tiistai 24. kesäkuuta 2008

Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen

Kesälukemista, muka ilman ammatillisia paineita... Virkistävää lukea kotimaista satiiria välillä, niin kömpelöä kuin Nousiaisen teksti ajoittain onkin. Ja ihanaa, että suomalainen mieskirjailijakin voi nykyään kirjoittaa kepeästi ja hauskasti, sanoen silti paljon.

Vadelmavenepakolaisen kuvaama ilmiö on tuttu: kun siellä Ruotsissa on kaikki paremmin. En tosin tunne ketään, joka olisi alle kouluikäisenä ottanut Olof Palmen ottoisäkseen. Siltikin, Nousiaisella on ollut herkullinen aihe käsissään.

Keskittyminen sosialidemokratiaan ruotsalaisuuden ytimenä on ihan mahdollinen näkökanta. Tällaisenaan kirja nouseekin suomalaisen yhteiskunnan kritiikiksi siinä missä ruotsalaisenkin: yhteen hiileen ei Pohjanlahden tällä puolen puhalleta sitäkään vähää, ja vain aatelin vähyys ja köyhyys estää meikäläistä julkkiskulttuuria olemasta yhtä typerryttävän elitististä kuin svenskeillä nykyään.

Kirjan alkupuoli lupailee ehkä kepeämpää otetta kuin mihin päädytään. Oma vadelmavenepakolaisuuteni näet keskittyy enimmäkseen tuonne design-puolelle: minusta Aallon huonekalut ovat enimmäkseen rumia ja Marimekon kankaat kömpelöitä - miten olisi vaikkapa Josef Frank ja Svenskt Tenn? Kyllä, Sköna Hemiä on luettu :-) Tätä likkamaista puolta Nousiainen sivuaa aika vähän, kaiketi keskittyäkseen johonkin yhteen ja tiettyyn. Mikäpä siinä, mutta voisi tästä chick-versionkin kirjoittaa! Totta vieköön.

Aika moni meistä on varmaan joskus halunnut joitain osia ruotsalaisuudesta: elokuvat, urheilumenestyksen, populaarimusiikin, autot, muotivaatteet... ja voihan noita ostaa, nykyään Suomestakin ja kun mammonaa kertyy, alkavat sitä vaativat urheilulajitkin sujua. Kuten Nousiaisen päähenkilökin huomaa, ihan sama asia se ei kuitenkaan ole kuin syntyperäisyys, vaikka miten yrittäisi.

Toisille riittää Sköna Hem ja ruotsinristeilyt kökköä finlandssvenskaa tapaillen, toisille ei kelpaa kuin riikinruotsalainen aksentti ja pohjoismainen yhteistyö elämäntapana. Minusta ruotsalaisuudesta pitääkin olla kiinnostunut, koska kulttuuri ei tunne maiden rajoja vaan elää meissä kaikissa. Kukapa kirjoittaisi suomalaisuudesta ja venäläisyydestä yhtä oivaltavasti? Kuka uskaltaisi tarttua ilmiselvään aiheeseen?

Minua äitinä kosketti Vadelmavenepakolaisessa erityisesti päähenkilön kaipuu ruotsalaiseen perheeseen. Ettei rähjättäisi, vaan keskusteltaisiin ja lapset käyttäytyisivät enkelimäisen hyvin, koska heitä olisi aina rakastettu ehdoitta. Ou jee. Vaan aika monessa suomalaisperheessä kummittelee se hermonsa menettänyt sotaveteraani, joka pimahtelee täysin arvaamattomasti, vaikkei ketään enää kirves kourassa hankeen ajettaisikaan.

Nousiaisen päähenkilö sivuuttaa kokonaan kotoiset "ruotsikkomme"; katse kantaa aina veden yli. Monelle meistä etappi numero yksi on kuitenkin suomenruotsalaisuus, jossa siinäkin on oletettavan kadehdittavia piirteitä. Miksi muuten suomenruotsalaisista Strömsö-ohjelma on hieman imelä ja suomensuomalaisista ihanne ja idylli?

Seuraavaksi luvussa onkin teos Sex, sprit och Kulturfonden. Saa nähdä mitä siitä selviää.

Ei kommentteja: