Taas uusi Talent-sankari, jolla on faneja Facebookissa ja paikkansa kolumneissa ja tietysti blogeissa. Mitäpä olisi elämä ilman Susan Boylen kaltaisia hahmoja.
Hämmästyttävänä on pidetty sitä, että ruma nainen osaa laulaa. Sehän on sinänsä tuttu juttu, mutta että stailaamaton nainen osaa laulaa. Sellainen, jota tämän maailman trinnyt ja susannahit eivät ole mulkanneet vähemmän silmiin pistäväksi ja normaalimmaksi.
Nykyinen vaatemuoti on erityisen vaativaa tässä suhteessa, onhan se suunniteltu tekemään kaikille selväksi että kokoa 32 olevat naiset ovat kokoa 32 ja muut ovat friikkejä. Tässä suhteessa vaikkapa ikihienon Dallasin katsominen on huikea kokemus.
Laskoksia housuissa! Umpinaisia kaula-aukkoja jopa Pamelalla! Olkatoppaukset ovat yksi keino peittää nainen, ei ainoastaan paljastaa. Ja me pidimme sitä aikaa pinnallisena ja muotia naista halventavana, tai jotain.
Tavallaan olen samaa mieltä erilaisten tyyligurujen kanssa - on tosiaan vaatteita, joissa yksi näyttää hyvältä ja toinen ei. Mutta pitääkö sitä aina näyttää niin vimpan päälle ja mahdollisuuksiensa mukaan?
Eikö esimerkiksi rintava nainen voisi pitää vaikka kaksirivistä takkia - nimenomaan siksi, että näyttää siinä hyökkäysvaunulta? Voisiko olla vitsikästä näyttää muultakin kuin "hyvältä"?
Vai onko huumori ja vaatteilla leikittely varattu kokoa 32 oleville, alle 20-vuotiaille ja itse asiassa vain lehtien muotikuviin? Pitääkö kaikkien muiden elää pelossa ja vavistuksessa, etteivät he jonain päivänä näytä vahingossa Susan Boylelta?
perjantai 24. huhtikuuta 2009
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Tutkimuksen asetelmista
Näinä yliopistolain uudistamisen aikoina on syytä lukea tarkasti Hesarin tämänpäiväisen taloussivujen artikkelin kaltaiset jutut. Kyseinen juttu näet kertoo, miten suomalainen metsäteollisuus on ollut hidas muuttamaan rakenteitaan ja ottamaan käyttöön uusia innovaatioita. Yliopistoissa on kyllä tehty, mutta jostain kumman syystä eivät ole siirtyneet erityisen liukkaasti tuotantoon.
Mitäs mitäs. Eikö talouselämän pitäisi olla dynaamista ja aikaansa seuraavaa ja yliopistojen jäykkiä ja jälkeenjääneitä - ja talouselämän suuren viisauden tarpeessa? Taitaa olla toisin päin tuokin asia, mutta usko siirtää vuoria, jopa hyvin toimivan yliopistolaitoksen historiaan.
Samassa lehdessä oli toinenkin kiinnostava teksti. Pertti Tötön nykyistä tiedemenoa kohtaan osoittama kritiikki on minusta joskus vähän ohi maalin, mutta tämänkertainen kolumni on ihan asiaa.
Vakaa usko asian X vaikuttavuuteen ei tosiaan tarkoita, että vaikuttavuus olisi todistettu. Siitäkin huolimatta, että kaikki haastateltavat yhtäpitävästi sanoisivat näin ja tutkija itsekin olisi asiasta vakuuttunut.
Sen sijaan voimme sangen pitävästi todistaa, että tutkimushenkilöt todella uskovat vaikutussuhteen olemassaoloon. Jos vähän pinnistämme, saamme selville, miksi näin on ja mitä se kertoo asiasta X ja sen merkityksestä yhteisössä.
Laadullisia menetelmiä opettaessani olen usein tavannut kunnianhimoisia opiskelijoita, joille edellä mainittu ei riitä. Se todellinen vaikutussuhde pitäisi saada esille, tai muuten ei tehdä tiedettä ollenkaan.
Kun historiassa käytetään laadullisia menetelmiä, klassisimman malliset syy-seuraussuhteet ovat kuitenkin usein kiven alla. Joskus löytyy, silloinkin pitää nähdä paljon vaivaa todistaakseen. Sama on kyllä historisminkin kanssa, mikä selittää ns. yhden dokumentin dosentit.
Tiedonvälityksen maailmankuvassa syy-seuraussuhteet ovat luonnollinen tapa lähestyä asioita, selvenivät ne juttua tehdessä eli eivät. Jos tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen kuvaa vaikkapa tuota yliopistojen ja talouselämän suhdetta tietyllä tavalla, ja toinen kiho käyttää lähes samoja sanoja, vaatisi sangen kokeneen ja asioita tarkkaan ajattelevan toimittajan, jotta hän osaisi ehdottaa edes juttunsa loppukaneetiksi, että arvon vuorineuvokset taitavat olla jonkin kulttuurisen seikan vaikutuspiirissä. Taitaa olla ihan diskursiivinen muodostuma kyseessä.
Ei, kun ihminen on saanut tarpeeksi pitkään puhua keskeyttämättä, häneen kertyy sen verran teflonia että muut eivät viitsikään keskeyttää tai kysellä syitä ja vaikuttimia. Ennemmin tehdään kuten käsketään.
Tulevaisuuden tutkijat voivat sitten ihastella, millainen kummallinen kulttuurinen konstruktio vallitsi Suomen ja monen muunkin maan korkeinta koulutusta koskevassa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Mitäs mitäs. Eikö talouselämän pitäisi olla dynaamista ja aikaansa seuraavaa ja yliopistojen jäykkiä ja jälkeenjääneitä - ja talouselämän suuren viisauden tarpeessa? Taitaa olla toisin päin tuokin asia, mutta usko siirtää vuoria, jopa hyvin toimivan yliopistolaitoksen historiaan.
Samassa lehdessä oli toinenkin kiinnostava teksti. Pertti Tötön nykyistä tiedemenoa kohtaan osoittama kritiikki on minusta joskus vähän ohi maalin, mutta tämänkertainen kolumni on ihan asiaa.
Vakaa usko asian X vaikuttavuuteen ei tosiaan tarkoita, että vaikuttavuus olisi todistettu. Siitäkin huolimatta, että kaikki haastateltavat yhtäpitävästi sanoisivat näin ja tutkija itsekin olisi asiasta vakuuttunut.
Sen sijaan voimme sangen pitävästi todistaa, että tutkimushenkilöt todella uskovat vaikutussuhteen olemassaoloon. Jos vähän pinnistämme, saamme selville, miksi näin on ja mitä se kertoo asiasta X ja sen merkityksestä yhteisössä.
Laadullisia menetelmiä opettaessani olen usein tavannut kunnianhimoisia opiskelijoita, joille edellä mainittu ei riitä. Se todellinen vaikutussuhde pitäisi saada esille, tai muuten ei tehdä tiedettä ollenkaan.
Kun historiassa käytetään laadullisia menetelmiä, klassisimman malliset syy-seuraussuhteet ovat kuitenkin usein kiven alla. Joskus löytyy, silloinkin pitää nähdä paljon vaivaa todistaakseen. Sama on kyllä historisminkin kanssa, mikä selittää ns. yhden dokumentin dosentit.
Tiedonvälityksen maailmankuvassa syy-seuraussuhteet ovat luonnollinen tapa lähestyä asioita, selvenivät ne juttua tehdessä eli eivät. Jos tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen kuvaa vaikkapa tuota yliopistojen ja talouselämän suhdetta tietyllä tavalla, ja toinen kiho käyttää lähes samoja sanoja, vaatisi sangen kokeneen ja asioita tarkkaan ajattelevan toimittajan, jotta hän osaisi ehdottaa edes juttunsa loppukaneetiksi, että arvon vuorineuvokset taitavat olla jonkin kulttuurisen seikan vaikutuspiirissä. Taitaa olla ihan diskursiivinen muodostuma kyseessä.
Ei, kun ihminen on saanut tarpeeksi pitkään puhua keskeyttämättä, häneen kertyy sen verran teflonia että muut eivät viitsikään keskeyttää tai kysellä syitä ja vaikuttimia. Ennemmin tehdään kuten käsketään.
Tulevaisuuden tutkijat voivat sitten ihastella, millainen kummallinen kulttuurinen konstruktio vallitsi Suomen ja monen muunkin maan korkeinta koulutusta koskevassa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.
torstai 2. huhtikuuta 2009
Sairaat sankarit
Onko sankarillista olla sairaana töissä? Moni ainakin kokee kotona sairastamisen luuseriudeksi - omaa oloa vain parannellaan, vaikka maailma tarvitsee juuri minua toimiakseen normaalisti.
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)