Oppiminen ja opettaminen

Koulutuksesta väännetään tasaiseen tahtiin. Hesarin (joo, en minä muuta lue) yleisönosastossa on vellonut muutamakin aihepiirin keskustelu, joissa eniten ihmetyttää se, miten kukaan ei osaa yhdistää niitä.

Opiskeluaikojen lyhentäminen, korkeakouluopintojen maksullisuus ja yleinen kurinpito yliopistomaailmassa ovat jo vanhoja juttuja. En sitten tiedä, mitä maailma näillä kolmen vuoden maistereilla tekisi, mutta niitä kuitenkin halutaan.

Ylioppilastutkinnosta jauhetaan taas kevään korvalla. On ihan totta, että nykyinen systeemi suosii eräänlaista oppimispsykopatiaa, eli opetellaan vain se, mistä on välitöntä hyötyä ylppäreissä. Nämä kisailut olisivat hauska kuriositeetti ennen aikuisten maailmaan siirtymistä, ellei samaan aikaan haluttaisi painottaa yo-todistusta entistä enemmän myös korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa. Nähdäkseni tuloksena olisi opiskelijamateriaalia, joka todellakin valmistuisi hyvin nopeasti, jos sille vain annetaan kysymysmallit edelleen valmiina. Mitä maailma tekisi jne. pätee tähänkin.

Opettajista ja opettajuudestakin kirjoitellaan taas, kun epäpätevät sijaiset eivät saa kesälomalta palkkaa. Itse yliopisto-opettajaksi pätevöityneenä tohtorina en ihan jaksa käsittää, mikä siinä opintojen loppuunsaattamisessa voi olla vuodesta toiseen vaikeaa tai mahdotonta. Gradu tai pedagogiset opinnot eivät kuitenkaan ole laadun tae luokkahuoneessa tai luentosalissa, se nyt on moneen kertaan nähty.

Huomasin tänä keväänä sosiaalihistorian johdantoa taas kerran opettaessani, miten opiskelija ymmärtää asiat sitä paremmin, mitä innostuneempi opettajakin niistä on. Opettamani osuus on kolmannes yhteiskuntahistorian johdantokurssista, ja vuosien mittaan siihen on väkisinkin kertynyt erilaisia kerrostumia. Viimeisin villitykseni on historian poliittisuus, mikä koskee myös sosiaalihistoriaa, ja tätä koetin sitten iskostaa herkkiin nuoriin mieliin.

Kysyin aiheesta tentissäkin, enkä odottanut juuri mitään, onhan aihe tavallaan vaikea. Vaan mitä vielä: jokainen vastaus oli hyvä ja asiallinen, osa suorastaan pohdiskeli asiaa edelleen itsekseen. Tämä viime mainittu vasta on muuten oppimista, hei te kaikki jotka arvelette että tentissä vain toistetaan opettajan sanomisia tai kirjan tekstiä. Mainettaan parempi opiskelumuoto!

Ellen tekisi samaan aikaan tutkimusta – päätyöni se kai onkin tällä hetkellä, ai niin, olenhan nyt äitiyslomalla – ei tällaisia aivomyrskyjä välttämättä syntyisi. Lukisin varmaan alani kirjallisuutta ja valmistelisin opetukseni huolella, mutta minua todella liikuttavia ja omaa ajatteluani eteenpäin vieviä havaintoja syntyisi varmasti harvemmin. Yliopistopedagogiikan kurssilla saimme luettavaksi kirjan Tutkiva oppiminen, mutta tutkiva opettaminen se vasta hauskaa onkin.

Onko yliopisto-opettajilla keskimäärin aikaa tutkia? Suuntaus on viime vuodet ollut se, että ei tosiaan kohta ole. Onneksi on lomat, että jotain kerkiää. Ajattelun ensimmäinen edellytys on aika; kiireessä tulee makkelia tai parhaimmillaan sitä samaa mitä ennenkin.

Muilla koulutuksen asteilla tilanne tuskin on sen kummempi. Enkä tarkoita, että peruskoulussa tai lukiossa pitäisi olla tutkijoita opettajina. Korkeatasoistahan suomalainen opettajakunta on muutenkin. Mutta jos opettaja on kiireinen ja stressaantunut, hän ei yksinkertaisesti jaksa oivaltaa asioita ja nauttia tästä oivaltamisesta. Kellään ei ole silloin hauskaa.

Ja oppiminen on hauskaa. Onko näillä ihanneihmisillä, oppimispsykoilla hauskaa muulloin kuin silloin, kun he kykenevät manipuloimaan systeemiä? Tunnen muutamia tällaisia – mitään ei muisteta opitusta kun se on kerran suoritettu. Paperia kädessä ovat kaikki paremmat ja huonommat oppimiskokemukset. Miksi tällaisia ihmisiä pitäisi ylipäänsä kouluttaa – hehän oppivat tarpeen mukaan asiat esim. työpaikalla kuitenkin?

Ja miksi ei koulutettaisi hitaampia pohdiskelijoita, joilla voi mennä yo-kirjoitukset epätasaisemmin ja yliopistossa viisikin vuotta (iiks), mutta jotka todella vievät eteenpäin niitä asioita, joista koulutuksessa ja tieteessä pitäisi olla kysymys?

Huippuyliopisto, joopa joo. Muutama huippu selviää kaikesta, jopa ontuvasta koulutusjärjestelmästä. Tarvitaan kuitenkin hieman suurempi kriittinen massa, jotta kokonainen yliopisto voisi olla huippua. Siksi nämä tehostamisvaatimukset ovat joutavaa näpertelyä, kun pitäisi katsoa mitä yliopistoissa todella tapahtuu. Tapahtuuko oppimista? Onko hauskaa? Onko aikaa? Onko suurimmalla osalla opettajien ja opiskelijoiden tekemisistä yhteys siihen, mistä yliopistossa pitikään olla kyse? Mikä ei muuten ole kansainvälisissä vertailuissa pärjääminen, niin helppoa kuin niiden lukeminen eri asteisille päättäjille onkin.

Kieli

Muutama vuosi sitten perustimme kavereiden kanssa lukupiirin. Sen toiminta on huomattavasti hiipunut viime aikoina, mutta jaksamme välillä edelleen keskustella kirjallisuudesta sähköpostitse, vaikka emme enää samoja teoksia luekaan.

Minulla on uudemman kirjallisuuden suhteen ongelma, jolle on Huonon kirjallisuuden seuran ”antilogiassa” Mallusjokelainen sielunmaisema ja muuta paskaa annettu oikein nimikin: mutaforistit. Lukekaa itse. Kyse on lyhyesti sanottuna voimakkaiden ja ennen kaikkea omaperäisten (eli käsittämättömien) vertauskuvien käytöstä. Antilogian nimenomaisessa tekstissä tunnutaan vaanittavan erityisesti runoilijoita, mutta proosassa vasta piru onkin irti.

Joillekin ystävilleni asia ei ole ongelma. ”Tylsää kieltä”, saattavat sanoa teoksista, joissa minulta pääsee helpotuksen huokaus: tätä voi sentään lukea. Kun nyt satun tykkäämään asioista ja haluan saada selville, mistä kirjassa edes suunnilleen on kysymys. Tai lauseessa, jos niikseen tulee.

Runoja nuorempana värkänneet romaanikirjailijat, kuten Kjell Westö, Jari Tervo tai Hannu Niklander kykenevät välttelemään ”mutaforia” aika hyvin. Joku Markku Pääskynen ei edes yritä. Riku Korhostakin yritin lukea, mutta ei saatana. Mahdollisesta omasta rajoittuneisuudestani kertoo, että Korhonen on puuhannut Huonon kirjallisuuden kanssa hänkin. Niin tai näin, lukijana ongelmani on todellinen.

Tieteellinen kirjoittaminen on tietysti se, millä leipäni tienaan (ei niin että monestakaan jutusta mitään maksettaisiin, mutta noin laajemmassa mielessä). Se onkin oma lukunsa, koska siitä on niin monenlaisia käsityksiä. Meitä nuorempia tutkijoita (onneksi) evästetään ja editoidaan välillä rankastikin. Lempisanat, lauseenrakenteet ja muut humpuukit saavat hyvien refereiden ja varsinkin päätoimittajien käsittelyssä kyytiä. Meno tietysti vaihtelee julkaisusta toiseen; olen kuitenkin oppinut rakastamaan ruoskaa ja pettymään, jos sitä ei tulekaan. Itsekö tässä pitäisi kaikki osata?

Joskus tietysti ote lipsuu itse kultakin. Varsinkin vanhempia kirjoittajia tunnutaan käsittelevän silkkihansikkain tai ei ollenkaan; nimiä mainitsematta, luen juuri teosta jossa puhutaan toistuvasti ”venättä” ja olisihan se koomista ellei se olisi niin ylimielistä. Toisella laidalla tieteellistenkin kirjoittajien kenttää ovat ne, jotka eivät enää usko possessiivisuffiksiin ja kongruenssiin. Jos ette tiedä, mitä ne ovat, opetelkaa.

Nuorison kielenkäytöstä ollaan jatkuvasti huolissaan, mutta minä en ole. Sinänsä. Enimmäkseen. Tenttivastauksissa ja esseissä saan eteeni alle kolmekymppisten, monesti jopa alle kaksikymppisten tekstejä, ja niissä kyetään kyllä asioiden ilmaisemiseen sujuvalla suomella. Aina tosin ei, vai mitä pitäisi ajatella ihmisestä, jonka mukaan yhteiskunta ”materialisoitui” 1800-luvulta alkaen. En tenttikirjasta löytänyt mainintoja scifistä enkä spiritismistä. Tämäkin opiskelija on kaikesta huolimatta fiksu ihminen, kovin vain ihastunut konsulttikieleen, joka peittää enemmän kuin sanoo ja joskus saa lukijan hirnumaan ääneen. Bingo!

Satunnaisia lapsuksia suurempi ongelma on yleinen tyylitajun puute, johon törmää yhä useammin. Ei siis tajuta sanojen sävyä, vaan paiskotaan menemään näppäriltä kuulostavia sanontoja ja lauseparsia. Onko sillä sitten niin väliä, mitä yhdessä harjoitustehtävässä lukee? Eipä juuri, mutta jos ei koskaan hio hienovaraisempaa tyyliä, ei sitä myöskään opi. Jossain vaiheessa aikuista elämää pitäisi kuitenkin osata sijoitella sanansa sulavasti.

Mikä sitten on hyvää suomea? Teoksessa Helsinki kieliyhteisönä paljastuu, miten puolikielistä ”suomenkielinen” eliitti oli vielä 1900-luvun alkupuolella. Tuolloinhan kehiteltiin reklaamin tilalle mainos ja niin edelleen. Kodeissa puhuttiin kuitenkin melkoisen ruotsinsekaista suomea. Pari vuotta sitten, jos oikein muistan, nimekkäiden kirjalijoiden ja oliko vielä tutkijoidenkin joukko kirjoitti aiheesta Hesariin. Näinhän se on, että fennomaanien sinänsä söpö nimen- ja kielenvaihto oli myös suurta vallankäyttöä.

Suomesta tehtiin eliitin sivistyskieli, mutta samalla se tavallaan riistettiin kielen luontevilta käyttäjiltä, kun taas mainittu eliitti oli kielenkäyttäjinä kankeaa ja yltiönormittavaa porukkaa. Ei niin etteikö jokseenkin näin olisi tehty kaikkialla maailmassa. Kuitenkin, kun puhutaan siitä mikä on oikeaa ja hyvää suomea, yksiselitteistä vastausta ei ole. Joka tilanteessa on omat tarpeensa. Itsetehostus on näistä suurimpia...

Onko liikaa vaadittu romaanilta, että sen yksittäisen lauseen ymmärtää ilman filosofian tai kirjallisuustieteen perusopintoja? Ehkä on. Tieteellisen tekstin tunnusmerkki taas ei ole hämäräperäisyys (ei, sosiologit, se ei tosiaan ole se) vaan pyrkimys välittää tietoa tehdystä tutkimuksesta. Kyse on siis välineestä, ei päämäärästä.

Kuinkahan kauan suomeksi vielä julkaistaan tieteellistä tekstiä? Kunpa jaksaisin kerätä näitä leikkeitä, mutta samaisessa Erkon tuutissa oli hiljattain juttu englannin kielen etenemisestä maailmassa, sangen positiivisessa sävyssä. Voipi käydä noinkin, mutta se tietää monta sukupolvea puolikielisiä ja kulttuurisesti alakynnessä olevia ihmisiä. Enkä tosiaan usko, että kielikylpypäiväkoti auttaa tähän yhtään mitään.

Aika-ihmiset

Äitienpäivä pisti taas miettimään sitä, mistä vanhemmuudessa oikeastaan on kyse. Joskus näet tuntuu, että monetkaan aiheesta käytetyt puheenvuorot eivät vastaa omia kokemuksiani.

Arki lapsen kanssa on monta asiaa: erilaisia huoltotoimenpiteitä, kysymyksiä vailla vastauksia, halimista ja ihmettelyä. Monesti tunnutaan keskittyvän tuohon huoltopuoleen eikä siinä sinänsä mitään. Ihmisten kohtaamista ja läsnäolon kokemusta on joka tapauksessa vaikea pukea kielelliseen muotoon. Siellä ne kuitenkin ovat.

Aika on aikuisten lempiasia, joka lapselle on useimmiten vaikea käsite. Kuitenkin tässä maailmassa on elettävä välillä kellonkin mukaan, oli elämänsä järjestänyt muuten miten hyvänsä. Joillekin (varsinkin lapsettomille) on kuin punainen vaate puhua "lapsen päivärytmistä", ja onhan se tosiaan yksi tapa tehdä itsestään ja lapsistaan maailman napa.

Meidän perheessä nämä asiat sujuvat melko joustavasti, mutta yksi kellon sekoittaminen merkitsee toista. Eli jossain vaiheessa on saatava nukuttua ne päiväunet ja ruokaa nassuun kuitenkin. Siksi elämme mieluiten omaan tahtiin tai paremman puutteessa päiväkodin - iloisetkaan tapaamiset ystävien ja sukulaisten kanssa eivät aina palvele kokonaisuuden etua.

Aikuisen on vastattava näistä kelloasioista, vaikka joskus tuntuukin, että ne ovat enemmän omaa mukavuudenhalua kuin lapsen tarpeisiin vastaamista. Miten lapsi kokee oman kiukuttelunsa ja väsymyksensä? Riippunee siitä, mitä siitä seuraa; railakkaimmat aikuisten reaktiot opettavat lapsen aivan varmasti olemaan tunnistamatta omia tunteitaan. Jos aikuinen ei tiedä, miksi tekee asioita, miten lapsikaan voisi sitä ymmärtää?

Olen viime aikoina kahlaillut läpi Philippe Arièsin tuotantoa, myös lapsuuden historiaa, vaikkei se oma erikoisalani ainakaan toistaiseksi ole ollutkaan. Paljonhan on painotettu sitä, kuinka Ariès kertoo lapsuuden kehittymisestä länsimaisessa yhteiskunnassa. Ehkä niinkin, mutta eikö hän samalla kerro aikuisuuden tarinan?

Missä vaiheessa aikuisuudesta tuli lapsille sopimaton ja vaarallinen asia? Oliko lapsilta kielletty aikuisuus vain 1800-luvun porvariston keksintöä? Joutaako se mennä samaan nopeatempoisen kulutusyhteiskunnan kloaakkiin kuin itsensä esitteleminen ja pysyvät työpaikat? Vai tarkoittiko aikuisuus nimenomaan uudenlaista kykyä määrätä itse ajastaan? Oliko kellon lisääntyvä valta vain teollistumisen ja kaupungistumisen merkki ja edellytys - yhtä aikaa vapaus ja vankila?

Ainakin jossain määrin vapaana tutkijana ajan hallinnointi on minulle olennaisen tärkeää: kukaan muu ei tule aamulla istuttamaan minua tietokoneen ääreen ja sanomaan, että kirjoitapa nyt sitä yhtä artikkelia ja iltapäivällä voit vilkaista sitä toista. Ja muista se kokous huomenna. Toisaalta tällaiseen kykeneminen tuottaa mukavan harhaisen tunteen omasta elämänhallinnasta. Minä päätän, mitä teen ajalla, jonka apurahan antaja edellyttää olevan ansiotyöstä vapaata - hurraa.

Lapsi ei tunne tällaisia reunaehtoja, vaan olettaa voivansa tehdä ajalla mitä huvittaa. Toisaalta ihminen on yhteisöllinen eläin ja rakennettu pitämään jonkinlaisista rajoituksistakin. Jos jotain olen äitinä huomannut, niin sen, että lapsen kanssa pitää pelata reilusti. Lapsen on voitava olettaa tiettyjen asioiden tapahtuvan päivän aikana, mielellään tietyssä järjestyksessä. Muuten menee hermo ja pikku nuppi sekaisin eikä kellään ole kivaa. Lasta on turha rangaista siitä, että hän ei ymmärrä mitä on tapahtumassa ja reagoi tilanteeseen lapsen tavoin. En minäkään tätä heti hoksannut - lopulta kuitenkin.

Arièsin rakastamassa traditionaalisessa yhteiskunnassa aika oli, kuten tavataan sanoa, syklistä. Samat rutiinit toistuivat ainakin useimpien elämässä päivästä toiseen, vuoden kierron mukaan. Lapsen oli helppo tulla tällaiseen maailmaan ja pelkästään tarkkailemalla oppia, miten se toimii. Poikkeuksia saikin ihmetellä ja säikkyä, ja niitä varten oli olemassa rituaalien ja uskomusten järjestelmä. Pelkoa ja pakokauhua tunsivat aikuisetkin, kun rutiinit menivät radaltaan.

Nyky-yhteiskunnassa tällaista toistamista ei ole pakko noudattaa. Monet ovat tietysti ns. päivätöissä ja rytmittävät elämänsä vapaapäivien ja lomien mukaan, tv-ohjelmista puhumattakaan. Kirotaan rutiinia, halutaan vaihtelua. Toisilla vaihtelua on liikaakin. Ihanteena pidetty duuni, jossa "yksikään päivä ei ole samanlainen" on muuttunut painajaiseksi, koska kyse ei olekaan vapaudesta vaan hallitsemattomasta muutoksesta. Olennaista onkin, kuka päättää. Pomon määräämä vaihtelu ei ole ihan yhtä kivaa kuin omiin ratkaisuihin perustuva.

Vanhemmuus on ainakin tähän saakka tuntunut lopulta helpolta hommalta; saa nähdä, muuttaako toisen lapsen lähiviikkoina tapahtuva syntymä asiaa. Koska olen voinut hyvin pitkälle määrätä omasta ajankäytöstäni, ei "arjen pyörittäminen" ole ollut mitenkään ylivoimaista. Mieheni on ns. normaaleissa päivätöissä, mikä omalta osaltaan rytmittää elämää. Kahden haahuilijan taloudessa elämä voisi olla paljon tuskaisampaa.

Olisi epäreilua olla totuttamatta lasta tiettyyn, melko samanlaisena toistuvaan päivärytmiin. Aikuisenkin ihmisen elämä on helpompaa, kun luodaan rutiinit ja eletään enimmän aikaa niiden mukaan. Aikuinen on tosiaan "aika-ihminen", mutta sellainen ihminen on. Jos ihmisen luontaiseen rytmiin opettaminen on sitä pahaa ja rajoittavaa kasvatusta, niin antaa mennä vaan...

Ja hassuinta koko hommassa on, että lapsen päivärutiinit ovat tehostaneet omaakin ajankäyttöäni. Tämän perheelliset kollegani lupasivat jo esikoisen odotusaikana, ja se on pitänyt. Kuka tässä taas kasvattikaan ja ketä.