Viimeisimmässä Tiede-lehdessä Tuija Matikka kirjoittaa ystävyydestä, ja sunnuntain Hesarissa Janne Luotola mielipiteili ystävyyden puolesta parisuhdetta vastaan.
Käsittääkseni ystävyydellä ja varsinaisella parisuhteella ei ole paljoakaan eroa. Jos vuosikausia tosissaan elää toisen kanssa, on pakko muokata suhdetta ystävyyden suuntaan. Vanhat ystävät taas ovat usein kuin toisiinsa hioutuneet puolisot, rutiineineen ja tavanmukaisine ilon- ja riidanaiheineen. Viimemainittuja pyritään henkilöiden luonteiden mukaisesti joko välttämään tai etsimään.
On tietysti toisenlaisiakin ystävyyksiä ja parisuhteita. Varsinkin parisuhteessa pidetään normaalina, joskaan ei aina toivottavana, että puolisot etsivät toisistaan jonkinlaista varhaisen hoivan korviketta, suomeksi sanottuna asettuvat lapsen asemaan ja suuttuvat kovasti, jos näitä tarpeita ei tyydytetä.
Myös ystävyyssuhteet voivat olla hoivasuhteita, tätä korostaa myös Matikka. Eipä siinä mitään, jos toinen tykkää hoivata ja toinen olla hoivattavana. Monesti vain uuden hoivattavan ilmestyminen, oli se sitten puoliso ja/tai oma lapsi, rikkoo tällaisen ystävyyssuhteen tai laittaa sen ainakin katkolle.
Onkin hyvä muistaa, että se "sinkkuystävä" joka valittaa perheellistyneen kaverin muuttuneen ja menneen ihan pilalle ei välttämättä ole oikeassa. Kaveri on samanlainen kuin ennenkin, kohteet vain ovat vaihtuneet. Onko se sitten reilua ja ketä tässä maailmassa pitäisi eniten hoivailla on kysymys sinänsä.
Parisuhteen ongelmista kirjoittaa Janne Luotola, joka onnistuu tosin vaikuttamaan pakit saaneelta filosofian fuksilta, mutta oli tekstissä asiaakin. En minäkään ymmärrä, miksi kahden ihmisen suhde vaatisi hillittömät bileet, varsinkin kun nämä bileet järjestetään monesti aika merkityksettömässä vaiheessa suhdetta. Ollaan asuttu yhdessä iät ja ajat ja lapsiakin jo on. Kivaahan se on juhlia, mutta ei se voi suhteelle merkitä kuin lisäpaineita rahanmenon takia.
Hoiva ja lapset lienevät suurin ongelma nykyajan parisuhteissa. Koska useimmat voivat itse päättää, koska hankkivat lapsia tai eivät, on mahdollista elää nuorenparin elämää hyvinkin pitkään. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole onnistunut ratkaisu suhteessa, johon on joskus tarkoitus hankkia lapsiakin.
Vuosien mittaan muodostuu rutiineja, jotka lapsi rikkoo. Suhde voi muuttua hoivasuhteeksi, vaikka ei ollut alunperin tarkoitus. Lapsi taas vaatii molempien vanhempien ensisijaisen hoivan vuosien ajan. En pidäkään vain huonona ratkaisuna, että aikuisen ikään ehtineet ihmiset alkavat toisensa löydettyään lisääntyä melko pian. Tuleepahan oikeasti uhmaikäisiä kiukuttelijoita, ei tarvitse aikuisten esittää sitä roolia...
Tiedän aivan hyvin, mitä tarkoitetaan sanomalla "olemme vain ystäviä". Emme pane toisiamme, på finska - niin huonosti kuin tämä todellisuutta usein kuvaakin. Mielestäni hyvässä parisuhteessa ennemminkin päästään ystävyyden asteelle kuin että se olisi jonkinlainen suhteen taantuma.
Olen viime aikoina perehtynyt arjen käsitteeseen ja mm. Eeva Jokisen teoksiin Kirsti Salmi-Niklanderin neuvosta - kiitos, Kirsti! Viimeksi on luvussa ollut Väsynyt äiti, joka on sekin saanut minut pohtimaan pienten lasten vanhempien parisuhteita - ja ystävyyttä. Siitä lisää lähipäivinä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti