmenen puolivälissä.) Itse asiassa, kun muistelen niin vastaavia keltaisen ja vaaleanpunaisen sävyjä harvoin enää tapaa. Toisaalta nykypäivän arkiväri limenvihreä olisi 1980-luvulla muistuttanut liikaa 1970-luvusta, josta siis haluttiin eroon monin tavoin, myös väreissä.
Unisex menetti kantavuuttaan, mutta miesten ja naisten pukeutumisroolien sekoittuminen ei. Jättimäiset naisten olkatoppaukset ja toisaalta pastellimuodin leviäminen miestenkin vaatteisiin olivat tyypillisiä ilmiöitä, jälleen tietysti naiset matkivat enemmän miehiä kuin miehet naisia. Ja "kundi meikkasi", ainakin lehtien palstojen kauhistelevissa kirjoituksissa.
Ehkä tästä syystä olen ollut niin pettynyt viimeiseen puoleentoista vuosikymmeneen: se sukupuolittamisen kramppi kun ei tunnu omalta. Koin lähes fyysisen pahoinvoinnin aallon lukiessani työn puolesta vuoden 1997 Ilta-Sanomia. Eivät nämä nykyisetkään numerot aina tue henkistä kehitystä, mutta viime vuosikymmen se vasta hauskaa oli.
Lukemiseni aikaan oli pinnalla eduskunnan ahdistelukohu, jonka kyllä ymmärsin, ovathan miehet ja varsinkin vallassa oleva miehet tottuneet näkemään naiset esineinä. 1990-luvun lopun lehdissä ihasteltiin naisen oikeutta olla naisellinen, vaikka sitten plastiikkakirurgin avulla. "Onko Barbie-nukke uusi roolimalli?" Ja mainoksissa töröhuulinen nainen kelpasi edustamaan mitä tahansa kunnon automessutyyliin, mimmi + tissit = mainos oli ajan henki. Puhumattakaan ihanasta seksuaalisuuden vapautumisesta seksipuhelimissa ja kiinteämmissä kontakteissa.
En ihmettele, jos ikäiseni ja varsinkin nuoremmat haluavat antaa lapsilleen palan aikakautta, jolloin uskottiin, että asioita voi muuttaa ja että ihminen voi valita muutakin kuin näljäisen mies- tai naisroolin elämänsä sisällöksi. Vaikka sosiobiologia - ja varsinkin sen sosio-alkuiset, joskus liikuttavan luottavaiset soveltajat - on nyt nousussa, vastareaktiokin saattaa olla jo kehkeytymässä.
Me haluamme sittenkin valita kulttuurin, emme luontoa, vaikka näemmekin joka päivä lapsissamme geenien vaikutuksen. Kiinnostavaa ei olekaan se, muistuttaako lapsi isäänsä tai äitiään, vaan se, millaiseksi erilainen elämäntilanne hänet muokkaa. Historiaa ei kai sentään ole pantu viralta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti