Näin äitienpäivänä mietin erityisesti sitä, mitä ovat äitiys, perhe ja yksityiselämä yleensä. Miksi naiset valehtelevat neuvolassa että kaikki on hyvin? Miksi yhteiskunnan palvelut eivät tyydytäkään ihmisten tarpeita?
Yksityinen on yksityistä, ei sille mitään voi. Vaikka valtiot ovat kovin innoissaan "tulevien veronmaksajien" synnyttämisestä, lapset ovat kuitenkin osa vanhempiensa perhettä eivätkä mitään abstrakteja olioita.
Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessakin oli monille vaikeaa saada lapsi selviämään ensimmäisestä elinvuodestaan. Kehittyvää yhteiskunnan avustus- ja hoivakoneistoa leimasi luonnollisesti lapsen fyysisen hoivan parantaminen. Samaa logiikkaa yritettiin juurruttaa perheisiinkin: aikatauluja, hygieniaa, reipasta ulkoilmaelämää...
Perheenjäsenten väliset suhteet ovat kuitenkin lopulta tunnesuhteita, eivät mekaanista huoltoa. Julmia apinakokeita on kai tehty tarpeeksi, jotta tiedetään miten pelkkää ruokaa saavat poikaset kuihtuvat - edes eläin ei elä pelkästään leivästä.
Äitimyytti on paras keino estää äitejä luomasta luonnollista, omista tarpeista ja omasta persoonasta lähtevää suhdetta lapsiinsa. Sama pätee tietysti isiin, joskin hyvän isän malli on aika levällään eikä siitä käydä jatkuvaa moralisoivaa keskustelua mediassa.
Vanhemmuus ei ole pitemmän päälle mahdollista, jos koko ajan kyttää omia reaktioitaan ja suorituksiaan ja vertaa niitä lähdekirjallisuuteen ja muiden kokemuksiin. Pikemminkin näitä asioita ei edes voi kertoa toiselle, kieli ei ole sellaiseen taipuva väline.
Toisaalta yhteiskunta on hemmetin kiinnostunut lapsista ja haluaa varmistaa, että niistä tulee nöyriä ja velvollisuudentuntoisia kansalaisia, jotka ovat valmiita niin tappamaan maansa puolesta kuin opiskelemaan oikeita, jopa hallituksen ymmärtämiä asioita. Siksi se yrittää tunkeutua perheisiin ja haluaa tietää, mitä niissä tapahtuu, mieluiten määrittää sen etukäteen.
Ihmiskunta kuitenkin kuihtuu kuin pikkuapina häkissään, ellei perheissä säily tietty, mielellään suuri valinnan ja toiminnan vapaus. Tätähän tavoitellaan erilaisin mekaanisin jipoin kotisynnytyksestä taaperoimetykseen, mutta ovatko ne sittenkään asian ydin? Vai olisiko sittenkin mahdollista antaa perheiden kehittyä joka suhteessa omillaan, sellaisiksi kuin ne sattuvat tulemaan?
Yleensä kai ollaan huolissaan siitä, että perheet nimenomaan eivät noudata annettuja ohjeita. Ja onhan lapset hyvä opettaa harjaamaan hampaansa ja joskus ne pitää pistää nukkumaankin. Mutta mitä arvoja, tapoja ja käsityksiä lapset oppivat? Onko niistä lapsille mitään hyötyä? Näistä asioista soisi puhuttavan enemmän - neuvolahenkilökunnan asiantuntemus ei kyllä riitä mutta jokainen on onneksi oman elämänsä asiantuntija.
Ei lapselle voi antaa kuin itsensä, ja lapsi haluaakin sen kun ei paremmasta ymmärrä. Tämän tajuaminen tasii masiksia, helpottaa huonoja päiviä ja auttaa valvomaan vaikkei enää millään viitsisi.
Kirjoittelin joskus viime kesänä, miten aikuisuudesta on tullut jotain lapsille sopimatonta. Mutta ei kai sen tarvitse olla niin, että äidiksi tullakseen pitää uudelleenkouluttaa itsensä, että kelpaisi? Onko meidän aikuisuudessamme jotain vikaa?
Tällaista tajunnanvirtaa muun touhun lomassa... jep, olen lukenut mm. Michel de Certauta viime aikoina...
Hyvää, omintakeista ja tarpeen tullen salaa radikaalia äitienpäivää!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti