Kreivi Alexander von Schönburg on kirjoittanut hauskan ja hyödyllisenkin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Kirja ilmestyi suomeksi jo aikaa sitten, mutta vasta joulun alla sain sen luetuksi. Sangen kiinnostavaa ja ennen kaikkea ajatuksia herättävää.
En malttanut olla laittamatta kirjailijan perimää titteliä heti tekstin alkuun, koska se mielestäni rajaa hänen näkökulmaansa olennaisesti. Kreivilliseen, vaikka miten köyhtyneeseen sukuun syntynyt ei vain voi tietää, miten saatanallisen rasittavaa voi olla syntyä toisenlaiseen sukuun.
Köyhyys on tietysti oma lukunsa. "Sä et ole koskaan ollut köyhä", totesi ystäväni minulle joitakin vuosia sitten, ja oli kaiketi oikeassa. Niukat rahavarat eivät vielä ole köyhyyttä, ne ovat väliaikainen ongelma, joka voidaan ratkaista ja sitä odotellessa tehdä vaikka velkaa. Köyhyys on pysyväksi oletettu tila, jonka mukaan eletään ja joka näkyy ihmisestä monin tavoin.
Vaikka siten, että kaadetaan juomanloput poistuneiden kavereiden laseista omaan lasiin. Ettei mene haaskuun. Vulgääriä? Eksentristä? Voisi olla sitäkin von Schönburgin maailmassa, jos kyseessä olisi rappiolle mennyt taiteilija. Tyylillä voi peittää paljon, mutta itseään ei voi loputtomasti huijata. Eikä muita...
Pikkuporvarillisen perheen lapsi ei ehkä koskaan voi olla aineellisesti köyhä, oli rahaa miten vähän hyvänsä. Ojista noustaan. Henkisesti köyhä sen sijaan on moni, köyhempi kuin reilusti ja rehellisesti köyhät. Jos pitää esiintyä varakkaampana, sivistyneempänä ja kaikin tavoin fiinimpänä kuin onkaan, sille ei loppua näy. Tätä kaiketi von Schönburg yrittää ihmisistä kitkeä, ja on hänellä muutama hyväkin vinkki. Itse pidin eniten anopista, joka korjauttaa feikki-Cartierinsa merkkiliikkeessä. Pokka pitää!
Tosin en aivan ymmärrä, miksi kellon pitää olla mitään merkkiä, oikeasti tai leikisti. Ajan ne näyttävät melkein kaikki. Minusta ihmisille pitäisi maksaa mainostamisesta eikä huijata heitä mainostamaan omalla rahallaan laukkuja ja vaatteita. von Schönburg ei mene näin pitkälle, mutta samoilla linjoilla liikutaan.
Kreiveihin tässä on tosin saanut hikeentyä vuosiensa varrella moneen kertaan, vaikken heitä edes tunne; juuri ja juuri yhden paronin, jos tunteminen määritellään erittäin väljästi. Kyse on perintötekijöistä ja viimeistään kotikasvatuksen mukanaan tuomasta hienostuksesta, "joka vain näkyy läpi". Nimellä voi tässä maailmassa saada töitä (tosielämästä en ole niin varma), jos kohta pärstäkertoimellakin. Ehkä osin tiedostamattaan von Schönburg tolkuttaa samaa asiaa esitellessään köyhtyneen aateliston sopeutumista oloihinsa. Ollaan niin jaloja ja ylväitä että ihan.
Suomen kaltaisessa maassa parin sukupolven aikana kerätty omaisuus riittää tekemään ihmisestä aivan fantastisen, sellaisen jolta hyväksytään kaikki eikä mikään ole vulgääriä vaan ainoastaan eksentristä. Vanhemmat ohjaavat lapsiaan hienovaraisesti leikkimään kirkonkylän lääkärin lasten kanssa ja innostuvat joistain seurustelukumppaneista toisia enemmän. Ainakin tietyissä Hyacinth Bucket-piireissä ja niitähän riittää.
Kuluttamisen kiihkossa onkin kyse siitä voimakkaasta, toki turhaksi tiedetystä, pyrkimyksestä ostaa se, mihin jotkut ovat syntyneet (royal Doulton with hand-painted periwinkles). Asema, varmuus, hyvä olo, tunne siitä, että on jollain paikalla maailmassa eikä mikään heittopussi. Köyhyys voi tietyissä piireissä olla identiteetti sekin, mutta todennäköisemmin yliopiston yhteiskuntatieteellis-humanistisissa porukoissa kuin ammattilaisurheilijoiden keskuudessa. Joissakin piireissä tolkuton tuhlaaminen on sosiaalisesti mahdotonta, toisissa pakollista. Kuka kadehtii ja ketä, se vasta kiintoisaa onkin.
Hämmentävintä on joutua erilaisten oletusten ristituleen. Yksi luulee, että mulla ei ole varaa (ei olekaan). Toinen luulee, etten mä tajuu (en aina ihan tajuakaan). Kolmas on varma, että mä haluisin ihan hirveesti (en taida tajuta haluta). Neljäs on oikeilla jäljillä arvellessaan minun olevan omalla omituisella tavallani yhtä snobi kuin hän omallaan...
Näinä kulutuksen kulta-aikoina, loppuvuonna 2009 toivotan hyvää uutta vuotta ja kaikkia sentapaisia asioita.
maanantai 28. joulukuuta 2009
torstai 17. joulukuuta 2009
Voihan siitä olla puhumattakin
HS:n (17.12.2009) mukaan Matti Vanhanen on taas puhunut asiasta, josta ei ymmärrä mitään. Veronkorotus, sen paremmin määräaikainen kuin mikään muukaan ei taatusti ole "sotakorvaus". Se on veronkorotus, jolla pyritään keräämään rahaa valtion menoihin. Harva vero on tässä maailmassa pysyvä ollut, joten siunailut siinäkin suhtessa voi unohtaa.
Mikä ihmeen vimma poliitikoilla (sanaa "huippu" en näiden nykyisten suhteen kyllä käyttäisi vaikka söisivät miltä lautasilta) on viittailla sotaan joka käänteessä? Ei nyt olla sodassa, vaikka Afganistanista niin on väitettykin. Nyt ollaan taloustaantumassa, jota myös lamaksi nimitetään. Ei ole mitään yksiselitteistä vihollista, jota vastaan taistella, ellei se ole lyhytnäköinen oikeistoideologia, joka yrittää karsia valtion toimet minimiin ja myydä koko maan ylikansallisille yhtiöille pienyrittäjyyden edistämisen savuverhon takana.
Mutta ei siinäkään asiassa sotiminen mitään auta. Hankalankin kumppanin kanssa voi yrittää jonkinlaista rinnakkaineloa ja jekuttaa sen uskomaan, että juuri sen etuja palvellaan, vaikka samaan aikaan heikennetään sen toiminnan perusteita.
Miksi verovaroin rahoitettuja toimintoja ei osata mainostaa todellisina palveluina, vaan aina rasitteina maailman ainoille tärkeille ihmisille eli itsenäisille yrittäjille (kuten Ihmisten puolueen Topi-Petterille)? Miksi tyytyväinen ja hyvin syötetty kansalainen on aina jonkinlainen uhka, eikä häneltä osata odottaa mitään hyvää? Järki sanoisi päinvastoin, mutta nämä ideologit ovat aina selvittämässä, miten ihmisarvoinen elämä ei ole kannustavaa.
Siksi kai sotametaforat kiehtovat oikeistoideologeja ja heidän hyppykeppejään: koska sodassa mennään monesti aika pimennossa ja henkensä edestä. Joku johtaa parhaan taitonsa mukaan ja toinen toteuttaa, mutta ei sellaista kukaan pitemmän päälle kestä. Työurien pidentäminen samalta porukalta onkin sangen kiintoisa fantasia.
Mikä ihmeen vimma poliitikoilla (sanaa "huippu" en näiden nykyisten suhteen kyllä käyttäisi vaikka söisivät miltä lautasilta) on viittailla sotaan joka käänteessä? Ei nyt olla sodassa, vaikka Afganistanista niin on väitettykin. Nyt ollaan taloustaantumassa, jota myös lamaksi nimitetään. Ei ole mitään yksiselitteistä vihollista, jota vastaan taistella, ellei se ole lyhytnäköinen oikeistoideologia, joka yrittää karsia valtion toimet minimiin ja myydä koko maan ylikansallisille yhtiöille pienyrittäjyyden edistämisen savuverhon takana.
Mutta ei siinäkään asiassa sotiminen mitään auta. Hankalankin kumppanin kanssa voi yrittää jonkinlaista rinnakkaineloa ja jekuttaa sen uskomaan, että juuri sen etuja palvellaan, vaikka samaan aikaan heikennetään sen toiminnan perusteita.
Miksi verovaroin rahoitettuja toimintoja ei osata mainostaa todellisina palveluina, vaan aina rasitteina maailman ainoille tärkeille ihmisille eli itsenäisille yrittäjille (kuten Ihmisten puolueen Topi-Petterille)? Miksi tyytyväinen ja hyvin syötetty kansalainen on aina jonkinlainen uhka, eikä häneltä osata odottaa mitään hyvää? Järki sanoisi päinvastoin, mutta nämä ideologit ovat aina selvittämässä, miten ihmisarvoinen elämä ei ole kannustavaa.
Siksi kai sotametaforat kiehtovat oikeistoideologeja ja heidän hyppykeppejään: koska sodassa mennään monesti aika pimennossa ja henkensä edestä. Joku johtaa parhaan taitonsa mukaan ja toinen toteuttaa, mutta ei sellaista kukaan pitemmän päälle kestä. Työurien pidentäminen samalta porukalta onkin sangen kiintoisa fantasia.
tiistai 8. joulukuuta 2009
Ikä ja yhteisöt
Nykyään on yhä vähemmän ohjenuoraa siihen, millainen ihmisen pitäisi missäkin iässä olla. Ikuisesti nuori, tietenkin, mutta millä erityisellä tavalla. Meidän keski-ikäisten mielestä nuoruuteen liittyy virkeyden ja reippauden lisäksi kokemattomuutta ja silkkaa tahatonta pöljyyttä.
Voisi tietysti ajatella, että jatkuvan tavarakaupan kiihdyttämisen vuoksi kaikkien pitääkin olla vähintään yhtä epävarmoja kuin alle kaksivitoset keskimäärin. Tai epävarmempia, koska yli kaksivitoset jossain vaiheessa huomaavat, etteivät sitä enää ole.
Joissain hommissa ja yhteisöissä on toki mahdollista tuntea itsensä nuoreksi hyvinkin pitkään. Kun luennoi useamman kerran vuodessa toisen maailmansodan tavalla tai toisella itse kokeneille ihmisille, niin junnuhan siellä on. Saavutuksena voi pitää sitä, että ei saa ihan suoralta kädeltä ylimielisen ja tietämättömän mainetta, vaan pystyy jotenkin kohtaamaankin yleisönsä.
Politiikassa paria vuotta vaille nelikymppinen ei yleensä ole nuori, mutta ruohonjuuritasolla riippuu täysin paikallisesta osastosta, miltä asia näyttää. Onko keski-ikä siellä 35 vai 65? Kuka saa olla nuorin ja nätein? Ketä kiinnostaa... mutta ei siitä aina haittaakaan ole.
Ihan oikeasti nuorten keskellä oman ikänsä havaitsee tietysti nopeasti. Ei vain siksi, että ei ymmärrä jutuista puoliakaan vaan että siitä lopusta ymmärtää liikaakin. Mutta ei pidä tyrkyttää elähtäneitä näkemyksiään uravalinnoista ja ihmissuhteista. Mistä sen tietää, vaikka toinen osaisi sittenkin välttää ne typeryydet mitä on itse mennyt tekemään.
Ja mitä typeryyksiä sitten pitäisi välttää? Ainakaan urasuunnittelussa en voi neuvoa ketään, ja miksi pitäisi. Joillekin on erityisen rakas ajatus, että tietyssä iässä ja tietyssä vaiheessa asioiden pitäisi olla x eikä y, x:n arvon ollessa z kertaa y:tä suurempi ja mielellään jotenkin eksponentiaalisesti. Minulle työ on, paitsi elämäntapa, myös keino elättää perheeni, joten siitä lähdetään ja siihen päädytään.
Jos jotain kertyy iän myötä, niin kokemusta ja kontakteja, joiden avulla voi arvella tekevänsä hommia yhä pidempään. Nuorena pelkäsin turhaan että näin ei kävisi, mutta miten olisin voinut uskoa niitä, jotka ennustivat aivan oikein? Eihän sitä ollut vielä sattunut minulle.
Mutta olenko muuttunut jotenkin ratkaisevasti, myynyt periaatteeni, kadottanut intohimoni? Riippuu kaiketi eniten siitä, miten fiksattu maailmankuva ihmisellä on nuorena ollut, josko hän sittemmin on jotenkin luovuttanut jostakin. Minun kohdallani mitään nuoruuden suuria ihanteita ei ole ollut, vain hurjaa toivoa että jotain merkitystä elämälle löytyisi. No, löytyi.
Voisi tietysti ajatella, että jatkuvan tavarakaupan kiihdyttämisen vuoksi kaikkien pitääkin olla vähintään yhtä epävarmoja kuin alle kaksivitoset keskimäärin. Tai epävarmempia, koska yli kaksivitoset jossain vaiheessa huomaavat, etteivät sitä enää ole.
Joissain hommissa ja yhteisöissä on toki mahdollista tuntea itsensä nuoreksi hyvinkin pitkään. Kun luennoi useamman kerran vuodessa toisen maailmansodan tavalla tai toisella itse kokeneille ihmisille, niin junnuhan siellä on. Saavutuksena voi pitää sitä, että ei saa ihan suoralta kädeltä ylimielisen ja tietämättömän mainetta, vaan pystyy jotenkin kohtaamaankin yleisönsä.
Politiikassa paria vuotta vaille nelikymppinen ei yleensä ole nuori, mutta ruohonjuuritasolla riippuu täysin paikallisesta osastosta, miltä asia näyttää. Onko keski-ikä siellä 35 vai 65? Kuka saa olla nuorin ja nätein? Ketä kiinnostaa... mutta ei siitä aina haittaakaan ole.
Ihan oikeasti nuorten keskellä oman ikänsä havaitsee tietysti nopeasti. Ei vain siksi, että ei ymmärrä jutuista puoliakaan vaan että siitä lopusta ymmärtää liikaakin. Mutta ei pidä tyrkyttää elähtäneitä näkemyksiään uravalinnoista ja ihmissuhteista. Mistä sen tietää, vaikka toinen osaisi sittenkin välttää ne typeryydet mitä on itse mennyt tekemään.
Ja mitä typeryyksiä sitten pitäisi välttää? Ainakaan urasuunnittelussa en voi neuvoa ketään, ja miksi pitäisi. Joillekin on erityisen rakas ajatus, että tietyssä iässä ja tietyssä vaiheessa asioiden pitäisi olla x eikä y, x:n arvon ollessa z kertaa y:tä suurempi ja mielellään jotenkin eksponentiaalisesti. Minulle työ on, paitsi elämäntapa, myös keino elättää perheeni, joten siitä lähdetään ja siihen päädytään.
Jos jotain kertyy iän myötä, niin kokemusta ja kontakteja, joiden avulla voi arvella tekevänsä hommia yhä pidempään. Nuorena pelkäsin turhaan että näin ei kävisi, mutta miten olisin voinut uskoa niitä, jotka ennustivat aivan oikein? Eihän sitä ollut vielä sattunut minulle.
Mutta olenko muuttunut jotenkin ratkaisevasti, myynyt periaatteeni, kadottanut intohimoni? Riippuu kaiketi eniten siitä, miten fiksattu maailmankuva ihmisellä on nuorena ollut, josko hän sittemmin on jotenkin luovuttanut jostakin. Minun kohdallani mitään nuoruuden suuria ihanteita ei ole ollut, vain hurjaa toivoa että jotain merkitystä elämälle löytyisi. No, löytyi.
tiistai 1. joulukuuta 2009
Talvisota ja suomalainen mies
Elämme aikaa, jolloin lehtiä on vaikea avata voimatta henkisesti erittäin pahoin. Yhtäällä ollaan puolustavinaan suomalaisia miehiä Sofi Oksasta vastaan - Sofi Oksasen puheilla alkaa olla asian kanssa jo aika vähän tekemistä. Toisaalla reuhataan talvisodasta ja sen ihmeestä, jonka vaikkapa VTT, majuri Juha Mälkki on osoittanut hieman vähemmän ihmeelliseksi. Mutta kukapa tutkijoita kuuntelisi.
Maskuliinisuus on ollut kansakuntien luomisen käyteainetta ja toisaalta kansakuntaa on käytetty maskuliinisuuden määrittelyssä. Kuka on oikea kansalainen, kuka joutuu tekemään mitäkin, jotta kansakunta olisi olemassa. Sotiminen ja siittäminen ovat tärkeitä hommia, joiden lävitse nähtynä rauhallisemmat ja pitkäkestoisemmat puuhat ovat aika mitättömiä. Tämä on tätä perusfeminismihuttua, ei kai sitä enää tarvitse kellekään selittää. Vaikka näköjään koko ajan täytyy.
Väitän, enkä ainoastaan väitä vaan tiedän olevani oikeassa, että sotien ihmeet ja vähemmän ihmeelliset asiat ovat täysin riippuvaisia siitä, mitä rauhan aikana ja muualla kuin rintamalla tapahtuu. Mistä sotilas tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ellei sitä ole viimeistään kansakoulunopettaja hänen päähänsä paukuttanut? Entisaikaan vieläpä sangen kirjaimellisesti. Armeija vain korjaa sadon, ja aikana, jolloin ei ole ollut paljon korjattavaa on harvesterilla ollut tekemistä.
Opin oman suomalaisuuteni 1970- ja 80-luvuilla, jolloin sitä ei suomettumiskiimaisten kriitikkojen mielestä ole ollut olemassakaan paitsi Ben Zyskowiczin viiksissä. Mutta minä olin isänmaallinen. Arvostin suomalaista kulttuuria, ilmiömäistä yhteiskunnallista kehitystä, kaikille riittävää vaurautta. Olin vasemmistolainen viimeistään 1980-luvulla, mikä ei minusta ollut yhtään ristiriidassa isänmaallisuuden kanssa. Samassa maassa elettiin kaikki.
1990-luvulla minulta meni isänmaa alta. En tunnista tätä sotia palvovaa ja miesten sortoa uikuttavaa porukkaa ollenkaan. Jotain ihan hirveää heiltä on viety, ja he luulevat saavansa sen takaisin uhoamalla kuinka "me" olemme sotineet niin saatanan tavalla. Joku voisi pitää toisten ihmisten hyväksikäyttönä sitä, että leveillään asioilla joita ei ole itse tehnyt, mutta nationalismin mukaan se on täysin normaalia ja kansalaisen perusoikeus.
Mitä kaikkea jätetään uutisoimatta, kun sivut täytetään iänikuisilla sotamuistelmilla? Mitä merkitystä vieraille ihmisille on yksittäisen sodan kokeneen ihmisen muistoilla? Näillä asioilla oletetaan olevan itsestäänselvä arvo, mutta ei se saisi niin olla. Sodat pitää kyseenalaistaa, kysyä, miksi juuri ne nostetaan keskeiseksi kansalliseksi kokemukseksi yli kaiken sen, mikä pitää kansakuntaa koossa ja tekee siitä sen, mitä se on.
Sofi Oksanen on päässyt paikalle, jolla on ennenkin ollut suomalainen nainen, mutta voi siinä olla ruotsalainen, britti, italialainen ja tietysti venäläinen, eli suomalaisen miehen viholliskuvaksi. Feministit ovat suomalaisen miehen vihollisia kaikki, huolimatta siitä että useimmat meistä ihan mielellään elämme suomalaisten miesten kanssa ja synnytämme niitä lisääkin.
Olisipa hienoa, jos miehet tajuaisivat kamppailevansa suurimman osan elämästään toisia miehiä vastaan, ja hyvä veli on aika harvalla. Mutta kuviteltu yhteisö - suomalaiset miehet - on kestävää laatua. Onneksi suurimmalla osalla todellisista suomalaisista miehistä on jokin suhde siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Kirjoittaisivatpa vielä lehtiinkin...
Maskuliinisuus on ollut kansakuntien luomisen käyteainetta ja toisaalta kansakuntaa on käytetty maskuliinisuuden määrittelyssä. Kuka on oikea kansalainen, kuka joutuu tekemään mitäkin, jotta kansakunta olisi olemassa. Sotiminen ja siittäminen ovat tärkeitä hommia, joiden lävitse nähtynä rauhallisemmat ja pitkäkestoisemmat puuhat ovat aika mitättömiä. Tämä on tätä perusfeminismihuttua, ei kai sitä enää tarvitse kellekään selittää. Vaikka näköjään koko ajan täytyy.
Väitän, enkä ainoastaan väitä vaan tiedän olevani oikeassa, että sotien ihmeet ja vähemmän ihmeelliset asiat ovat täysin riippuvaisia siitä, mitä rauhan aikana ja muualla kuin rintamalla tapahtuu. Mistä sotilas tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ellei sitä ole viimeistään kansakoulunopettaja hänen päähänsä paukuttanut? Entisaikaan vieläpä sangen kirjaimellisesti. Armeija vain korjaa sadon, ja aikana, jolloin ei ole ollut paljon korjattavaa on harvesterilla ollut tekemistä.
Opin oman suomalaisuuteni 1970- ja 80-luvuilla, jolloin sitä ei suomettumiskiimaisten kriitikkojen mielestä ole ollut olemassakaan paitsi Ben Zyskowiczin viiksissä. Mutta minä olin isänmaallinen. Arvostin suomalaista kulttuuria, ilmiömäistä yhteiskunnallista kehitystä, kaikille riittävää vaurautta. Olin vasemmistolainen viimeistään 1980-luvulla, mikä ei minusta ollut yhtään ristiriidassa isänmaallisuuden kanssa. Samassa maassa elettiin kaikki.
1990-luvulla minulta meni isänmaa alta. En tunnista tätä sotia palvovaa ja miesten sortoa uikuttavaa porukkaa ollenkaan. Jotain ihan hirveää heiltä on viety, ja he luulevat saavansa sen takaisin uhoamalla kuinka "me" olemme sotineet niin saatanan tavalla. Joku voisi pitää toisten ihmisten hyväksikäyttönä sitä, että leveillään asioilla joita ei ole itse tehnyt, mutta nationalismin mukaan se on täysin normaalia ja kansalaisen perusoikeus.
Mitä kaikkea jätetään uutisoimatta, kun sivut täytetään iänikuisilla sotamuistelmilla? Mitä merkitystä vieraille ihmisille on yksittäisen sodan kokeneen ihmisen muistoilla? Näillä asioilla oletetaan olevan itsestäänselvä arvo, mutta ei se saisi niin olla. Sodat pitää kyseenalaistaa, kysyä, miksi juuri ne nostetaan keskeiseksi kansalliseksi kokemukseksi yli kaiken sen, mikä pitää kansakuntaa koossa ja tekee siitä sen, mitä se on.
Sofi Oksanen on päässyt paikalle, jolla on ennenkin ollut suomalainen nainen, mutta voi siinä olla ruotsalainen, britti, italialainen ja tietysti venäläinen, eli suomalaisen miehen viholliskuvaksi. Feministit ovat suomalaisen miehen vihollisia kaikki, huolimatta siitä että useimmat meistä ihan mielellään elämme suomalaisten miesten kanssa ja synnytämme niitä lisääkin.
Olisipa hienoa, jos miehet tajuaisivat kamppailevansa suurimman osan elämästään toisia miehiä vastaan, ja hyvä veli on aika harvalla. Mutta kuviteltu yhteisö - suomalaiset miehet - on kestävää laatua. Onneksi suurimmalla osalla todellisista suomalaisista miehistä on jokin suhde siihen, mitä oikeasti tapahtuu. Kirjoittaisivatpa vielä lehtiinkin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)