Ajatuksia parisuhteesta

Viimeksi kirjoitin ystävyydestä tai oikeastaan jo parisuhteesta... ja väsyneistä äideistä.

Eeva Jokisen väitöskirja Väsynyt äiti vuodelta 1997 jätti minulle hämmentyneen olon. Ilmeisesti äitien väsymys sinänsä oli tarpeeksi fantastinen löytö, koska asian seuraava vaihe eli syyt ja seuraukset jäivät vähemmälle. Toki Jokinen otti esille äitien oletetun yksinäisyyden, mutta ei minusta mennyt siinä asiassa pintaa syvemmälle.

Viime kevään äitikeskustelussa oli suunnilleen sama aihe ja sama ongelma. Äidit ovat väsyneitä ja yksinäisiä, ja kas: toimenpide-ehdotuksina oli mm. neuvolan tukea, vertaisverkostoja ja taisi siellä ilmetä vanha tuttu sukulaisten läsnäolokin.

Missä isi, kysyvät lapset ja sietäisivät kysyä monet aikuisetkin. Jokinenkin jankuttaa aiheesta "onhan niitä ilman miestäkin lapsia saavia naisia", mutta häkellyttävä enemmistö lapsista syntyy kuitenkin edelleen heteroseksuaaliseen parisuhteeseen. Joten äitien väsymisen ongelma on mitä todennäköisimmin parisuhteesta johtuva, milloin syynä eivät ole ylivoimaiset olosuhteet kuten sairaus, taloudelliset vaikeudet tai muut selkeästi havaittavat seikat.

Miksi väsynyt äiti ei saisi odottaa tukea mieheltään? Eikö miehiltä voi saada tukea? Oma kokemukseni on lähes täysin päinvastainen: kun lapset on yhdessä hankittu ja yhdessä niitä hoidetaan, kaiketi miehestä on eniten apua myös silloin, kun voimat eivät tunnu riittävän ja motivaatio on hakusessa.

Mielikuvamme parisuhteesta lienee suurin rajoittava tekijä tuen saamisessa ja antamisessa. Mitä mies on, mitä nainen on, millaisia suhteita heidän välillään voi tai suorastaan saa olla?

Kuten viimeksi kirjoitin, ystävyyttä pidetään helposti jonkinlaisena parisuhteen alennustilana, johon jouduttuaan diili kannattaakin jo purkaa. Mutta arjen jakaminen, rahojen kanssa melskaaminen ja lastenhoidon vaihtelevat tilanteet iloineen ja kriiseineen eivät anna paljoakaan tilaa salaperäisille intohimoille ja maskuliiniselle tai feminiiniselle mystiikalle. Kyllä sen on oltava reilu peli ja koko ihminen hyveineen ja heikkouksineen, kun sille tielle lähdetään.

Kirjoitin viime jutussani myös, miten ystävyyskin voi muuttua hoivasuhteeksi ja parisuhde varsinkin. Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, ettei aikuinenkin ihminen voisi odottaa ja saada hoivaa toiselta aikuiselta ihmiseltä. Niin ystävyys kuin rakkauskin ovat tiloja, joissa ainakin rajallinen hoivan oletus on sisäänrakennettuna. Ei lapsen saaminen muuta tätä asiaa - vai tuleeko yhden ihmisen äidistä jotenkin vähän kaikkien äiti, universaali mamma jonka heikkous tuhoaisi maailman... Siksikö äitien väsyminen on niin kamalaa ja vaikeasti hoidettavissa?

Mutta kuka olisi äidin ystävä, ellei se heteronormatiivinen puoliso? Kukaan muukaan tuskin pääsee yhtä lähelle samaa kokemusmaailmaa. Olen näet havainnut senkin, että lapset eivät tottavieköön ole samanlaisia ja samanikäistenkin lasten äideillä voi olla hyvin vähän yhteistä. Sen sijaan samaan geenialtaaseen panoksensa (sic) heittäneeltä ihmiseltä voi tulla parhaimmillaan hyvinkin virkistäviä näkemyksiä. Puhumattakaan, että saman katon alla asuva ihminen näkee ja kuulee kaikenlaista, jos hän vain rohkenee olla paikalla eikä ole kuuro eikä sokea.

Ystävyys syntyy useimmiten yhteisistä kokemuksista. Ystävät ovat yleensä nykyisiä tai entisiä koulu-, opiskelu-, armeija- tai työkavereita. Pikkulapsivaihe on sekin intensiivinen keikka, jonka luulisi lähentävän eikä erottavan ihmisiä, jotka ovat sille tieten tahtoen lähteneet. Mikseivät puolisot voisi olla lasten hankkimisen seurauksena entistä läheisempiä, tuntea toisensa paremmin ja arvostaa toisiaan enemmän? Siksikö, että ystävyys on niin aliarvostettu ja väärinymmärretty asia, eikä sitä sovi parisuhteessa ollakaan?

En ole tässä kirjoittanut rakkaudesta, koska romanttista rakkautta tuputetaan meille joka tuutista, pienemmällä tai suuremmalla auktoriteetilla. Enkä ole kirjoittanut vanhemmuuden ruumiillisesta puolesta, vähän sama juttu. Lopulta kuitenkin ihmisten kannattaisi olla kilttejä toisilleen, myötätunto ja kohteliaisuuskin olisivat hyvä homma. Sama se mikä suhde ja missä tarkoituksessa, mutta varsinkin parisuhteessa on melkein pakko jossain vaiheessa alkaa olla ihmisiksi. Kunpa se vaihe olisi useammilla silloin, kun on alettu tehdä uusia ihmisiä.