maanantai 21. syyskuuta 2009

Tutkijan rohkeudesta

Kuolemakonferenssista jäi, jos nyt ei vaivaamaan niin mieleen kuitenkin myös se, mitä on tutkijan rohkeus tutkimuksensa tulosten ja siinä saatujen kokemusten suhteen.

Sota-aikaa käsittelevä keskustelu lainehtii joskus aika korkealle nyky-Suomessa. Väitöskirjaa tehdessäni olin epävarma näissä asioissa, myönnän sen. En jättänyt pois tai käsittelemättä mitään aineistoa mitä vastaani tuli, mutta joissakin johtopäätöksissäni ja teoretisoinneissani ns. hannasin. Olisin voinut kehitellä asioita pidemmälle, rinnastaa ja sanoa suorempaan. Ehkä olisin voinut lähteä koko työhön reippaammin.

No regrets, they don't work sanoi Robbie Williamskin, joten mitäpä tuosta. Asia vain tuli mieleeni kuunnellessani Jennifer Ilesin esitelmää spiritismistä. Lähinnä anglosaksisissa maissa todellakin toimii erilaisia "spiritualistisia kirkkoja", joiden menoihin kuuluu jumalanpalveluksen lisäksi yhteyden ottaminen ns. rajan taakse. Sosiologi Iles on lähtenyt tutkimaan Britanniassa toimivaa kirkkoa osallistuvan havainnoinnin menetelmällä.

Iles on halunnut tutkia nimenomaan meedioiden yhteisöä ja kokemusta meediona olemisesta. Tämän seurauksena hän on itsekin alkanut saada viestejä ja kokenut, miltä tuntuu olla meedio. Hän ei lähtenyt esitelmässään vähättelemään kokemuksiaan jos kohta ei väittänyt olevansa vaihtamassa alaakaan. Pikemminkin lähestymistapa oli se, että nyt hän pystyy paremmin tarkastelemaan tutkimiaan ihmisiä, mikä onkin totta.

Tieteellinen objektiivisuus on oma juttunsa, ja osallistuvassa havainnoinnissa se ei koskaan ole niitä yksinkertaisimpia. Onnea vain Ilesille tämän metodologisen asian parissa. Tutkimuskohteen tuntemus alkaa ainakin olla kohdillaan.

Toivottavasti hän saa yhtä rakentavaa palautetta kuin konferenssissa. Montaa muuta aihetta tutkivalla on vastaavia kokemuksia, siis että aihe tulee elämään ja uniinkin, mutta harvemmin sitä kovin paheksutaan - pitäisikö? En tiedä miten britit asian ottavat yleisemmin, meillä vastaanotto olisi kaiketi sangen nuivaa.

Iles on tutkinut aiemmin sota-aikoja hänkin. Britanniassa nimenomaan sotavainajat ovat herättäneet kiinnostusta spiritismiin, olihan kauas haudattu ja usein tuntemattomissa oloissa kuollut vainaja ongelma suremisen prosessissa. Yhteyksiä haluttiin ja selvyyttä siihen, miten kaikki oikein tapahtui ja mitä nyt kuuluu. "Taivaassa tavataan" on ajatus, joka lohduttaa ihmisiä edelleen.

Suomessa ei tietääkseni koettu vastaavaa henkimaailmaan kohdistuvan kiinnostuksen aaltoa, jos kohta en ole sellaista etsinytkään. Kertoa saa jos tietää! Alli Paasikivi kaiketi harrasti asiaa aikanaan jonkin verran, mutta tietääkseni ei juuri sotakuolemaan liittyen.

Se on tuo kuolemanjälkeinen eksistenssi asia, josta ei todisteita tule noin vain. Minulla on ollut elämässäni muutama tilanne, jossa kuolema on ollut eri tavoin vahvasti läsnä, mutta hiljaa on oltu puolin ja toisin. Ehkä ei vain ole ollut mitään asiaa, mikä ei aina ole huono juttu.

Ei kommentteja: