Lätkän MM-kisatavoite saavutettu... siis minun. Jokaisella penkkiurheilijalla lienee oma kipurajansa, jonka jälkeen voi vain nauttia tuloksista jos niitä sattuu tulemaan. Eivät kaikki halua nähdä vain voittoja, me olemme joskus ihan järkevää porukkaa. Vaikka valvommekin puolen yötä mokoman muovilätkän takia.
Urheilujournalismi on kyllä hupaisaa. Sankareita ja legendoja piisaa kuin paremmassakin roolipelissä. Ja aika helpolla nimitys usein irtoaa, ottelun sankariksi pääsee yhdellä oikeaan aikaan isketyllä maalilla.
Urheilun kokemisessa on monta astetta, joista kotisohva on tylsimmästä päästä. Kannattaisi ainakin välillä käydä kunnon matsissa ihan ilmielävänä, niin pääsisi tunnelmaan muutenkin. Oltiin kaverin kanssa viime viikolla Hyvinkää-Sotkamo-pesäpallo-ottelussa. Olihan se vähän outoa katsoa nurmikolla pelaavia, mutta onneksi takanamme istui osan aikaa aito kainuulaismummo kannustushuutoineen...
Sotkamossa olen päässyt kunnon kansallisurheilutunnelmiin Jymyn kotiotteluissa, sukulaisvierailujen lomassa. "Kuolee..." hempeää kuorolaulua ja juoksun tullen Roadrunner. Kunnon bassokaiuttimet ja kaikki. Ei mitään nälkämaan laulua tosiaankaan.
Käsittääkseni pienellä paikkakunnalla Jymy on melkoinen mahtitekijä ja monella tapaa vaikuttaja. Kerettiläinen ajatus tähän väliin: Tahko Pihkala halusi luoda suomalaisille sotaan valmistavan urheilulajin, mutta olisiko Suomella paremmat mahkut vaikkapa jalkapallossa, jos maakunnissa ei tuhrattaisi mailan varressa? Ei niin etteikö joka lajia olisi ihan kiva seurata. Mietin vain.
Kaiketi todellinen oman joukkueen löytäminen ja sen kannattaminen hulluuteen saakka on paras tapa kokea urheilu. Ikävä että ainakaan minulta sellainen ei onnistu, vaikka toki mainitussa pesismatsissa Jymy sai minulta suuremmat suosionosoitukset. (Niillä on paremmat makkarat kuin Tahkolla.)
Vai onko oman joukkueen mukana eläminen sittenkin liian raskasta? Lappeenrannan SaiPa ja Jyväskylän JYP tulivat jääkiekkojoukkueista puheeksi pesismatsin aikana (anteeksi kaikille joita lörpöttelymme häiritsi). Tiedättehän nämä lokakuun mestarit, joiden sijoitus sarjataulukossa valahtaa vuodenvaihteen jälkeen jälleen normaaleille sijoilleen...
Aki Riihilahti kirjoitti muinoin blogissaan, miten joukkueurheilu on aika älytöntä. Missä muussa ammatissa ihmiset tuulettelevat ja hyppivät toistensa päälle heti kun joku saa aikaan täysin normaalin työsuorituksen?
Ehkä olisi kuitenkin syytä. Ja nimitellä ihmisiä legendoiksi ja sankareiksi kevyinkin perustein. On tuo urheilun seuraaminen sen verran hauskaa, että miksi sitä hauskaa ei levitettäisi laajemmallekin!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti