Joka paikassa kohkataan Sinkkuelämää-elokuvasta. Kaiketi se on sitten kulttuurisesti merkittävä asia, tai ainoa väline jonka avulla voidaan keskustella naisista ja naisten tarpeista, poislukien ihkaoikea feministilehdistö.
Minä putosin po. sarjan kyydistä joskus toisella tuotantokaudella - kasvoin yli sen kuvaamista ihmissuhdeongelmista, olkoonkin että kuvauksessa olivat minua melkein kymmenen vuotta vanhemmat naiset. Kukin tavallaan, ja kipeäähän kasvaminen on aina. Kannattavaa kuitenkin myös.
Toki Sinkkuelämää-sarjalla on ollut minun elämääni valtaisa vaikutus. Yksi jakso erityisesti vakuutti minut elämäntapani oikeutuksesta. Tässä jaksossa Carriella oli jotain häikkää vuokra-asuntonsa kanssa, ja hän hämmästeli asunnon ostamisen kalleutta.
Carrien "se homoystävä" jonka nimi nyt pakenee tietoisuuttani laski, miten paljon rahaa Carrien kenkävarastoon oli mennyt. Muistaakseni omistusasunnon käsirahan verran.
Olipa hätkähdyttävä tieto - ei Manolo Blahnikeja minulle, Din Sko saa riittää... Muutenkin, olen tainnut ennenkin kirjoittaa merkkituotteiden käsittämättömyydestä. Jokainen tavallaan, mutta mikään sijoitus merkkikamat eivät ole, väittivät niitä myyvät putiikinpitäjät mitä hyvänsä.
Pahinta Sinkkuelämässä olivat kyllä ne miehet. Naiskuvissa oli sentään jotain tunnistettavaa, joskus hyvinkin tuttua, mutta näiden naisparkojen kohtaamat miehet! Ei ihme etteivät olleet päästä naimisiin ja miettivät haluavatko edes! Ihme viheltäjiä koko sakki.
Luin jostain että Manhattanilla sex ratio tuottaa sangen epäedullisen tilanteen naisten kannalta, eli fiktio ei ollut pelkkää fiktiota taaskaan. Hurraa Helsinki siis kuitenkin.
Onneksi naiseus on muutakin kuin shoppaamista ja sukupuolikontakteja. Jotenkin todellisuuden kuvaaminen on aina vajavaista, eikä siinä mitään. Selkeästi kaupallisiin tarkoituksiin viritetty tuotepaketti olisi kuitenkin syytä ottaa vastaan vähän viileämmin.
Luin taannoin Otto Weiningerin valikoidun suomennoksen nimeltä Sukupuoli ja luonne. Teoksessa Weininger hourailee 1900-luvun vaihteen kankeaan tieteelliseen tyyliin naisten alemmuudesta ja kyvyttömyydestä nerouteen. Väliin ihan hulvattomasti, kannattaa se tankata läpi. Kirjaa nimittäin luettiin paljon Euroopassa ja Suomessakin 1900-luvun alkupuolella.
Onhan kirjan teksti misogyynistä jos mikä, mutta kuka voi väittää, etteivät naiseuden tunnetuimmat representaatiot vahvistaisi weiningerilaisia käsityksiä naisten julkeudesta, kylmyydestä ja materialismista? Ja kenen on syy, jos näin on? Onko 1900-luvun vaihteen naiskuva kääntynyt naisten hellimäksi omakuvaksi? Carrie ei taitaisi ymmärtää kysymystä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti