Näin hiljaisella sivulla ei kannata järjestää galluppia, mutta kuinka moni toivoo Michael Phelpsin onnistuvan, kuinka moni mokaavan? Minä toivon onnistumista. Olisi se vaan niin hassua.
Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.
Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.
Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.
Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.
Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti