Muutoksia

Vaihdoin blogimallia ja tulin kaapista kuntavaaliehdokkuuden suhteen... Olen sitä miettinyt vuosia ja nyt jotenkin sattui sopivaan saumaan. Saapa nähdä mitä vaalikampanja tuo tullessaan. Ainakin pitää alkaa blogata ahkerammin :-)

Miksi Vasemmistoliitto? Enhän ole "syntynyt liikkeen lapseksi" vai miten tutkija Anna Kontula asian ilmaisikaan kirjassa Puolueiden kriisi. Pikemminkin päinvastoin: aina kun telkkarissa oli jotain kiinnostavaa tai hauskaa, lapsuudenkodissani todettiin että "kommari". Ihan omin neuvoin on pitänyt maailmankuvansa muodostaa, mikä eteläisessä Espossa vv. 1976-1990 olikin hilpeää hommaa. Sitä ennen ja sittemmin olen ollut helsinkiläinen ja täällä pysyn ellei ihmeempiä ilmaannu.

Opiskelijapolitiikkaan ei tullut mentyä aikanaan, oliko väärät kaverit siinä suhteessa tai jotain. Jonkin verran vierastin 1990-luvun retrovasemmistolaisuutta - Ultra Bran tai edes Agit Propin kuunteleminen ei vielä ole aktiivista poliittista toimintaa. Jäi sitten hakeutumatta ns. piireihin. Yhteiskuntahistorian laitoksella on kyllä tullut tehtyä havaintoja vähän joka suunnan edustajista.

Niin käy monille, että vanhemmuus saa ajattelemaan yhteiskuntaa hieman konkreettisemmin. Samoin asuminen Itä-Helsingissä on konkretisoinut monta asiaa - senkin, että toimittajat ovat yksioikoista porukkaa, joka kirjoittaa juttunsa vanhoihin pohjiin mitä po. ilmansuuntaan tulee. Tule itse katsomaan, miten hirveää meillä täällä on! Takuulla yllätyt.

Kuljen joka arkipäivä metrolla töihin, vietyäni lapseni kunnalliseen päiväkotiin. Teen arkiostokset Kontulan ostarilla ja iltalenkkini samoilla kulmilla. Elämä Itä-Helsingissä on normaalia, vaikka totta on, että tilastoina ja taulukoina ongelmia on enemmän kuin Kulosaaressa. Entä sitten?

En siis ole ryhtymässä politiikkaan siksi, että näkisin jonkin välittömän uhan ja tarjoaisin siihen radikaaleja ratkaisuja. Siitä ei ole kyse. Sen sijaan, sompailtuani vuosikaudet kaupungin hallinnoimissa yksiköissä terveyskeskuksista päiväkoteihin olen nähnyt paljon hiljaista ahdistusta ja turhautumista.

Miksi päiväkotien henkilökunta vaihtuu jatkuvasti? Miksi terveyskeskusten ”omalääkäri” on pelkkä vitsi, kun tilalla on aina uusi kandi? Miksi bussi ei tule? Pelkkä asiakaskunnan vaativuus ei selitä, miksi väki vaihtuu, jää sairaslomille tai ei edes halua hakea työpaikkoja. Mistä tämä kaikki johtuu, ja voisiko asioille kenties tehdäkin jotain?

Talous on sana, jolla ihmisiä pelotellaan hiljaisiksi. Ei ole varaa, liian kallista, ei voida tehdä tässä menokehyksessä. Mutta onko meillä varaa antaa pahoinvoinnin jatkua? Väkivalta pääsee otsikoihin, mutta paljon laajakantoisempia – ja kalliimpia – seurauksia on vaikkapa loppuun väsyneillä opettajilla. Jos ihmisten hyvinvointi olisi ensisijaista ja budjetti tehtäisiin sen perusteella, ”tuottavuuskin” kasvaisi!

Minä uskon ihmisiin, koska en näe heitä pahoina ja ongelmaisina vaan mahdollisuuksina. Kaikkia tyyppejä ja kaikenlaista käytöstä ei tarvitse rakastaa, mutta ei myöskään halveksia saati vihata.

Tuloerojen kasvu on aiheuttanut osalle suomalaisista sellaisen harhan, että he voivat elää ilman yhteiskunnan tarjoamia palveluja tai edes kosketusta ihmisiin, jotka niitä tarvitsevat. Suojellakseni näitä ressukoita haluan toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana, sen lisäksi että haluan kaikkia ihmisiä arvostettavan tasavertaisina. Koskaan ei tiedä, kenelle se henkilökohtainen konkurssi iskee, joten turvaverkkoja on oltava valmiina kaikille.

Urheilusankareista

Näin hiljaisella sivulla ei kannata järjestää galluppia, mutta kuinka moni toivoo Michael Phelpsin onnistuvan, kuinka moni mokaavan? Minä toivon onnistumista. Olisi se vaan niin hassua.

Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.

Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.

Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.

Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.

Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)

Työn iloa

Perjantaina aloitin tohtoriassarina yhteiskuntahistorian laitoksella. Virkavapaa, äitiysloma tai miksi sitä nyt haluaa kutsua päättyi.

Pääsinkin heti nauttimaan täydestä tohinasta eli opinto-oppaan päivityksestä... ken sitä on jo ehtinyt kaipailla, tulossa on mutta koetetaan saada se sellaiseen kuntoon ettei synny kovin pahoja väärinkäsityksiä. Ainahan sinne varmaan korjattavaa jää ja sitten korjataan. Nyt on kuitenkin vielä sen verran puutteita että parempi pantata sitä päivä tai pari.

Ihmiset ovat kyselleet, miltä tuntuu "palata töihin". Kuten olen kyllästymiseen asti marmattanut, töitähän minä olen tehnyt koko ajan. Nyt vain on monta tuntia päivässä ihan siihen osoitettua aikaa, mikä tuntuu kaikesta huolimatta ylellisyydeltä.

Laitos on suunnilleen sellainen kuin aina, joitain uusia ihmisiä mutta totta vieköön myös vanhoja. Tämä ei ole kritiikkiä, onpahan vain hassua että samat ihmiset joiden kanssa hengasi ainejärjestössä ovat nyt jonkin sortin kollegoja. Varoittavia esimerkkejä ainejärjestötoiminnan vaaroista? Ainakin tietää kenen kanssa on tekemisissä.

Paljon puhutaan siitä, miten tällainen jumittaminen on huono asia, ja pitäisi vaeltaa yliopistosta toiseen saamassa virikkeitä ja muuta hienoa. Ehkä tutkimuksellisesti näin onkin, joskin haluan puolustaa ihan vaan projektitasoista yhteistyötä tutkijoiden kesken. Ei tarvitse välttämättä muuttaa toiseen kaupunkiin - tai maahan - kun kontakteja on vähemmälläkin vaivalla. Näitä humanistis-yhteiskuntatieteellisiä aloja kun voi tutkia kotoakin käsin, ei tarvitse mennä sinne missä on kalleimmat labrat.

Opettajien kierto olisi kaiketi hyvä asia sekin, jos näissä viroissa ja virkasuhteissa saisi vain sokraattisesti istuskella agoralla. Ikävä kyllä opetusvirkoihin sisältyy niin paljon kaikenlaista sälää, että kokemus laitoksen toiminnasta on eduksi. Onko se välttämätöntä? En tiedä kun en ole kokeillut muuta kuin tätä yhtä.

Katsellaan miten käy, eri työtehtävissä ja muutenkin. On tämä mielenkiintoistakin, vaikka kunnon tutkijan kai pitäisikin hakea kaikkia mahdollisia apurahoja päästäkseen pois opetushommista. En oikein tiedä, mikä identiteettini on - ehkä se selviää kun kaksi vuotta väännän näitä kuvioita...