Kai siinä jokin logiikka on, että vainajan perheenjäsenet voivat olla asianomistajina jutussa, jossa vainajan kunniaa katsotaan loukatun. En edelleenkään ota kantaa, onko tässä viimeaikaisessa sankaruus/halveeraus-jutussa joku ollut oikeassakin. Mietin vain, kuka vainajan asian lopulta omistaa.
Sekä isän- että äidinpuoleisessa, mutta varsinkin isänpuoleisessa suvussani huumorilla on tärkeä sijansa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kaikkien mielestä jutut eivät aina ole hauskoja, ja joskus nauru loppuu. Eräällä sukulaisellani oli toisen mukaan"huono syöpä kun ei tappanut". No, nyt on kuulemma parempi.
Hänen vaimonsa hautajaisissa pappiparka meni hieman metsään koettaessaan saada aikaan sotamuisteloita sopivan ikäisissä ihmisissä. Sillä kertaa oli kuitenkin muuta muisteltavaa, minkä kummipoika hoitikin hyvin tyylikkäästi. "Tanssissa on tärkeintä ryhti ja tahti." Joku voisi pitää tällaista muisteloa pilkkaavana, mutta jos tanssi on ollut ihmisen elämän keskeinen asia - ja sotavuodet vain häiriötekijä siinä suhteessa - pitää totuudenkin jossain tulla julki.
Omaa isääni muistellessani olen joskus törmännyt kummalliseen ajatuskulkuun: ventovieraat kokevat aiheelliseksi paheksua sanavalintojani, koska pitävät niitä asiattomina. (Ei pidä muistella ventovieraiden kuullen on tarinan varsinainen opetus.) Kuka halventaa vainajaa, kuka päättää mitä hänestä saa sanoa? Onko merkitystä sillä, että on oppinut kyseisen sanonnan vainajalta itseltään ja hyväksytysti sitä hänen kuultensa käyttänyt?
Vainajapuheessakin on selvästi olemassa jokin yleisen säädyllisyyden taso, josta käydään jatkuvaa neuvottelua. Monesti nuo neuvottelut eivät ole miellyttävää seurattavaa, osanotosta puhumattakaan, koska kuolema on syvästi tunneasia. Edes ventovieraan tai julkisuuden henkilön (tuttu vieras jos joku) kuolema ei ole kädenheilautuksella huitaistava tapaus. Ylireagointia tapahtuu puoleen ja toiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti