Työvoimaa

Taas virkistävä Vieraskynä Hesarissa: SAK:n elinkeinopolitiikan asiantuntija Pia Björkbacka kirjoittaa työperäisestä maahanmuutosta ja sen edistämisestä.

Olen ihmetellyt hieman samoja asioita kuin mistä Björkbacka kirjoittaa. Millä logiikalla jostain muualta kotoisin olevat ihmiset haluaisivat tehdä töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa? Varsinkaan työehdoilla, joita ei kestä ihminen ollenkaan.

Ja hallitus haluaa vielä edistää työperäistä maahanmuuttoa työvoimapulan vuoksi. Rasismillako ratkaistaan se, ettei haluta maksaa ihmisille palkkaa? Sillä rasistinenhan se ajatus on, että jossain on ihmisiä, jotka kyllä sopeutuvat kun eivät paremmasta ymmärrä. Kyllä ymmärtävät, kun asuvat täällä jonkin aikaa.

Viimeistään heidän lapsensa, jotka käyvät suomalaista koulua (ja toivon mukaan ovat jo suomalaisessa päiväkodissakin) hoksaavat, millaisiin töihin heidän oletetaan soveltuvan, pelkästään etnisen taustansa vuoksi. Joko he passivoituvat ja syrjäytyvät, tai tulevat helvetin vihaisiksi ja syrjäytyvät.

Olen jo pitkään sanonut, että paras sijoitus ovat nykyään vartiointiliikkeiden osakkeet. Suomeen halutaan luoda kotoperäinen kurjalisto uudestaan, ja jos se ei onnistu, tuodaan kurjat muualta. Sitten pelätään polttopulloja, vaikkei niitä vielä lentäisikään - ja jossain vaiheessa alkaa lentää, kun tarpeeksi eristetään ihmiset toisistaan.

Kannatan maahanmuuttoa ja ihmisten liikkumista. On ihan oikein, että ihmiset etsivät parempaa elämää sieltä, mistä sen uskovat löytävänsä. Tietoinen ihmisten huonomman aseman hyväksikäyttö on kuitenkin aina väärin. Muualta tulleiden työntekijöiden pitää olla tasaveroisessa asemassa suomalaisessa yhteiskunnassa, tai jäljestä tulee lopulta todella rumaa.

Törkeintä on kyllä se, että suomalaisten nykyisten ja tulevien vanhusten hoitoon liittyviä ongelmia käytetään tekosyynä etnisen alaluokan luomiseksi maahamme. Maksakaa hommista hyvin ja antakaa kunnolliset työolot, kyllä tekijöitä tulee. Eikä tarvitse miettiä lähiöiden slummiutumista ja nuorisoväkivaltaa ainakaan nykyistä enempää.

Alue- ja arkipolitiikkaa

Olipas hilpeä kirjoitus Hesarin Vieraskynässä. TKK:n tuotantotekniikan professori Esko Niemi sanailee aiheesta miten kallista on ylläpitää infrastruktuuria taantuvilla alueilla ja kuinka suomalaiset tulevat jatkossa keskittymään etelän jo nyt tiheimmin asutuille alueille. Tiukkaa tekstiä, mutta vaikea nähdä, miten Niemi olisi erityisen väärässä, ainakaan annetusta näkökulmasta käsin.

Kävin pari viikkoa sitten sukuloimassa Kainuussa, ja nälkämaan käsite oli hyvin konkreettisesti esillä. Näetsen sireenit ja lupiinit kukkivat vielä, vaikka etelämmässä moinen toiminto oli suoritettu jo aikapäiviä sitten. Siinä sitä oli kasvukautta ja maataloushistoriaa ihan omissa silmissä. Karjatilaksi on minunkin tuntemani paikallinen maatila muutettu, mutta kuitenkin.

Maa- ja metsätalouden takia ihmiset taas ovat maamme aikanaan asuttaneet. Ei siinä ole luontoarvoja ja runosuonen sykintää hirveästi kyselty. Miksi leivän perässä lähteminen toiseen suuntaan on niin kauheaa? Taantuvia kaupunkejakin on ollut maailman sivu, otetaan Venetsia nyt esimerkiksi jos ei pienempi kylä kelpaa.

Viimeaikainen sukellukseni arjen tutkimukseen on tuottanut välitulokseksi ainakin sen, että arki sijoittuu menneisyyteen, kuten myös lapsuus. Se "tavallinen arki", josta aina puhutaan on idealisoitu kuva siitä, miten perheet elivät joskus 1960-luvulla tai ennen sotia tai missä itse kunkin historia alkaa. Suomen tapauksessa tavallinen arki tarkoittaa usein maaseutua, paremman puutteessa perinteisiä sukupuolirooleja toteuttanutta työläisperhettä.

Usko siihen, että nykyhetki on huonoa ja kelloa voi kääntää taaksepäin taitaa olla aluepolitiikankin takana oleva ajatus. Miten muuten keskustapuolue eli maalaisliitto voi vuodesta toiseen olla vakavasti otettava poliittinen toimija?

Jotenkin aluepolitiikkaan tuntuu liittyvän se ajatus, että ihmiset olisivat hirveän onnettomia muutettuaan suuremmille paikkakunnille. Tätä kysytään yleensä niiltä, jotka eivät ole (vielä) muuttaneet ja onhan se pelottava ajatus. Eihän "siellä" voi ihminen asua.

Kas kun minun melko iso otokseni Helsinkiin muuttaneista ei anna vastaavaa tulosta. Johtuneeko siitä, että porukka on korkeasti koulutettua, osalla taustalla on varmasti ollut myös isompien ympyröiden kaipuu. Helsingin yöelämä onkin suurelta osin muiden kuin paikkakunnalta kotoisin olevien tuottamaa. Siis niiden, joita katsottiin kotikaupungissa kieroon pahemman kerran. Tällainen tavallinen täällä syntynyt on ihan ihmeessä - en minä näitä alakulttuureita tunne! Kysykää joltain ex-keuruulaiselta.

Niemen argumentit kietoutuvat sen ympärille, että aluepolitiikka on kallista ja sen kustantavat suurten kaupunkien asukit. Onhan se niinkin, että Helsingissä on mahdotonta päästä julkisen puolen hammashoitoon, toisin kuin suuressa osassa muuta Suomea. Mutta mistä näitä alkaisi purkaa - korkeakoulut ovat olleet toistaiseksi tulilinjalla.

Kesällä tulee luettua myös maakuntalehdistön ratkiriemukkaita lasautuksia aiheesta miten meillä on täällä kaikki paremmin. Kesäisin voi siltä tuntuakin, ainakin lehtien toimituksissa kun aina vaan raportoidaan kesätapahtumista. Mahtaneeko tuntua samalta, kun meno hiljenee ja räntä iskeytyy ikkunalasiin...

Ajatuksia parisuhteesta

Viimeksi kirjoitin ystävyydestä tai oikeastaan jo parisuhteesta... ja väsyneistä äideistä.

Eeva Jokisen väitöskirja Väsynyt äiti vuodelta 1997 jätti minulle hämmentyneen olon. Ilmeisesti äitien väsymys sinänsä oli tarpeeksi fantastinen löytö, koska asian seuraava vaihe eli syyt ja seuraukset jäivät vähemmälle. Toki Jokinen otti esille äitien oletetun yksinäisyyden, mutta ei minusta mennyt siinä asiassa pintaa syvemmälle.

Viime kevään äitikeskustelussa oli suunnilleen sama aihe ja sama ongelma. Äidit ovat väsyneitä ja yksinäisiä, ja kas: toimenpide-ehdotuksina oli mm. neuvolan tukea, vertaisverkostoja ja taisi siellä ilmetä vanha tuttu sukulaisten läsnäolokin.

Missä isi, kysyvät lapset ja sietäisivät kysyä monet aikuisetkin. Jokinenkin jankuttaa aiheesta "onhan niitä ilman miestäkin lapsia saavia naisia", mutta häkellyttävä enemmistö lapsista syntyy kuitenkin edelleen heteroseksuaaliseen parisuhteeseen. Joten äitien väsymisen ongelma on mitä todennäköisimmin parisuhteesta johtuva, milloin syynä eivät ole ylivoimaiset olosuhteet kuten sairaus, taloudelliset vaikeudet tai muut selkeästi havaittavat seikat.

Miksi väsynyt äiti ei saisi odottaa tukea mieheltään? Eikö miehiltä voi saada tukea? Oma kokemukseni on lähes täysin päinvastainen: kun lapset on yhdessä hankittu ja yhdessä niitä hoidetaan, kaiketi miehestä on eniten apua myös silloin, kun voimat eivät tunnu riittävän ja motivaatio on hakusessa.

Mielikuvamme parisuhteesta lienee suurin rajoittava tekijä tuen saamisessa ja antamisessa. Mitä mies on, mitä nainen on, millaisia suhteita heidän välillään voi tai suorastaan saa olla?

Kuten viimeksi kirjoitin, ystävyyttä pidetään helposti jonkinlaisena parisuhteen alennustilana, johon jouduttuaan diili kannattaakin jo purkaa. Mutta arjen jakaminen, rahojen kanssa melskaaminen ja lastenhoidon vaihtelevat tilanteet iloineen ja kriiseineen eivät anna paljoakaan tilaa salaperäisille intohimoille ja maskuliiniselle tai feminiiniselle mystiikalle. Kyllä sen on oltava reilu peli ja koko ihminen hyveineen ja heikkouksineen, kun sille tielle lähdetään.

Kirjoitin viime jutussani myös, miten ystävyyskin voi muuttua hoivasuhteeksi ja parisuhde varsinkin. Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, ettei aikuinenkin ihminen voisi odottaa ja saada hoivaa toiselta aikuiselta ihmiseltä. Niin ystävyys kuin rakkauskin ovat tiloja, joissa ainakin rajallinen hoivan oletus on sisäänrakennettuna. Ei lapsen saaminen muuta tätä asiaa - vai tuleeko yhden ihmisen äidistä jotenkin vähän kaikkien äiti, universaali mamma jonka heikkous tuhoaisi maailman... Siksikö äitien väsyminen on niin kamalaa ja vaikeasti hoidettavissa?

Mutta kuka olisi äidin ystävä, ellei se heteronormatiivinen puoliso? Kukaan muukaan tuskin pääsee yhtä lähelle samaa kokemusmaailmaa. Olen näet havainnut senkin, että lapset eivät tottavieköön ole samanlaisia ja samanikäistenkin lasten äideillä voi olla hyvin vähän yhteistä. Sen sijaan samaan geenialtaaseen panoksensa (sic) heittäneeltä ihmiseltä voi tulla parhaimmillaan hyvinkin virkistäviä näkemyksiä. Puhumattakaan, että saman katon alla asuva ihminen näkee ja kuulee kaikenlaista, jos hän vain rohkenee olla paikalla eikä ole kuuro eikä sokea.

Ystävyys syntyy useimmiten yhteisistä kokemuksista. Ystävät ovat yleensä nykyisiä tai entisiä koulu-, opiskelu-, armeija- tai työkavereita. Pikkulapsivaihe on sekin intensiivinen keikka, jonka luulisi lähentävän eikä erottavan ihmisiä, jotka ovat sille tieten tahtoen lähteneet. Mikseivät puolisot voisi olla lasten hankkimisen seurauksena entistä läheisempiä, tuntea toisensa paremmin ja arvostaa toisiaan enemmän? Siksikö, että ystävyys on niin aliarvostettu ja väärinymmärretty asia, eikä sitä sovi parisuhteessa ollakaan?

En ole tässä kirjoittanut rakkaudesta, koska romanttista rakkautta tuputetaan meille joka tuutista, pienemmällä tai suuremmalla auktoriteetilla. Enkä ole kirjoittanut vanhemmuuden ruumiillisesta puolesta, vähän sama juttu. Lopulta kuitenkin ihmisten kannattaisi olla kilttejä toisilleen, myötätunto ja kohteliaisuuskin olisivat hyvä homma. Sama se mikä suhde ja missä tarkoituksessa, mutta varsinkin parisuhteessa on melkein pakko jossain vaiheessa alkaa olla ihmisiksi. Kunpa se vaihe olisi useammilla silloin, kun on alettu tehdä uusia ihmisiä.

Ajatuksia ystävyydestä

Viimeisimmässä Tiede-lehdessä Tuija Matikka kirjoittaa ystävyydestä, ja sunnuntain Hesarissa Janne Luotola mielipiteili ystävyyden puolesta parisuhdetta vastaan.

Käsittääkseni ystävyydellä ja varsinaisella parisuhteella ei ole paljoakaan eroa. Jos vuosikausia tosissaan elää toisen kanssa, on pakko muokata suhdetta ystävyyden suuntaan. Vanhat ystävät taas ovat usein kuin toisiinsa hioutuneet puolisot, rutiineineen ja tavanmukaisine ilon- ja riidanaiheineen. Viimemainittuja pyritään henkilöiden luonteiden mukaisesti joko välttämään tai etsimään.

On tietysti toisenlaisiakin ystävyyksiä ja parisuhteita. Varsinkin parisuhteessa pidetään normaalina, joskaan ei aina toivottavana, että puolisot etsivät toisistaan jonkinlaista varhaisen hoivan korviketta, suomeksi sanottuna asettuvat lapsen asemaan ja suuttuvat kovasti, jos näitä tarpeita ei tyydytetä.

Myös ystävyyssuhteet voivat olla hoivasuhteita, tätä korostaa myös Matikka. Eipä siinä mitään, jos toinen tykkää hoivata ja toinen olla hoivattavana. Monesti vain uuden hoivattavan ilmestyminen, oli se sitten puoliso ja/tai oma lapsi, rikkoo tällaisen ystävyyssuhteen tai laittaa sen ainakin katkolle.

Onkin hyvä muistaa, että se "sinkkuystävä" joka valittaa perheellistyneen kaverin muuttuneen ja menneen ihan pilalle ei välttämättä ole oikeassa. Kaveri on samanlainen kuin ennenkin, kohteet vain ovat vaihtuneet. Onko se sitten reilua ja ketä tässä maailmassa pitäisi eniten hoivailla on kysymys sinänsä.

Parisuhteen ongelmista kirjoittaa Janne Luotola, joka onnistuu tosin vaikuttamaan pakit saaneelta filosofian fuksilta, mutta oli tekstissä asiaakin. En minäkään ymmärrä, miksi kahden ihmisen suhde vaatisi hillittömät bileet, varsinkin kun nämä bileet järjestetään monesti aika merkityksettömässä vaiheessa suhdetta. Ollaan asuttu yhdessä iät ja ajat ja lapsiakin jo on. Kivaahan se on juhlia, mutta ei se voi suhteelle merkitä kuin lisäpaineita rahanmenon takia.

Hoiva ja lapset lienevät suurin ongelma nykyajan parisuhteissa. Koska useimmat voivat itse päättää, koska hankkivat lapsia tai eivät, on mahdollista elää nuorenparin elämää hyvinkin pitkään. Mielestäni tämä ei kuitenkaan ole onnistunut ratkaisu suhteessa, johon on joskus tarkoitus hankkia lapsiakin.

Vuosien mittaan muodostuu rutiineja, jotka lapsi rikkoo. Suhde voi muuttua hoivasuhteeksi, vaikka ei ollut alunperin tarkoitus. Lapsi taas vaatii molempien vanhempien ensisijaisen hoivan vuosien ajan. En pidäkään vain huonona ratkaisuna, että aikuisen ikään ehtineet ihmiset alkavat toisensa löydettyään lisääntyä melko pian. Tuleepahan oikeasti uhmaikäisiä kiukuttelijoita, ei tarvitse aikuisten esittää sitä roolia...

Tiedän aivan hyvin, mitä tarkoitetaan sanomalla "olemme vain ystäviä". Emme pane toisiamme, på finska - niin huonosti kuin tämä todellisuutta usein kuvaakin. Mielestäni hyvässä parisuhteessa ennemminkin päästään ystävyyden asteelle kuin että se olisi jonkinlainen suhteen taantuma.

Olen viime aikoina perehtynyt arjen käsitteeseen ja mm. Eeva Jokisen teoksiin Kirsti Salmi-Niklanderin neuvosta - kiitos, Kirsti! Viimeksi on luvussa ollut Väsynyt äiti, joka on sekin saanut minut pohtimaan pienten lasten vanhempien parisuhteita - ja ystävyyttä. Siitä lisää lähipäivinä...

Lomaltapaluu

Onnistuin siinä, mistä nykyään aina kohkataan eli "selätin lomastressin". Olipa aika paini, enimmän aikaa ahisti todella rankasti. Nyt sitten käynnistelen kirjoituskoneistoa. Lapset ovat vielä kuun loppuun kotona, joten mitään suunnattomia ei kannata haaveilla saavansa aikaan. Sekalaista kesämatkailuakin harjoitamme vielä.

Tajusin senkin, mistä lomastressi tulee. Nimittäin siitä, ettei ole mitään erityisiä mielihaluja, joita lomalla toteuttaa. Poteeko intohimoinen purjehtija, siirtolapuutarhanhoitaja tai tunturivaeltaja lomastressiä? Tuskin. Korkeintaan hänen läheisensä ahdistuvat ajatellessaan taaaas yhtä kesää merellä tai mullassa. Harrastajamme itse on onnellinen päästessään vihdoin tositoimiin.

Identiteetistähän tässä kaikessa on kyse, taas kerran. Töissä ihanteena on itseään toteuttava, itseohjautuva uraohjus - joka jollain käsittämättömällä keikauksella on sitoutunut senhetkiseen organisaatioonsa. Lomilla haaveilemme olevamme samalla tavoin innostuneita ja sitoutuneita - edes perheisiimme, joiden kanssa useimpien oletetaan viettävän lomansa osittain tai kokonaan.

Loma ja loma, tietenkin. Tämän kuun lopussa minulta loppuu äitiyslomakin ihan virallisesti. Mutta ei aiemmin. Olen ohjannut esimerkiksi tohtoriassistentin tehtäviin kuuluvat kesätentti- sun muut kyselyt Aappo Kähöselle niin kauan kuin hänelle niistä palkkaa maksetaan eikä minulle. Virka se on virkasuhdekin, ja tehtävät ja sovitut asiat pysyvät vaikka ihmiset vaihtuvat. Otan puolestani elokuun alun jälkeen vastaan myös Kähöselle suunnatut tenttikuoret, en käännytä niitä pois :-) Vaan se on sitten.

Aion nimittäin tosiaan kirjoitella tässä heinäkuussa useampaakin juttua - kaikkia en saa valmiiksi, mutta ainakin pystyn keskittymään, kun laitoksen hommat eivät vielä istu niskassa. Henkisesti olen henkilökuntaa elokuun alusta, saa nähdä miten tekstiä syntyy sitten enää... Yritän siis minäkin olla itseohjautuva, sitoutunut ohjus. Temppu ja miten se tehdään :-) Varsinkin kun noiden lomaseuralaisten kanssa alkoi olla lopulta todella kivaa, ja sen tunteen haluaisin säilyttää mahdollisimman pitkään.

Hyvää kesän jatkoa, lomalla tai ilman!