Vaativa juhannus ja muita juhlia

Jussi on lusittu, ainakin siltä vaikuttaa tiedotusvälineiden mielestä. Jokin hirveä otus kaappaa suomalaiset muutaman kerran vuodessa ja vie nirrin jopa kymmeniltä ihmisiltä.

Iloisempien juhlapyhien uutisointi noudattaa tuttua kaavaa: vappu oli tavallista rauhallisempi kylmän sään vuoksi, juhannus vaati n kuolonuhria, uutta vuotta on juhlittu raketein ja taas meni kättä ja silmää. En ole vielä yhtä kyyninen kuin jotkut ystäväni, jotka lyövät vetoa kunkin juhlan body countista – mutta eipä ole paljoa vailla.

Mitään hauskaa ei juhlan aikaan oikeasti tapahdu, tai ainakaan siitä ei kannata kertoa. Etukäteen vähän vihjaillaan, että tanssilavoilla voisi olla kukkamekkoja ja kuohujuomaa lipitetään, mutta tämä hetkellinen mielenhäiriö laantuu tilanteiden kehittyessä. Ruumiita tulee kun kalenterissa on päivä punaisella, niin se vain on.

Tämä ei häiritsisi niin kovasti, ellei muita juhlia olisi viimeisen parin vuosikymmenen kuolemabuumin myötä alistettu vainajien muistelulle. Pääsiäinen nyt kuuluu suorastaan asiaan, mutta kun joulukin on yhtä hautakynttilän polttelua. Yksinäisiä pitää vaan ajatella, jos ei ole ketään akuuttia surtavaa käsillä. Ihme, että kellekään kertyy kiloja herkuista, sen verran ruokahalua verottavaa on viestintä kekkerien alla.

Kuolemaa muutamasta näkökulmasta tutkineena en voi pitää tätä suuntausta millään lailla myönteisenä. Kuolema on meidän kaikkien päätepiste ja sikäli huomionarvoinen asia. Nykyinen kirjoittelu ja muu viestintä lähtee mielestäni kuitenkin eri pohjalta. Halutaan olla niin saatanan syvällisiä ja tehdä jotain hienoa ja arvokasta, joten aletaan märehtiä kuolemaa. Sori vaan, mutta temppu on mielestäni halpa eikä sitä tule muuna pitää. Kai nyt jokainen tajuaa että kuolema on kamala juttu ja aiheuttaa surua ja murhetta – sen kertominen ei ole a) uutinen b) erityisen arvokasta. Ei ainakaan enää, kun asiasta on vouhotettu iät ja ajat.

Juhlapyhien kuolonuhreista uutisoiminen on perusteltua, koska muutenkin lehdet ovat täynnä pikku-uutisia löytyneistä ruumiista ja puukotetuista perheenjäsenistä. Se, että tahti kiihtyy aikana, jolloin ihmiset kokoontuvat yhteen ja nauttivat alkoholia ei ole mikään ihme, jos nyt ei tavoiteltava tilakaan. Mutta jotain muutakin pitäisi keksiä – jotain todellista sanottavaa, sellaista, että ihmiset kokisivat saaneensa jotain eivätkä vain menettäneensä.

Sillä mitä iloa on juhlasta, jos se ei ole juhla? Arjen yläpuolella, katkos ajassa, itsessään merkittävä? Juhlan tuntua ei ole vain se, että ollaan yleviä (ja ajatellaan kuolemaa) vaan se, että osallistutaan rituaaleihin, olivat ne mitä hyvänsä. Ja ollaan yhdessä, senkin uhalla, että joltain lähtee henki siinä menossa.

Meidän juhannus meni kotona lastenhoidon merkeissä, kiitos kysymästä. Makkaraa syötiin ja juotiin pari lasia kuohuviiniä, saunavuoro oli juhannuspäivänä eli sekin tuli hoidettua. Mahdollisesti ensi vuonna pääsemme luonnonhelmaan parveketta pidemmälle, mutta käy tämä näinkin. Tästä se kesä vasta alkaa!

Kotona ja vieraissa

Äitiysloma jatkuu vauvanhoidon merkeissä. Kotona ollaan, mutta mitä se on?

Sain juuri viestin, jossa tiedusteltiin erästä työhön liittyvää asiaa. Näitähän tulee, ja olen niihin äitiyslomalta vastaillut. Kun ei tarvitse kuin kommentoida, niin mikäs heissä. Tämä asia on kuitenkin sellainen, etten oikein voi sitä yksin päättää, ja toinen asianosainen kollega on kesälomalla.

Eihän kesälomalaista sovi häiritä. Mutta mikäs loma se äitiysloma on?

Monelle asia on itsestäänselvä: kun ollaan kotona, ei tehdä töitä ja kun ollaan töissä, ei olla kotona. Tutkijan maailma on kuitenkin hyvin toisenlainen. Tunnen kaiketi yhden alan ihmisen, joka ei perhevapailla ollessaan ole osallistunut seminaareihin, konferensseihin tai tieteellisiin julkaisuihin. Yleisesti ottaen töitä tehdään ”lomilla” enemmän tai vähemmän, eikä sitä edes isommin hävetä toisilta pyytää.

Niin tietysti, palkatta enimmäkseen. Emmehän toki huijaisi Kelaa. Itsekin ilmoitin kiltisti edellisellä äitiyslomalla palkalliset työtehtäväni, etten saisi liikaa minimiäitiyspäivärahaa.

Tutkijoilla on palkattoman työn ja minimitukien lisäksi muitakin ongelmia, kuten työtilat. Minulla on aina ollut mahdollisuus työskennellä kotona – it-alalla oleva mies tuottaa paikalle pikavauhtia pelit ja vehkeet – mutta moni on todella työtilan tarpeessa eikä yliopisto pysty kaikille sellaista järjestämään. Onko tällainen tutkija töissä, jos hänellä kuitenkin on tutkimusrahoitusta? Ei lainkaan välttämättä, ja vaikka työtila olisikin, niin apurahatutkijahan on vain harrastamassa ainakin sosiaaliturvan näkökulmasta. Paitsi jos pitäisi saada työttömyysturvaa, silloin ei pidä ilmoittautua jatko-opiskelijaksi saati esiintyä laitoksen nettisivuilla.

Kotona taas ei tehdä töitä. Ei vaikka olisi opiskelija, kuten päivähoitokeskustelussa on lipsahtanut julkisuuteen. Entinen opintoviikon käsite tosin sisälsi ajatuksen, että opiskelija käyttäisi tietyn oppisisällön omaksumiseen 40 tuntia viikossa kunnon duunarin tavoin. Onneksi nykyään on opintopisteet, eli opiskelija oppii omalla ajallaan, jossain lastenhoidon ja työnteon välissä.

Isien taas pitäisikin jäädä kotiin hoitamaan lapsiaan. Tosin nämä ajat ovat rajattuja, ja merkitsevät melkoista sumplimista äidin töiden ja kotonaolon kanssa – äitihän se pääasiallisesti kotona on vai mitä. On tietysti periaatteessa hieno juttu, että mies on lapsensa kanssa useitakin kuukausia ilman työelämän velvoitteita. Kuinka todellista tuo työstä vapautuminen on, vai soiko kännykkä päivittäin on sitten eri asia. Ja kuinka todellista lapsen kanssa oleminen – tuttavapiirin tarinaperinteeseen kuuluu mm. uuden naisen kapakasta isyyslomalla löytänyt mies ja mies, jonka isäkuukauden pitäminen oli hänen perustavanlaatuisen avuttomuutensa takia äidille paljon raskaampaa kuin oma kotiäitiys.

No, nämä ovat poikkeuksia vaikkakin tositarinoita. Lopputulemaksi jää kuitenkin se, että teoriassa hienot asiat eivät kerro mitään käytännöstä. Kun minulla on tämä joustava työ – ja joustava psyyke? – niin meidän perheessä isyyslomat ja isän pitemmät perhevapaat ovat aika harvinaista herkkua. Onko mieheni siis sika ja sortaja, joka ei välitä lapsistaan? Njaa, eilen siltä ei meinannut saada vauvaa sylistä syötettäväksi eikä se harrasta muuta kuin perhettään (käyneekö työstä en ole kysynyt). Mutta tilastoissa ja numeroina, oi kuinka huono isä.

Sen kun joku kertoisi, miksi vanhempainrahoista pitää ilmoittaa jos on ollut töissä tai opiskellut, mutta kotihoidontuesta ei. Siksikö, että toinen on tulosidonnainen ja toinen ei? Toinen on (melkein aina) pienempi kuin toinen? Vai koska kotihoidontukea saa lapsista, jotka ovat jo niin isoja että niiden kanssa samaan aikaan ei kuitenkaan pysty tekemään mitään...

Väittelin tohtoriksi esikoisen ollessa puolitoistavuotias – temppu johon vaikutti monikin seikka ja jota ei kenenkään kannata malliksi ottaa. Uusintakierroksella olevan Tahdon asia-sarjan tuleviin repliikkeihin kuuluu ”vauvathan vaan nukkuu ja äiti tekee väitöskirjaa”... Kiinnostavaa nähdä, miten kahden lapsen kanssa kulkee järki ja sujuvat hommat. Jotain on jo kertynyt, vaikka tolkku on oltava enkä kuvittelekaan aloittavani mitään uutta lähiaikoina. Tietysti ilmoitan vanhempainrahakauden osalta Kelalle, mitä teen. Paitsi ajatteluani, se on vielä ilmaista ja vapaata!

Mutta pitäisikö minun vastata siihen alussa mainitsemaani kyselyyn? Olenko minäkin lomalla?

Hampurilaisia ja kiviaitaa

Kiltit tytöt tuhoavat suomalaisen yhteiskunnan, senhän me tiedämme kaikki. Ne vievät opiskelupaikat ja työpaikat ja kaiken päälle tekevät lapsiakin.

Naishistoriassa on keskusteltu paljon suomalaisen naisen vahvuushistoriasta. Kun "naiset on kirjoitettu mukaan historiaan", kuten vanhahtava naishistorian agenda kuuluu, on samalla luotu hyvin selvärajainen mielikuva suomalaisesta naisesta. Karrikoiden tämä nainen hoitaa miehen ja lapset, kyntää ja kylvää, tekee metsätyötkin kun mies kuitenkin vaan ryyppää, pitää huolta omista ja appivanhemmista, osallistuu paikallisyhteisön toimintaan vireästi ja vielä iltapuhteinaan rakentaa kiviaitaa. Kaiken tämän nainen tekee kyselemättä ja itsestäänselvästi, onhan hän aito suomalainen nainen.

Ja aika helvetin tyhmä, jos niikseen tulee. Ainakaan tämä kuvitteellinen naisolento ei tarvitse sukupuolten välistä työnjakoa kuin alistamisensa oikeuttamiseen, koska hänhän se kaikki työt tekee. Ja vielä säälii miehiä, kun niillä on milloin mistäkin syystä niin vaikeaa.

No, tässä pikku purkaus historian havinaa vastaan. Ammattitutkijat eivät enää näitä älyttömyyksiä levittele, mutta ns. yleisessä historiatietoisuudessa marttyyrimamman kuva on vahva. Se selittää niin paljon, kunhan sitä ei tarkastella kriittisesti.

Kun olen taas vaihteeksi äitiyden lähtökuopissa (laskettu aika 10.6.), on hallituksen suunnittelema maksuttoman päivähoidon poistaminen herättänyt tunteita, ei niin että olisin ainoa. Suunnitelma vain vahvistaa vakaumustani siitä, että lopullisena tarkoituksena on jonkinasteinen rodunjalostus. Se, mikä 1900-luvulla hävitettiin, eli lasten lähtökohtainen eriarvoisuus, koetetaan tuoda suomalaiseen yhteiskuntaan takaisin. Köyhien vanhempien lapsille pyritään luomaan niin heikot elämän edellytykset, että he eivät uhkaa parempaa väkeä kuin omissa ghetoissaan.

Yleensä "keskustelu" erilaisista vanhemmuuteen liittyvistä asioista menee naisten keskinäiseksi inttämiseksi, varsinkin päivähoito on tällainen epä-älyllisyyteen innoittava kysymys. Kuitenkin lapsella on useimmiten kaksi vanhempaa, jotka jopa yrittävät elää toistensa kanssa. Ja toinen vanhempi on yleensä isä, mies, juuri sellainen sorrettu suomalainen mies.

Tuntematta sosiobiologiaa kovin syvällisesti haluaisin kysyä, missä määrin erilaiset lapsiperheiden aseman heikennykset eivät ole miesten toisiaan ja toistensa jälkeläisiä vastaan suuntaamia toimia. Varsinkin (yleensä naispuolisten) yksinhuoltajien asema on tällainen seikka: jos mies ei halua tai pysty huolehtimaan jälkeläisistään, kuka sen tekee? Jätetäänkö näiden miesten lapset yhden, sukupuolensa vuoksi muutenkin tulonjaollisesti heikommassa asemassa olevan huoltajan varaan?

Lempiteoriani suomalaisesta sukupuolijärjestelmästä muistuttaa hampurilaista: miehet ovat leipä ja naiset ovat pihvi. Siis teoriassa. Kaikkein suurinta ja todellisinta valtaa ja voimaa käyttävät miehet - ne miehet joista ei tippa linssissä paljon puhuta, muuten kyllä. Miehet, jotka pärjäävät koulussa ja opinnoissa ja liitävät huikeasta työtehtävästä toiseen. Miehet, joilla parinvalinta on todellakin valintakysymys eikä mikään "ihmisen ikävä toisen luo". Miehet, joiden lapsilla ei ehkä ole isää sen enempää kuin perheensä hylänneen juoponkaan lapsilla, mutta komea kuva kultaraameissa kuitenkin.

Vähäisintä valtaa käyttävät, tai ovat käyttämättä, ne kelkasta pudonneet, hitaasti tai nopeasti sortuneet tai tuskin koskaan nousseetkaan miehet. Nykyään niille on diagnoosit ja kaikki, mutta ei niitä pystytä sen kummemmin auttamaan kun ei ole resursseja. Ne tappelevat verissä päin keskenään ja vähemmän verisesti Kelan ja sossun kanssa, jossa vastassa on sitten naisia.

Naiset on näet asetettu näiden miesryhmien väliin. Silleen kivasti, että totuus unohtuisi. Eivät ylimmän luokan miehet näet oikeasti halua mitään erityisen hyvää syrjäytyneille sukupuolikollegoilleen, miksi haluaisivat? Hehän ovat mukava sylkykuppi kaikille ja toisaalta ylläpitävät konkreettista väkivallan uhkaa yhteiskunnassa, jossa raain väkivalta on sivistyneiden solmiomiesten käsissä.

Mutta kuitenkin näyttäisi siltä, että naiset päättävät. Kouluissa ja päiväkodeissa, neuvoloissa ja sairaaloissa, sosiaalitoimessa ja jopa evankelisluterilaisessa kirkossa naisia vilisee, ja naiset näkyvät. Kun jokin menee konkreettisesti pieleen, nainen löytyy selittämään kaiken ja ottamaan vastuun. Naiset eivät ymmärrä miehiä, ja siksi miehet eivät pärjää.

Todellisuudessa suurin osa miehistäkin seikkailee naisten muka hallitsemassa keskikastissa ja harjoittaa ammatteja, joissa ei ole kovin paljon "äijää" eikä korkean tason vaikutusmahdollisuuksiakaan. Todellinen mies ei vain tunnu kiinnostavan poleemisia keskustelijoita, jotka haluavat nähdä miehet naisten uhreina.

Naisten näkeminen miesten uhreina taas ei ole ollut eikä ole varsinkaan enää kovin suosittua suomalaisessa yhteiskunnassa. Mieluummin on korostettu vahvan naisen mallia, jota vain pitäisi alkaa arvostaa niin hyvä tulisi. Ihan kiva, siskot, mutta silloin antaudutaan (sic) vaaraan, että nämä miesten surkuttelijat (joista aina sopivan tyhmä ja äänekäs osa on naisia) pääsevät ääneen. Kun ne naiset on niin sellaisia. Eivätkä edes naisellisia - tosin missäpä meikkaamiseen olisi aikaa ja tarvetta kaiken hääräämisen keskellä.

Vahvan naisen ja luuserimiehen teoriat ovat syntyneet pönkittämään mielikuvia, joilla on ilmiselvästi paljonkin käyttöä. Naisten käyttökelpoisuus mihin hyvänsä, ja vähäinen arvostuksen tarve ovat erinomaisen hyödyllisiä. Tyttöhän on tyhmä, jos kirjoittaa laudatureja ja menee yliopistoon - jos poika vaivautuu moiseen, se on Suuri Isänmaallinen Teko. Jos tyttö juo viinaa ja rähjää kännipäissään, se johtuu "kauheasta veminismistä", eikä siitä, että hän olisi omaksunut vallitsevat miehiset arvot siitä, mikä on sopiva ja oikea tapa juhlia ja ilmaista tunteita. Pojat taas on niin poikia, jos niitä joutuu hakemaan putkasta niin kasvukipujahan ne vain ovat.

Naisten käyttökelpoisuus on tietysti huipussaan ihmisen lisääntymisen ollessa kyseessä - ilman naisia jos kohta miehiäkään se ei onnistu ollenkaan. Kuten Raamatussa sanotaan (1 Tim. 2:15), nainen voi pelastua lastensynnyttämisen kautta Eevan kauheasta synnistä. Miksi siis vielä maksaa niille siitä... Ainakaan silloin, jos nainen on ollut tarpeeksi tyhmä pariutuakseen niin köyhän miehen kanssa, etteivät ne selviä ilman yhteiskunnan tukea. Hei vaan hampurilaisen alaosaan koko perhe. Ja syyllistetään samalla muutkin ämmät siitä, että kehtaavat sanoa tekevänsä jotain tärkeää.