Tapasin eilen sattumalta ystävän, jolla oli huolia sydämellääm. Iäkkäiden vanhempien monet vaivat, kotona asumisen jatkuminen, koko kuvio. Kuuntelin ja kommentoin mitä osasin. Omassa suvussani ei, kuten mummovainaani sen niin hienovaraisesti ilmaisi, juurikaan "hourata". Mutta eipä sitä aina tarvitse kaikkea tietää kun voi oppia.
Ystäväni mietti sitä, millaisena hän pystyy muistamaan vanhempansa, onhan nykytilanne jo kestänyt pitkään ja tullee vielä kestämään. Siinä suhteessa saatoin lohduttaa, että muistot nousevat pintaan vaihtelevasti ja usein yllättävän valoisina, kun ihmisen elämä on päättynyt. Ei ole itse enää sotkemassa asioita, niin sanoakseni.
Siitä olimme yhtä mieltä, että huumori on hyvä selviytymiskeino, ennen ja jälkeen. Ja että se ei muille kuulu, mitä kukin omaisistaan laskettelee. Me koemme läheisemme muita ihmisiä voimakkaammin, eikä heitä auta puolustaa meitä vastaan. Eikä meitä syyttää, jos koetamme keventää raskasta elämäämme parilla herjalla.
Muuten yritän ymmärtää kaikkea vanhuuteen ja varsinkin kuolemaan liittyvää, mutta sentimentaalinen tosikkous saa minulta ehdottoman tuomion. Huumorihan ei ole vain toisen pilkkaa vaan myös hänen arvostamistaan. Tylsistä ja ikävistä ihmisistä ei voi laskea edes leikkiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti