Kuolemakonferenssissa tuli jälleen kerran selväksi se, miten monimuotoinen asia kuolema on ja miten monta asiaa siinä voi mennä pieleen - tai oikein. Muistot ja muistaminen voivat tapahtua yksin tai yhdessä, selkeissä rituaaleissa tai uusia ideoita hyödyntäen.
Kaliforniassa on uudehko tapa laittaa auton takalasiin tarra, jossa on esim. vainajan nimi, synnyin- ja kuolinvuosi sekä jokin kuva tai teksti. Näitä voi olla useitakin samassa autossa, tavallisimmin kuitenkin yksi. Pamela Roberts ja Talina Villao kertoivat, että yksi projektin tutkijoista oli saanut ylinopeussakot seuratessaan tällaista autoa... Useimmiten ihmiset varmaankin katsovat näitä ruuhkissa ja liikennevaloissa, kun on aikaa. Kiinnostavaa on, että ihmiset eivät kysyttäessä koe viestivänsä surustaan muille vaan laittavat tarran takalasiin itseään varten.
Samanlaista erikoista yksityisyyttä kokevat netissä surevat ihmiset. Facebookin sururyhmissä ihmiset kirjoittavat tavallaan vainajalle, ja tuntuvat olettavan että hän ei saisi tietoja vaikkapa perheensä tapahtumista muulla keinoin, näin Elaine Kasketin mukaan. Todellista luottamusta FB:hen! Tästä puolesta ei muuten paljon uutisoida, enemmänkin siitä ongelmasta, että vainajan sivua ei saa pois netistä. Mutta voihan sen avulla surrakin, jos ei uutta sivua halua perustaa. Joillakin on kuulemma paljon enemmän ystäviä kuolleena kuin elävänä. Vähän surullista oikeastaan.
Toisaalta täysin julkinen suru esim. verkkokirkko St Pixelsin sivuilla koetaan yksityiseksi siinä vaiheessa, kun tutkija (kuten Tim Hutchings) pyytää saada käyttää sitä tutkimuksessaan. Hilpeyttä herättää jo se, että World of Warcraftissa todellisen ihmisen eli pelaajan nettimuistotilaisuuteen hyökkäsi vihamielinen heimo ja teurasti koko porukan, koska ilmoitus tilaisuudesta oli julkinen... En pelaa WoWia joten en ehkä osaa selittää asiaa oikein mutta jokseenkin noin se meni.
Netti on suhteellisen uusi paikka suremiseen, mutta eikä se ole aika luonnollista - ihmiset surevat siellä missä ovat? Autossaan jos ovat amerikkalaisia, netissä jos ovat suhteellisen nuoria. Ihmiset myös omaksuvat asioita netin kautta, kuten Anna Bremborg Davidssonin tutkimat kuolleena syntyneiden lasten äidit, joista jotkut menevät koko perheen voimin vauvan haudalle kuolinpäivänä ja esim. puhaltavat siellä saippuakuplia. Tästä ei moni ruotsalainen ollut kuullut, mutta se vain kertoo miten uusi asia on ja miten se on välittynyt muuta kautta kuin ikiaikaisena perinteenä. Minusta kaunista ja hauskaa muillekin lapsille.
Ihmisille on tärkeää myös se, miten he itse tulevat muistetuksi, niin vähän kuin siihen joskus voikin vaikuttaa. Joanna Wojtkowiak otti esille ainakin minulle tässä muodossa uuden käsitteen eli postselfin, jonkinlaisen jälkiminuuden. Ihmiset näkevät sen eteen joskus paljonkin vaivaa ja ovat siitä huolissaan. Eri keinoin halutaan varmentaa, ettei tulla unohdetuiksi. Wojtkowiak on tutkinut erityisesti opiskelijanuorten ajatuksia asiasta, ja varsinkin se on kiinnostavaa, että uskonnollisuuden vähäisyys ei vähennä kiinnostusta omaan postselfiin.
Joskus perhe ei pääse sopuun edes siitä, minne vainaja haudataan. Tämä tuli esille useaan kertaan, paitsi yksityisissä keskusteluissa myös Heather Conwayn ja Paul Voninskin esitelmissä. Tällainen perhe tuskin kokoontuu yhdessä muistelemaankaan. Ehkä erimielisyydet käyvät surutyöstä - perintöriidathan ovat myös suosittu tapa kunnioittaa vainajan muistoa...
Minusta on surullista myös, kun vainajan muisto yritetään peittää tai tehdä siitä jotain muuta kuin se ehkä on. John Troyer puhui Yhdysvaltain viimeisimpien sotien kaatuneista ja miten eri hallitukset ovat koettaneet antaa ymmärtää, että sodassa ei ketään kuolisikaan, koska ruumiita ei näy. Minusta tämä oli hämmentävää, koska tavallisempaa on nimenomaan korostaa omia uhreja.
Tästä puhuin itse (taas vaihteeksi), pohtien myös hyvän kuoleman käsitettä. Tony Walter on tätä käsitellyt jo 15 vuotta sitten (Revival of Death) mutta eipä tuo asia vanhene. Itse pääsin siihen kiinni vasta 11 vuotta sitten enkä vieläkään ole valmis.
Eva Reimers taas otti esille yhden Ruotsin viime vuosien tunnetuimmista kuolemista eli kurdinainen Fadime Sahindalin muistotilaisuuden. Vainajien kansallistaminen ja heidän kuvaamisensa nimenomaan kansakunnan jäseninä sekä luo heidän kuvansa uudelleen että tukee kansakunnan niitä piirteitä, jotka se haluaa itsessään nähdä. Eva Reimershän on Nordic Network of Thanatologyn organisaattori tällä hetkellä, joten odotan innolla mihin suuntaan hänen tutkimuksensa etenee, vaikka itse olenkin jo lähdössä eri teille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti