Oli mennä lauantaina aamiaismuffinssi väärään kurkkuun, kun luin Hesarista Antti Blåfieldin tekstiä Björn Wahlroosin viimeaikaisista edesottamuksista. Mainittakoon, että tietoni alla käsitellystä tapauksesta perustuvat vain tähän juttuun, kiinnostavaa olisi tietää enemmänkin.
Mikäs siinä, että eskorteerataan kuninkaallisia pinkeissä pöksyissä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joillakin on varaa ja niin edelleen. Mutta kun omaa ammattikuntaani loukataan, niin se on vähän eri asia.
Walhroos on näet teettänyt kartanonsa eli Joensuun /Åminnen historiikin ihan oikealla historiantutkijalla. Petri Lavonen ei ole minulle sen kummemmin tuttu, mutta netin perusteella hän näyttää kirjoittaneen tilaustöitä ennenkin. Legitiimi herra, siis. Tilaustöillähän tutkija itsensä elättää, ellei sitten apurahoilla. Viroissa ollessa ei paljon ehdi tutkia.
Tekstin kääntämisen ruotsiksi otti hoitaakseen Björn Walhroos itse. Tämän hän kuulemma onkin tehnyt huolella ja suomenkielisen tekstin "virheitä" korjaillen. Walhroos kirjoittaa esipuheessa, Blåfieldin mukaan, "liiallisista vapauksista" käännöstyössään, joita hän perustelee sillä, että on teoksen kustantaja.
Juuri näin. Miksi turhaan tilata tekstiä ammattilaiselta, jos tietää itse paremmin, miten asiat ovat? Tämä ei ole tilaustöissä mitenkään harvinaista, mutta yleensä asiasta keskustellaan ennen käännösvaihetta. Ja perustellaan sitä muullakin kuin sillä, että minä nyt satun maksamaan koko lystin.
Olen itsekin kirjoittanut tilaustekstejä, näistä suurimpana Suomalaisen sanaristikon historian. Se oli selkeästi Sanasepot ry:n teettämä historiikki, ja Sanasepot puolestaan ei edusta koko suomalaista sanaristikkoalaa, joskaan ei asiasta tietysti koko ajan ole huutelemassa. Kävin haastattelemassa minulle osoitetut henkilöt, tein arkistotyötä vihjeiden mukaan - ja luojan kiitos ja työmotivaation onneksi löysin ihan alan ihmisille uuttakin tietoa - ja pullautin säädetyssä ajassa pienen kirjan verran tekstiä sanaristikoiden historiasta kannalta jos toiseltakin.
Työ oli hauskaa, ja koska kustannusala kaikkine kuvioineen oli minulle outo, en ruvennut vääntämään asiasta sen kummemmin. Toisaalta kriittisetkin huomioni hyväksyttiin tilaajien keskuudessa, mahdollisesti koska he ovat fiksua väkeä kaikkineen. Lopullista käsikirjoitusta ei juuri haluttu muuttaa, ja suunnilleen sellaisena se sitten painettiinkin. Pari kommenttia asiavirheistä on tullut, mikä on myöhemmän kokemukseni valossa aika vähän.
Olenkin itsekseni ihmetellyt tätä. Pienyrittäjät, joita varsinkin alkuaikojen sanaristikkokustantajat olivat, ovat todella ammattiylpeää ja työhönsä ja yritykseensä sitoutunutta porukkaa. Riidoilta ei vältytä, kun erilaiset liikeideat ja strategiat törmäävät ja mukana on vielä luova panos, jota sanaristikoiden tekeminen vaatii hyvän annoksen. Mutta helpottuneena olen todennut, että saatoin sekä olla itselleni rehellinen että jotenkuten tyydyttää kuvaamani alan ihmisiä. Jopa niitä, joita teoksen tilaaja ei suoraan edusta.
Luulisi, että Björn Wahlroosilla olisi ensinnäkin varaa käännättää tilaamansa teokset ammattilaisella. Aikaa hänellä tuntuu olevan suorittaa tällainen urakka itse. Ja reipasta mieltä muuttaa jo kerran hyväksymäänsä tekstiä, jonka toinen on työkseen omalla nimellään tehnyt. Ihan vain koska tietää pystyvänsä siihen.
"Why does a dog lick its balls? Because it can."
Tällaista yhteiskuntaa minä en halua. Enkä toivottavasti joudu tutkijana moisen "landlordin"alaisuuteen. Kun niitä fiksujakin, vaikka tuhannesti köyhempiä on ainakin vielä tarjolla.
maanantai 27. elokuuta 2007
sunnuntai 19. elokuuta 2007
Sanaton on surumme
Jatkaakseni hilpeästä kuolema-aiheesta... Sekä gradua että väitöskirjaa tehdessä minua on noin niinkuin yksityishenkilönä nyppinyt suuresti tämä surun sanattomuus. Varsinkin kun asian ilmaiseminen sanallisesti on mahdotonta ja sen yrittäminen lähinnä koomista.
1900-luvun alkupuolen suomalaisille surun sanattomuus ei vielä ollut yleinen ihanne, vaan aiheesta jaariteltiin paljonkin. Sota-ajankin kuolinilmoituksissa kaipaus oli katkeraa ja valittivat vainiot, kun pohdittiin miten pieniä orpoja kyettäisiin ohjaamaan. Sotien jälkeen yleistyi sitten tämä "suurin suru on sanaton"-ihanne, en ole jaksanut selvittää koska ja missä se esiintyisi ensi kerran. (Kuolinilmoitukset ovat mainio lähde, mutta runsaudessaan erinomaisen työläs.)
Toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa sanomalehtien kuolinilmoitukset tuntuivat olevan niitä harvoja todella hyväksyttäviä tilaisuuksia kertoa omasta surusta. Yleisesti ottaen nimittäin sureva tuntuu olleen toiminnan kohde: sankarivainajien omaisten lohduttamisesta taitettiin peistä papiston kesken ja kaikkialla kuvattiin yleviä (ja tietysti vaieten surevia) sankariäitejä ja leskiä, ainakin jos he olivat ehtineet saada aikaan suuren lapsilauman.
Suru oli myös kollektiivista, mikä tietysti sopi aikakauteen. Yhteisiä tai sellaisiksi kuvattuja olivat myös pelko, puute, kaipaus ja kärsimys, sodasta yleensä puhumattakaan. Alueelliset ja muut erot nostivat tietysti päätään varsinkin jatkosodan kuluessa, mutta kuoleman haluttiin sanoa olevan kaikille yhteinen.
Ja koska kaikki olivat surijoita, kenenkään ei tarvinnut kuvata surua, eipä oikeastaan toista lohduttaakaan. Kun vain huouttiin yhteisymmärrystä niin se riitti. Muka. Ei takuulla riittänyt. Varmasti nämä asiat hoidettiin hyvin monta kertaa, mutta löytämäni virallinen diskurssi ei siihen ohjannut. Pikemminkin se antoi keinot lakaista karmeatkin kohtalot maton alle, kun kerran kaikki suomalaiset jotenkin kokivat saman ja elivät yhteistä surua. Eli voimia sulle ja turpa kiinni.
Jo sotavuosina arveltiin tämän johtuva surun yleisyydestä ja massiivisuudesta: kun hautajaisia ja surevia oli niin paljon, fiksutkin sanat kuluivat käytössä eikä uusia noin vain keksitä tilalle. Pienten, jopa "hiljaisten" hautajaisten yleistyminen sotien jälkeen viittaa sekin tähän. Ei vain jaksettu innostua enää, myötätunto ja sen osoittamisen keinot olivat kuluneet loppuun.
Mutta onko näin edelleen? Viime vuosikymmenten "kuoleman löytäminen" eli sairaalakuoleman ja niukkojen sururituaalien kritiikki ei mielestäni ole ratkaisevasti muuttanut tilannetta ja tapoja. Kuoleman yhteisöllisyys ei ole palannut. Sen sijaan jokainen pohtii kuolemaa itsekseen, keksii jonkin itselleen sopivan asennoitumisen ja kun kuolema tulee kohdalle tai liippaisee läheltä, turvaudutaan siihen. Ellei sitten kyseessä ole ihan oikea, omakohtainen suru, jolloin moni muukin asia menee uusiksi. "Joudutaan pysähtymään" jos oikein julkkiksia ollaan.
Julkisuudessa puhuvat ihmiset ovatkin niitä ainoita, jotka tuntuvat saavan sanoa jotain surustaan. Muiden pitäisi kuunnella väkisin väännettyjä "aitoja" lauseita, vaikka ainakin minusta kunnon fraasi on poikaa jos ei oikein jutella voi. Jos ottaa osaa suruun niin miksei sitä voisi sanoa. Kun nyt se kuunteleminen on niin vaikeaa ellei mahdotonta.
1900-luvun alkupuolen suomalaisille surun sanattomuus ei vielä ollut yleinen ihanne, vaan aiheesta jaariteltiin paljonkin. Sota-ajankin kuolinilmoituksissa kaipaus oli katkeraa ja valittivat vainiot, kun pohdittiin miten pieniä orpoja kyettäisiin ohjaamaan. Sotien jälkeen yleistyi sitten tämä "suurin suru on sanaton"-ihanne, en ole jaksanut selvittää koska ja missä se esiintyisi ensi kerran. (Kuolinilmoitukset ovat mainio lähde, mutta runsaudessaan erinomaisen työläs.)
Toisen maailmansodan aikaisessa Suomessa sanomalehtien kuolinilmoitukset tuntuivat olevan niitä harvoja todella hyväksyttäviä tilaisuuksia kertoa omasta surusta. Yleisesti ottaen nimittäin sureva tuntuu olleen toiminnan kohde: sankarivainajien omaisten lohduttamisesta taitettiin peistä papiston kesken ja kaikkialla kuvattiin yleviä (ja tietysti vaieten surevia) sankariäitejä ja leskiä, ainakin jos he olivat ehtineet saada aikaan suuren lapsilauman.
Suru oli myös kollektiivista, mikä tietysti sopi aikakauteen. Yhteisiä tai sellaisiksi kuvattuja olivat myös pelko, puute, kaipaus ja kärsimys, sodasta yleensä puhumattakaan. Alueelliset ja muut erot nostivat tietysti päätään varsinkin jatkosodan kuluessa, mutta kuoleman haluttiin sanoa olevan kaikille yhteinen.
Ja koska kaikki olivat surijoita, kenenkään ei tarvinnut kuvata surua, eipä oikeastaan toista lohduttaakaan. Kun vain huouttiin yhteisymmärrystä niin se riitti. Muka. Ei takuulla riittänyt. Varmasti nämä asiat hoidettiin hyvin monta kertaa, mutta löytämäni virallinen diskurssi ei siihen ohjannut. Pikemminkin se antoi keinot lakaista karmeatkin kohtalot maton alle, kun kerran kaikki suomalaiset jotenkin kokivat saman ja elivät yhteistä surua. Eli voimia sulle ja turpa kiinni.
Jo sotavuosina arveltiin tämän johtuva surun yleisyydestä ja massiivisuudesta: kun hautajaisia ja surevia oli niin paljon, fiksutkin sanat kuluivat käytössä eikä uusia noin vain keksitä tilalle. Pienten, jopa "hiljaisten" hautajaisten yleistyminen sotien jälkeen viittaa sekin tähän. Ei vain jaksettu innostua enää, myötätunto ja sen osoittamisen keinot olivat kuluneet loppuun.
Mutta onko näin edelleen? Viime vuosikymmenten "kuoleman löytäminen" eli sairaalakuoleman ja niukkojen sururituaalien kritiikki ei mielestäni ole ratkaisevasti muuttanut tilannetta ja tapoja. Kuoleman yhteisöllisyys ei ole palannut. Sen sijaan jokainen pohtii kuolemaa itsekseen, keksii jonkin itselleen sopivan asennoitumisen ja kun kuolema tulee kohdalle tai liippaisee läheltä, turvaudutaan siihen. Ellei sitten kyseessä ole ihan oikea, omakohtainen suru, jolloin moni muukin asia menee uusiksi. "Joudutaan pysähtymään" jos oikein julkkiksia ollaan.
Julkisuudessa puhuvat ihmiset ovatkin niitä ainoita, jotka tuntuvat saavan sanoa jotain surustaan. Muiden pitäisi kuunnella väkisin väännettyjä "aitoja" lauseita, vaikka ainakin minusta kunnon fraasi on poikaa jos ei oikein jutella voi. Jos ottaa osaa suruun niin miksei sitä voisi sanoa. Kun nyt se kuunteleminen on niin vaikeaa ellei mahdotonta.
tiistai 14. elokuuta 2007
Sukututkimuksen iloja
Kansallisarkistossa parveilee myöhäiskeski-ikäisten (nykyään kukaan ei ole vanhus) laumoja tavaamassa vanhoja kirkonkirjoja mikrofilmeiltä. Voin olla vainoharhainen, mutta tuntuu että melkein mitä tahansa muuta tutkiva saa parempaa palvelua henkilökunnalta... Toisaalta sota-arkistossa kiistettiin tällainen asenne jyrkästi kun kysyin. No, he kauppaavatkin erillistä "isoisäpakettia" halullisille.
Minulle sukututkimus on aina ollut hieman vieras asia, kuten muistitietokin. Johtuneeko siitä, että omassa suvussani jauhetaan ad nauseam vanhoja asioita, joista ei selvää tule ja joilla on aika kursorinen yhteys mihinkään yleiseen inhimilliseen kokemukseen. Sen sijaan ne ovat ikäviä ja jopa tuskallisia kaiveltavia paikalla olleille. Olenkin lähtenyt vääntämään historiaa toista kautta ja selkeästi makrotasolla. Ei niin ettenkö olisi lopulta oppinut siilaamaan näistä horinoista myös sen sosiaalihistorian.
Isäni suvussa on viime vuosina tutkittu sukua paljonkin, niin äidin kuin isänkin puolelta. Erinäisten yhteensattumien seurauksena tulin tuntemaan Kemppaisten sukuseuran ja kirjoittamaan sen kokoamaan sukukirjaankin, Kemppaiset Kainuusta II. Mikään selviö tämä kohtaaminen ei ollut, koska isäni kuten äitinikin vanhemmat erosivat vuosikymmeniä sitten, ja siihen aikaan se oli hieman eri tason vihollisuutta kuin nykyisinä yhteishuoltajuuksien aikoina.
Sain eilen tekijänkappaleen tuosta sukukirjasta, johon olin toimittanut myös omat tietoni. Vastaavan, tosin vähemmän uljaan koosteen olen nähnyt myös isäni äidin suvusta. On se aina jotenkin liikuttavaa, vaikka ei suurinta osaa listatuista henkilöistä tuntisi eikä heistä mitään piittaisi. Kun nyt kuitenkin omista lapsista vanhempi ehti vielä kirjaan mukaan.
Lapset ovat varmaan monelle se elämänmuutos, joka saa miettimään sukua enemmänkin. Ainahan niistä sanotaan että "kumman näköinen" ja sen lisäksi etsitään eri sukulaisten piirteitä. Meidän kersat on tehty sillä lailla diplomaattisesti, että jokainen ilmoittautunut sukuhaara on löytänyt niistä piirteensä, ainoastaan nuorimmaisen korvalehdet ovat vielä kesken analyysin. Pitäisi löytää sellainen kuva isästäni että korvat näkyvät, ei tuollaisia enää muista ja kun alkuperäinen on jo Sotkamon hautausmaalla niin minkäs teet.
Toisaalta, entäs sitten. Harva koko sukuaan rakastaa kun perheessäkin on jo tekemistä. Ns. suurten sukujen nuorimmaisilla on hienon nimen lisäksi aikamoiset paineet, kun pitää isän lisäksi ylittää isoisä ja pari tyyppiä 1800-luvulta. Meillä maatiaisilla on samoin omat ongelmamme, ja mikäs siinä jos ne olisivatkin omia mutta kun ne ovatkin kohtalo, "ei meikäläiset" sitä ja tätä. Eihän näitä ole pakko kuunnella mutta jossain ytimenjatkeessa ne vain jytäävät.
Tästä syystä en ihan loppuun saakka ymmärräkään sukututkijoiden motiiveja. Mitä fiilareita siitä saa, että löytää jonkun etäisen sukulaisensa satojen vuosien takaa? Kun selvittämättä on sekin, miksi Martti-enolle kävi niinkuin kävi. Ja kaikkihan me olemme sukua vaikka kenelle, jos ei muuten niin väärän koivun takaa ja siitä taas eivät kirkonkirjat mitään yleensä kerro.
Ja kuitenkin. Kemppaisten sukukirjasta kävi ilmi sama asia kuin mitä tiedän äitini suvusta: multavarpaita siellä on sangen rajallisesti. Poliiseja ja rakennusmestareita, äidin isoisä taas oli suutari jne. Isäni äiti on maalaistalon tyttöjä ja isomummoni lähti lehmänlantaa pakoon Tuupovaaralta, mutta se perusagraarinen tanssilavakaiho puuttuu ilmeisistä syistä. On lähdetty jo vähän aikaisemmin.
Toisekseen, Tuupovaaralta on miehenikin sukua lähtöisin. Ehkä olemme kaukaisia serkkuja ja siksi noista tenavista tulee niin samannäköisiä? Kukahan jaksaisi selvittää!
Minulle sukututkimus on aina ollut hieman vieras asia, kuten muistitietokin. Johtuneeko siitä, että omassa suvussani jauhetaan ad nauseam vanhoja asioita, joista ei selvää tule ja joilla on aika kursorinen yhteys mihinkään yleiseen inhimilliseen kokemukseen. Sen sijaan ne ovat ikäviä ja jopa tuskallisia kaiveltavia paikalla olleille. Olenkin lähtenyt vääntämään historiaa toista kautta ja selkeästi makrotasolla. Ei niin ettenkö olisi lopulta oppinut siilaamaan näistä horinoista myös sen sosiaalihistorian.
Isäni suvussa on viime vuosina tutkittu sukua paljonkin, niin äidin kuin isänkin puolelta. Erinäisten yhteensattumien seurauksena tulin tuntemaan Kemppaisten sukuseuran ja kirjoittamaan sen kokoamaan sukukirjaankin, Kemppaiset Kainuusta II. Mikään selviö tämä kohtaaminen ei ollut, koska isäni kuten äitinikin vanhemmat erosivat vuosikymmeniä sitten, ja siihen aikaan se oli hieman eri tason vihollisuutta kuin nykyisinä yhteishuoltajuuksien aikoina.
Sain eilen tekijänkappaleen tuosta sukukirjasta, johon olin toimittanut myös omat tietoni. Vastaavan, tosin vähemmän uljaan koosteen olen nähnyt myös isäni äidin suvusta. On se aina jotenkin liikuttavaa, vaikka ei suurinta osaa listatuista henkilöistä tuntisi eikä heistä mitään piittaisi. Kun nyt kuitenkin omista lapsista vanhempi ehti vielä kirjaan mukaan.
Lapset ovat varmaan monelle se elämänmuutos, joka saa miettimään sukua enemmänkin. Ainahan niistä sanotaan että "kumman näköinen" ja sen lisäksi etsitään eri sukulaisten piirteitä. Meidän kersat on tehty sillä lailla diplomaattisesti, että jokainen ilmoittautunut sukuhaara on löytänyt niistä piirteensä, ainoastaan nuorimmaisen korvalehdet ovat vielä kesken analyysin. Pitäisi löytää sellainen kuva isästäni että korvat näkyvät, ei tuollaisia enää muista ja kun alkuperäinen on jo Sotkamon hautausmaalla niin minkäs teet.
Toisaalta, entäs sitten. Harva koko sukuaan rakastaa kun perheessäkin on jo tekemistä. Ns. suurten sukujen nuorimmaisilla on hienon nimen lisäksi aikamoiset paineet, kun pitää isän lisäksi ylittää isoisä ja pari tyyppiä 1800-luvulta. Meillä maatiaisilla on samoin omat ongelmamme, ja mikäs siinä jos ne olisivatkin omia mutta kun ne ovatkin kohtalo, "ei meikäläiset" sitä ja tätä. Eihän näitä ole pakko kuunnella mutta jossain ytimenjatkeessa ne vain jytäävät.
Tästä syystä en ihan loppuun saakka ymmärräkään sukututkijoiden motiiveja. Mitä fiilareita siitä saa, että löytää jonkun etäisen sukulaisensa satojen vuosien takaa? Kun selvittämättä on sekin, miksi Martti-enolle kävi niinkuin kävi. Ja kaikkihan me olemme sukua vaikka kenelle, jos ei muuten niin väärän koivun takaa ja siitä taas eivät kirkonkirjat mitään yleensä kerro.
Ja kuitenkin. Kemppaisten sukukirjasta kävi ilmi sama asia kuin mitä tiedän äitini suvusta: multavarpaita siellä on sangen rajallisesti. Poliiseja ja rakennusmestareita, äidin isoisä taas oli suutari jne. Isäni äiti on maalaistalon tyttöjä ja isomummoni lähti lehmänlantaa pakoon Tuupovaaralta, mutta se perusagraarinen tanssilavakaiho puuttuu ilmeisistä syistä. On lähdetty jo vähän aikaisemmin.
Toisekseen, Tuupovaaralta on miehenikin sukua lähtöisin. Ehkä olemme kaukaisia serkkuja ja siksi noista tenavista tulee niin samannäköisiä? Kukahan jaksaisi selvittää!
tiistai 7. elokuuta 2007
Enkelintekoa
Että pisti vihaksi eilisiltana tv-uutisia katsellessa. Aborttien määrä on noussut joissakin sairaanhoitopiireissä (metatason otanta jos mikä). Asiaa käänneltiin monelta kantilta, pääsemättä yleisesti ottaen mihinkään järkevään lopputulokseen.
Pisteet himaan vei kuitenkin se lääkäri, joka melko suorasanaisesti syytti naisia liiasta laskelmoinnista ja haluttomuudesta synnyttää. "Kaikillahan tässä on velkaa" vai miten se meni. Hyvä jumala miten kipeän totta!
Urbaanilegendojen aatelia ovat tarinat naisista, jotka teettävät abortin päästäkseen alansa konferenssiin ja ovat muutamaa kuukautta myöhemmin tulossa rakenneultraan. Eli lapsi pitää saada justiinsa oikeaan aikaan, ei kuukauttakaan liian aikaisin tai myöhään. Sehän meiltä kaikilta aina onnistuukin, koska menemme vauvakauppaan ja ostamme sieltä kuosiin sopivan yksilön saatuamme luvan työnantajalta, opinto-ohjaajalta tai muulta gurulta.
Aborttia pidetään aina myös helppona ratkaisuna, mitä se raskauteen ja lapsenhoitoon verrattuna tietysti onkin. Olisi kuitenkin kiva, jos abortteja kritisoivat viitsisivät, jos eivät samaan hengenvetoon niin edes seuraavassa lauseessa kertoa, mitä he ovat valmiit tekemään vahingossa raskaaksi tulleiden naisten hyväksi. Onhan noita yhteiskunnan tukia joo, varsinkin jos on raskaaksi tullessaan ollut hyväpalkkaisessa duunissa. Tosi moni vahingossa raskaaksi tullut onkin?
Abortti myös jakaa naiset epäoleellisiin ryhmiin. Itse kuulun siihen valtaisaan joukkoon naisia, joka ei ole säästynyt abortilta siksi, että olisin joka ikinen kerta naisenelämäni aikana pitänyt huolta itsestäni ja tulevien lasteni terveydestä, suomeksi sanottuna ehkäisystä. Joskus tähän on painostanut mies (poika), joskus en ole itsekään todella uskonut siihen, että vauvoja tehdään juuri niin kuin kirjoissa lukee. On niin helppoa antaa mennä ja miettiä hauskempia asioita kuin sitä, mistä bilsanope varoitti.
En siis voi osoitella sormella niitä, jotka ovat joutuneet arvioimaan elämäntilannettaan ei-toivotun raskauden valossa. Voitko sinä, hyvä lukija? Oletko joka ikisessä yhdynnässäsi käyttänyt ehkäisyä? Vai oletko vain onnekas, kuten niin monet muut?
Lasten hankkimiselle ja hankkimatta jättämiselle on monia hienoja ja rationaalisia perusteluja. Kaikki eivät tarvitse varsinkaan edelliseen mitään perusteluja: "kaikkihan" ainakin yrittävät perustaa perheen. Kyllä kunnon ihmisellä on perhe. Lapset on rikkaus (sic). Mitä elämä olisi ilman, ah ja voi.
Joillakin on lapsettomuudellekin hyvä syy: ei vaan onnistu, tai ei vaan tunnu yhtään omalta asialta. Tai ei ainakaan nyt, koska on sitä velkaa tai opiskeluja tai epävarma ihmissuhde (ihan helvetin hyvä syy muuten olla hankkimatta lapsia).
Mutta ovatko nämä syyt totta, kertovatko ne oikeasti päätöksentekoprosessista asiassa? Uskon, että monellakaan ei ole kovin selvää käsitystä miksi he ovat hankkineet lapsia. Joillakin on taustalla kaveripiirin paine ja sukulaisten ahdistelevat kysymykset, mutta eivät suinkaan kaikilla. Lapsia voi "alkaa tekemään" miettimättä asiaa muulta kantilta kuin siltä, pitäisikö muuttaa isompaan asuntoon vai mahdutaanko tähän. Tai edes sitä.
Luonto ja luonnollisuus nousevat taas esille. Itsekäs geeni ja sitä rataa. Mutta moniko muistaa, että on ihan yhtä luonnollista olla haluamatta lapsia? Eläinmaailmassa huono ravintotilanne saa lajit jättämään jonain vuonna lisääntymisen kokonaan, ja jos poikasia tuleekin, ne voidaan tappaa tai hylätä. Ei helliä emoja ole kuin saduissa.
Ihmislaji on jatkuvassa kiimassa ja kulttuurimme vielä tukee sitä voimakkaasti. Minusta kaikkien halukkaiden pitäisikin saada abortti ja ehkäisyvälineiden pitäisi olla ilmaisia - eikös Viagrakin ole vai onko tämäkin urbaanilegenda? Toivottujenkin lasten kanssa veivaaminen on tarpeeksi rankkaa... Abortti sinänsä altistaa erilaisille komplikaatioille eikä ole mikään terveyslääke, mutta raskaus se vasta hurjaa hommaa onkin. Adoptio ei siis ole mikään ratkaisu tähän, minusta on julmaa ehdottaakin sellaista.
Kaikkein parasta olisi tietysti, että maailma olisi sellainen että kaikki lapset voisivat syntyä. Mutta ei ole näköpiirissä, että niin olisi. Kuten sanottua, toivottujenkin kanssa on puuhaa kerrakseen ja huolia riittää, vaikka olisi ammatillisesti edes jokseenkin turvatussa asemassa. Syyttävää sormea ei ole aihetta kohdistaa heikkoihin nykynaisiin, vaan aikakauteen, jossa jokaisen pitäisi tuottaa ja kuluttaa koko ajan. Katkokset ja poikkeamat ovat olevinaan varsinkin lisääntymisikäisille niin vaikeita asioita, etten ihmettele jos joku jättää sen mieluummin väliin. Huono myyrävuosi, jälleen kerran.
Pisteet himaan vei kuitenkin se lääkäri, joka melko suorasanaisesti syytti naisia liiasta laskelmoinnista ja haluttomuudesta synnyttää. "Kaikillahan tässä on velkaa" vai miten se meni. Hyvä jumala miten kipeän totta!
Urbaanilegendojen aatelia ovat tarinat naisista, jotka teettävät abortin päästäkseen alansa konferenssiin ja ovat muutamaa kuukautta myöhemmin tulossa rakenneultraan. Eli lapsi pitää saada justiinsa oikeaan aikaan, ei kuukauttakaan liian aikaisin tai myöhään. Sehän meiltä kaikilta aina onnistuukin, koska menemme vauvakauppaan ja ostamme sieltä kuosiin sopivan yksilön saatuamme luvan työnantajalta, opinto-ohjaajalta tai muulta gurulta.
Aborttia pidetään aina myös helppona ratkaisuna, mitä se raskauteen ja lapsenhoitoon verrattuna tietysti onkin. Olisi kuitenkin kiva, jos abortteja kritisoivat viitsisivät, jos eivät samaan hengenvetoon niin edes seuraavassa lauseessa kertoa, mitä he ovat valmiit tekemään vahingossa raskaaksi tulleiden naisten hyväksi. Onhan noita yhteiskunnan tukia joo, varsinkin jos on raskaaksi tullessaan ollut hyväpalkkaisessa duunissa. Tosi moni vahingossa raskaaksi tullut onkin?
Abortti myös jakaa naiset epäoleellisiin ryhmiin. Itse kuulun siihen valtaisaan joukkoon naisia, joka ei ole säästynyt abortilta siksi, että olisin joka ikinen kerta naisenelämäni aikana pitänyt huolta itsestäni ja tulevien lasteni terveydestä, suomeksi sanottuna ehkäisystä. Joskus tähän on painostanut mies (poika), joskus en ole itsekään todella uskonut siihen, että vauvoja tehdään juuri niin kuin kirjoissa lukee. On niin helppoa antaa mennä ja miettiä hauskempia asioita kuin sitä, mistä bilsanope varoitti.
En siis voi osoitella sormella niitä, jotka ovat joutuneet arvioimaan elämäntilannettaan ei-toivotun raskauden valossa. Voitko sinä, hyvä lukija? Oletko joka ikisessä yhdynnässäsi käyttänyt ehkäisyä? Vai oletko vain onnekas, kuten niin monet muut?
Lasten hankkimiselle ja hankkimatta jättämiselle on monia hienoja ja rationaalisia perusteluja. Kaikki eivät tarvitse varsinkaan edelliseen mitään perusteluja: "kaikkihan" ainakin yrittävät perustaa perheen. Kyllä kunnon ihmisellä on perhe. Lapset on rikkaus (sic). Mitä elämä olisi ilman, ah ja voi.
Joillakin on lapsettomuudellekin hyvä syy: ei vaan onnistu, tai ei vaan tunnu yhtään omalta asialta. Tai ei ainakaan nyt, koska on sitä velkaa tai opiskeluja tai epävarma ihmissuhde (ihan helvetin hyvä syy muuten olla hankkimatta lapsia).
Mutta ovatko nämä syyt totta, kertovatko ne oikeasti päätöksentekoprosessista asiassa? Uskon, että monellakaan ei ole kovin selvää käsitystä miksi he ovat hankkineet lapsia. Joillakin on taustalla kaveripiirin paine ja sukulaisten ahdistelevat kysymykset, mutta eivät suinkaan kaikilla. Lapsia voi "alkaa tekemään" miettimättä asiaa muulta kantilta kuin siltä, pitäisikö muuttaa isompaan asuntoon vai mahdutaanko tähän. Tai edes sitä.
Luonto ja luonnollisuus nousevat taas esille. Itsekäs geeni ja sitä rataa. Mutta moniko muistaa, että on ihan yhtä luonnollista olla haluamatta lapsia? Eläinmaailmassa huono ravintotilanne saa lajit jättämään jonain vuonna lisääntymisen kokonaan, ja jos poikasia tuleekin, ne voidaan tappaa tai hylätä. Ei helliä emoja ole kuin saduissa.
Ihmislaji on jatkuvassa kiimassa ja kulttuurimme vielä tukee sitä voimakkaasti. Minusta kaikkien halukkaiden pitäisikin saada abortti ja ehkäisyvälineiden pitäisi olla ilmaisia - eikös Viagrakin ole vai onko tämäkin urbaanilegenda? Toivottujenkin lasten kanssa veivaaminen on tarpeeksi rankkaa... Abortti sinänsä altistaa erilaisille komplikaatioille eikä ole mikään terveyslääke, mutta raskaus se vasta hurjaa hommaa onkin. Adoptio ei siis ole mikään ratkaisu tähän, minusta on julmaa ehdottaakin sellaista.
Kaikkein parasta olisi tietysti, että maailma olisi sellainen että kaikki lapset voisivat syntyä. Mutta ei ole näköpiirissä, että niin olisi. Kuten sanottua, toivottujenkin kanssa on puuhaa kerrakseen ja huolia riittää, vaikka olisi ammatillisesti edes jokseenkin turvatussa asemassa. Syyttävää sormea ei ole aihetta kohdistaa heikkoihin nykynaisiin, vaan aikakauteen, jossa jokaisen pitäisi tuottaa ja kuluttaa koko ajan. Katkokset ja poikkeamat ovat olevinaan varsinkin lisääntymisikäisille niin vaikeita asioita, etten ihmettele jos joku jättää sen mieluummin väliin. Huono myyrävuosi, jälleen kerran.
maanantai 6. elokuuta 2007
Hauras, hauraampi maskuliinisuus
Niin, palatakseni edellisen jutun teemoihin. Kuten Atte Oksanen toteaa viimeisimmässä Naistutkimus-lehdessä, maskuliinisuuden määritteleminen on tieteellisesti vaikeaa ja ainakin ihan kesken. Ei tuo feminiinisyyskään ihan valmis ole, eipä silti.
Tuolla ulkona eli tosielämässä ei tällaisia ongelmia tietenkään ole. Mistä muusta syystä oltaisiin huolissaan lesboparien lasten "miehen mallin" puutteesta ja siitä, että kouluissa on opettajina vain kilttejä tyttöjä? Jotka ovat aika rankkoja akkoja, kuten taannoin todistelin, mutta eivät kuitenkaan koskaan - saanko fanfaareja - miehiä.
Edellisessä kirjoituksessa päädyin pohtimaan aikuisuuden ja lapsuuden suhdetta jälleen kerran ja sankareita erityisesti. Onko sankaruus maskuliinista, entä lapsellista? Ihaileeko aikuinen ihminen mitään, vai voiko hän sallia itselleen sen, ainakin rajatussa määrin?
Urheilun lapsellisuus on tietenkin kyseenalaista, sen verran tosissaan sitä tehdään. Oliko Annemari Sandell lapsellinen piipahtaessaan äitiyslomalta hakemassa Suomen mestaruuden Kalevan kisoissa? Tuskinpa. Eikä Selänteen ole tarvinnut ihan nuoruuden tai varhaiskeski-ikäisyyden innolla kiekkoa pelailla. Näissä kuvioissa liikkuu paljon arvostusta ja rahaa, aikuisia asioita.
Huomiotaherättävää on muuten se, miten Sandellin mestaruutta on käsitelty. Sehän on skandaali, pitäisihän aktiivisesti treenanneiden aina vasta synnyttänyt päihittää. Ei tullut sitten kellekään mieleen, että urheilijanaisissa, kuten miehissäkin, on lahjakkuutta ja lajiin soveltuvuutta yksissä enemmän kuin toisissa. Sankaruutta sekin, että edes viitsii lähteä juoksentelemaan imetysten lomassa. Mutta tätä puolta miespuoliset urheilutoimittajat tuskin tuntevat saati ajattelevat. Ennemmin hehkutetaan sitä, että Pitkämäki heitti kuten ennenkin.
No, naisten sankaruus ja toisaalta naisten tekemisten arvioiminen ovat hankalia juttuja. Olin viime keväänä parissa tilaisuudessa, joissa asian sekavuus tuli hyvin esille. Sankaruusprojektin kanssa olemme tätä sukupuoliaspektia pohtineet paljon ja monelta kantilta. Yhteiskuntahistorian laitoksen sukupuoliteemaryhmässä taas Matleena Friskin esitelmä sukupuolivalistuksen murroksesta sai myös ajattelemaan asiaa. http://www.valt.helsinki.fi/yhis/sukupuoli.htm
Nainenhan esiintyy varsinkin nationalismin kontekstissa kahtalaisena. On suojeltava, avuton kotinainen ja toisaalta kansakunnan moraalia kannatteleva, osin symbolinen puolijulkinen nainen (assosiaatiot vapaat). Kumpikaan näistä ei kanna itsessään sankaruuden merkkejä, vaan tulee todeksi toisten kautta, toisten eli miesten ajatuksissa ja tekojen kohteena ja oikeuttajina.
Miesten sankaruus kuitenkin yleensä irtoaa naisista, kun oikein tosissaan ruvetaan sankaroimaan. Kuten Otto Rank toteaa, sankarilla ei yleensä ole perhettä, vaikka sankarin tarinassa perheellä voi olla oma roolinsa. Sankari on kuitenkin yksinäinen hahmo, jonka teot selittyvät maailman rakenteella ja ovat mittakaavaltaan kosmisia. Todelliset ihmiset ja perheet eivät oikeasti liity niihin, vaikka sankari sanoisikin tehneensä kaiken lastensa vuoksi tms. Samat asiat voisi tehdä ilman niitä lapsiakin, jotka muiden samankaltaisten oikeuttajien lailla tulevat vasta jälkikäteen mukaan sankaruuden kuvaan.
Sankaruus on siis totista ja yksinäistä puuhaa. Lapsellista? Kenties niille, joiden koulutus, poliittinen kanta tai silkka coolius edellyttävät, etteivät he pidä kosmisia selityksiä ja elämää suurempia tekoja juuri minään. 1900-luvun loppupuolella yleistynyt asenne jos mikä.
Mielestäni juuri näitä ihmisiä varten ovat antisankarit - ihan sankarin oloiset tyypit, jotka kuitenkin tavalla tai toisella sanoutuvat irti maailman järjestyksestä ja asettavat sen kyseenalaiseksi. Voidaan puhua "lännemyytin purkamisesta" http://www.elitisti.net/database.php?id=51&page=2 tai sotilasihanteiden katoamisesta. Samoin vanhemmuuteen liitetyt kriisit ja kyseenalaistukset kuuluvat selvimmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, 1960-luvulle varsinkin.
Onko antisankari maskuliininen? Eikö hän vastusta kaikkea sitä, mitä kunnon mieheltä odotetaan: vastuunkantoa, kirkasotsaista isänmaallisuutta ja mitä niitä nyt onkaan. Vai onko kirkasotsainen vastustaminen sittenkin maskuliinisinta? "Kuolleet kalat uivat virran mukana" tai jotain.
Jos tämä pohdinta vaikuttaa keskeneräiseltä, niin se on sitä. Ainakaan feminiininen antisankari ei ole. Vaikuttaakin siltä, että nämä tyypit tappelevat keskenään maskuliinisuuden kentällä, eikä naisilla tai ainakaan feminiinisyydellä (joka ei tosiaan ole sama kuin naiseus) ole paljon jakoa siihen.
Niin maskuliinisuuteen kuin sankaruuteenkin tuntuu kuuluvan vähintään yhtä paljon asioiden tekemättä jättämistä kuin tekemistä. Samoin on tietysti feminiinisyyden laita: hieno nainen ei kiroa eikä juo kirkasta viinaa, vaadi samaa palkkaa samasta työstä tai puhu miehen puheen päälle. Naisen on varottava tällaisia asioita ennen kaikkea siksi, ettei miehille tule paha mieli ja maskuliinisuus vaarannu.
Kaikkein pahiten maskuliinisuus on tietysti vaarassa siellä, missä on eniten naisia. Siksihän miehet eivät voi enää ruveta opettajiksi: liikaa naisia. Yliopistoissa ei juuri ole sankaritutkijoita, elleivät he sitten ole juuri kosmisten, perheettömien sankarien kaltaisia. Tähän liittynee sekin, että oman satunnaisotantani perusteella ns. miehisillä aloilla olevien miesten ruoansulatus kestää huomattavasti suulaampia akkoja kuin nykyään feminiinisiksi leimattujen. Kun on jossain mies, ei kaikkialla niin tarvitse. Helpottaa kai sekin, että tietää saavansa täältä ikuisuuteen parempaa liksaa kuin naispuolinen tohtori?
Ihaillaan siis Teemua ja pidetään Annemaria satunnaisena juoksentelijana. Maskuliinisuuden hauraus on näet maailmamme haurautta. Vain Teemu kannattaa harteillaan kansakuntaa ellei peräti ihmiskuntaa. Ja Teron on paras heittää hyvin Osakassa, tai kurkihirsi majastamme murtuu!
Tuolla ulkona eli tosielämässä ei tällaisia ongelmia tietenkään ole. Mistä muusta syystä oltaisiin huolissaan lesboparien lasten "miehen mallin" puutteesta ja siitä, että kouluissa on opettajina vain kilttejä tyttöjä? Jotka ovat aika rankkoja akkoja, kuten taannoin todistelin, mutta eivät kuitenkaan koskaan - saanko fanfaareja - miehiä.
Edellisessä kirjoituksessa päädyin pohtimaan aikuisuuden ja lapsuuden suhdetta jälleen kerran ja sankareita erityisesti. Onko sankaruus maskuliinista, entä lapsellista? Ihaileeko aikuinen ihminen mitään, vai voiko hän sallia itselleen sen, ainakin rajatussa määrin?
Urheilun lapsellisuus on tietenkin kyseenalaista, sen verran tosissaan sitä tehdään. Oliko Annemari Sandell lapsellinen piipahtaessaan äitiyslomalta hakemassa Suomen mestaruuden Kalevan kisoissa? Tuskinpa. Eikä Selänteen ole tarvinnut ihan nuoruuden tai varhaiskeski-ikäisyyden innolla kiekkoa pelailla. Näissä kuvioissa liikkuu paljon arvostusta ja rahaa, aikuisia asioita.
Huomiotaherättävää on muuten se, miten Sandellin mestaruutta on käsitelty. Sehän on skandaali, pitäisihän aktiivisesti treenanneiden aina vasta synnyttänyt päihittää. Ei tullut sitten kellekään mieleen, että urheilijanaisissa, kuten miehissäkin, on lahjakkuutta ja lajiin soveltuvuutta yksissä enemmän kuin toisissa. Sankaruutta sekin, että edes viitsii lähteä juoksentelemaan imetysten lomassa. Mutta tätä puolta miespuoliset urheilutoimittajat tuskin tuntevat saati ajattelevat. Ennemmin hehkutetaan sitä, että Pitkämäki heitti kuten ennenkin.
No, naisten sankaruus ja toisaalta naisten tekemisten arvioiminen ovat hankalia juttuja. Olin viime keväänä parissa tilaisuudessa, joissa asian sekavuus tuli hyvin esille. Sankaruusprojektin kanssa olemme tätä sukupuoliaspektia pohtineet paljon ja monelta kantilta. Yhteiskuntahistorian laitoksen sukupuoliteemaryhmässä taas Matleena Friskin esitelmä sukupuolivalistuksen murroksesta sai myös ajattelemaan asiaa. http://www.valt.helsinki.fi/yhis/sukupuoli.htm
Nainenhan esiintyy varsinkin nationalismin kontekstissa kahtalaisena. On suojeltava, avuton kotinainen ja toisaalta kansakunnan moraalia kannatteleva, osin symbolinen puolijulkinen nainen (assosiaatiot vapaat). Kumpikaan näistä ei kanna itsessään sankaruuden merkkejä, vaan tulee todeksi toisten kautta, toisten eli miesten ajatuksissa ja tekojen kohteena ja oikeuttajina.
Miesten sankaruus kuitenkin yleensä irtoaa naisista, kun oikein tosissaan ruvetaan sankaroimaan. Kuten Otto Rank toteaa, sankarilla ei yleensä ole perhettä, vaikka sankarin tarinassa perheellä voi olla oma roolinsa. Sankari on kuitenkin yksinäinen hahmo, jonka teot selittyvät maailman rakenteella ja ovat mittakaavaltaan kosmisia. Todelliset ihmiset ja perheet eivät oikeasti liity niihin, vaikka sankari sanoisikin tehneensä kaiken lastensa vuoksi tms. Samat asiat voisi tehdä ilman niitä lapsiakin, jotka muiden samankaltaisten oikeuttajien lailla tulevat vasta jälkikäteen mukaan sankaruuden kuvaan.
Sankaruus on siis totista ja yksinäistä puuhaa. Lapsellista? Kenties niille, joiden koulutus, poliittinen kanta tai silkka coolius edellyttävät, etteivät he pidä kosmisia selityksiä ja elämää suurempia tekoja juuri minään. 1900-luvun loppupuolella yleistynyt asenne jos mikä.
Mielestäni juuri näitä ihmisiä varten ovat antisankarit - ihan sankarin oloiset tyypit, jotka kuitenkin tavalla tai toisella sanoutuvat irti maailman järjestyksestä ja asettavat sen kyseenalaiseksi. Voidaan puhua "lännemyytin purkamisesta" http://www.elitisti.net/database.php?id=51&page=2 tai sotilasihanteiden katoamisesta. Samoin vanhemmuuteen liitetyt kriisit ja kyseenalaistukset kuuluvat selvimmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, 1960-luvulle varsinkin.
Onko antisankari maskuliininen? Eikö hän vastusta kaikkea sitä, mitä kunnon mieheltä odotetaan: vastuunkantoa, kirkasotsaista isänmaallisuutta ja mitä niitä nyt onkaan. Vai onko kirkasotsainen vastustaminen sittenkin maskuliinisinta? "Kuolleet kalat uivat virran mukana" tai jotain.
Jos tämä pohdinta vaikuttaa keskeneräiseltä, niin se on sitä. Ainakaan feminiininen antisankari ei ole. Vaikuttaakin siltä, että nämä tyypit tappelevat keskenään maskuliinisuuden kentällä, eikä naisilla tai ainakaan feminiinisyydellä (joka ei tosiaan ole sama kuin naiseus) ole paljon jakoa siihen.
Niin maskuliinisuuteen kuin sankaruuteenkin tuntuu kuuluvan vähintään yhtä paljon asioiden tekemättä jättämistä kuin tekemistä. Samoin on tietysti feminiinisyyden laita: hieno nainen ei kiroa eikä juo kirkasta viinaa, vaadi samaa palkkaa samasta työstä tai puhu miehen puheen päälle. Naisen on varottava tällaisia asioita ennen kaikkea siksi, ettei miehille tule paha mieli ja maskuliinisuus vaarannu.
Kaikkein pahiten maskuliinisuus on tietysti vaarassa siellä, missä on eniten naisia. Siksihän miehet eivät voi enää ruveta opettajiksi: liikaa naisia. Yliopistoissa ei juuri ole sankaritutkijoita, elleivät he sitten ole juuri kosmisten, perheettömien sankarien kaltaisia. Tähän liittynee sekin, että oman satunnaisotantani perusteella ns. miehisillä aloilla olevien miesten ruoansulatus kestää huomattavasti suulaampia akkoja kuin nykyään feminiinisiksi leimattujen. Kun on jossain mies, ei kaikkialla niin tarvitse. Helpottaa kai sekin, että tietää saavansa täältä ikuisuuteen parempaa liksaa kuin naispuolinen tohtori?
Ihaillaan siis Teemua ja pidetään Annemaria satunnaisena juoksentelijana. Maskuliinisuuden hauraus on näet maailmamme haurautta. Vain Teemu kannattaa harteillaan kansakuntaa ellei peräti ihmiskuntaa. Ja Teron on paras heittää hyvin Osakassa, tai kurkihirsi majastamme murtuu!
keskiviikko 1. elokuuta 2007
Lapselliset sankarimme
Tommy Lindgren tulee kaapista Hesarin kolumnissaan ja tunnustaa, että Teemu Selänteen Stanley Cup-voitto liikutti häntä oudolla tavalla. Sama vika, valvoin tuolloin loppuraskauden ahistuksia ja taivaskanavat auttoivat siihen hätään. Näin melkein joka matsin kokonaan ja onhan se ameriikan lätkä eri näköistäkin.
Selänne on koko uransa ajan herättänyt minussa lievää vastenmielisyyttä. Kai se oli se alkuaikojen huuma, kun tämä ihmeellinen lahjakkuus myytiin ensin suomalaisille ja sitten Amerikkaan. Varsinkin kun joukkueeni ei ole Jokerit. Puhumattakaan, että mies on omien sanojensa mukaan lukenut kai yhden kirjan, vai miten se oli? No, harva alan ihminen kai enemmällä voi rehvastella, siltikin, tajuatte varmaan.
Mutta tuli sitten katsottua tämäkin merkillisyys, ja huomasin senkin, että vastoin tavanmukaisia oletuksia myös NHL:n kotitanhuvilla Teemun kohtalo kiinnosti. Olihan hän kolmanneksi pisimpään liigassa ilman voittoa pelannut pelaaja, kyseenalainen kunnia jos mikä. NASN:in selostajat jankkasivat asiaa jos eivät eniten niin ainakin runsaasti. Ja kuvissa oli Teemun kantajengiä joka oli raijattu paikalle oransseissa paidoissaan - hyvä ettei turhaan...
Samoihin aikoihin mietimme sankaruusprojektissamme sitä, miksi ihmiset kiinnostuvat jostakin henkilöstä ja alkavat seurata hänen vaiheitaan. Ihmetyksen aiheena oli mm. Hevi-Arin keski-ikäisissä naisissa herättämä tunnekuohu - äidillisyyttä, pedofiliaa vai jotain ihan muuta? Pelkkää nuorison hypeä ei hänenkään valintansa tosiaan ollut.
Aina emme voi valita sankareitamme, tai ainakaan niitä, joiden elämä ja teot herättävät meissä suuria tunteita. (Lasken tipan linssissä suureksi tunteeksi tässä yhteydessä.) Toisaalta Lindgren muistuttaa kolumnissaan, kuinka jääkiekko ja urheilu yleensäkin on melko lapsellista hommaa. Meillä katsotaan muumeja sattuneesta syystä paljon, ja jotenkin tuo on aika piisamirottamainen asenne - vain filosofit ymmärtävät vakavia asioita eivätkä ole muusta kiinnostuneet...
Ja kuitenkin vakavat, maailmaa parantavat popparitkin lankeavat näihin teemuihin. Kuten ahdasmieliset tutkijanaisetkin. Mistä on kyse? Vetoavatko sankaritarinat meihin niin paljon, että unohdamme olla niin kovin tosissamme? Vai olemmeko sankareiden kohdalla vielä enemmän tosissamme kuin muulloin?
Jos urheilu on lapsellista, niin miten se suhtautuu siihen nivoutuviin kansallisiin ja sotilaallisiin ihanteisiin? Tahko Pihkalan suojeluskuntalaisessa hengessä. Onko urheilu banaaleinta nationalismia, ja onko kaikki militarismi banaalia militarismia? (BN on Michael Billigiltä ja BM, katso http://www2.iisg.nl/esshc/programme9606.asp?selyear=8&pap=3791. En minä näitä itse keksi!)
Suuret tunteet itsessään ovat tietysti lapsellisia nekin jos niikseen tulee. "Lapsella vain voi silmät niin loistaa", eikös vaan. Aikuinen hillittee ittensä ja suhteuttaa kaikki asiat niiden tärkeyden mukaan eikä turhia hötkyile, tai ainakaan tuhlaa rahojaan jonkin jolpin äänestämiseen laulukilpailussa.
Peter N. Stearnsin teos American Cool valaisee tätä asiaa NHL:n kotikulmilta, mutta jotain siitä voinee soveltaa Eurooppaan ja Suomeenkin. Aikuisen tunteet ovat kaikkialla hallinnassa ja sankarit vähissä. Lapsi meissä haluaa uskoa, että urheilu on tärkeää ja saavutukset siinä oikeasti hienoja. Lapsi meissä valvoo öitä jonkun hemmetin kiekkomiljonäärin takia ja kyynelöi, kun se viimein saa sen mitä on aina halunnut. Lapsi meissä pitää hienona haluta jotain asiaa vuosikymmenet...
Vai onko niin, että aikuinen voi sallia itselleen rajatun määrän sankareita ja kyyneleitä? Ja vain puberteettinen ehdottomuus ei kestä sitä? Tästä lisää myöhemmin...
Selänne on koko uransa ajan herättänyt minussa lievää vastenmielisyyttä. Kai se oli se alkuaikojen huuma, kun tämä ihmeellinen lahjakkuus myytiin ensin suomalaisille ja sitten Amerikkaan. Varsinkin kun joukkueeni ei ole Jokerit. Puhumattakaan, että mies on omien sanojensa mukaan lukenut kai yhden kirjan, vai miten se oli? No, harva alan ihminen kai enemmällä voi rehvastella, siltikin, tajuatte varmaan.
Mutta tuli sitten katsottua tämäkin merkillisyys, ja huomasin senkin, että vastoin tavanmukaisia oletuksia myös NHL:n kotitanhuvilla Teemun kohtalo kiinnosti. Olihan hän kolmanneksi pisimpään liigassa ilman voittoa pelannut pelaaja, kyseenalainen kunnia jos mikä. NASN:in selostajat jankkasivat asiaa jos eivät eniten niin ainakin runsaasti. Ja kuvissa oli Teemun kantajengiä joka oli raijattu paikalle oransseissa paidoissaan - hyvä ettei turhaan...
Samoihin aikoihin mietimme sankaruusprojektissamme sitä, miksi ihmiset kiinnostuvat jostakin henkilöstä ja alkavat seurata hänen vaiheitaan. Ihmetyksen aiheena oli mm. Hevi-Arin keski-ikäisissä naisissa herättämä tunnekuohu - äidillisyyttä, pedofiliaa vai jotain ihan muuta? Pelkkää nuorison hypeä ei hänenkään valintansa tosiaan ollut.
Aina emme voi valita sankareitamme, tai ainakaan niitä, joiden elämä ja teot herättävät meissä suuria tunteita. (Lasken tipan linssissä suureksi tunteeksi tässä yhteydessä.) Toisaalta Lindgren muistuttaa kolumnissaan, kuinka jääkiekko ja urheilu yleensäkin on melko lapsellista hommaa. Meillä katsotaan muumeja sattuneesta syystä paljon, ja jotenkin tuo on aika piisamirottamainen asenne - vain filosofit ymmärtävät vakavia asioita eivätkä ole muusta kiinnostuneet...
Ja kuitenkin vakavat, maailmaa parantavat popparitkin lankeavat näihin teemuihin. Kuten ahdasmieliset tutkijanaisetkin. Mistä on kyse? Vetoavatko sankaritarinat meihin niin paljon, että unohdamme olla niin kovin tosissamme? Vai olemmeko sankareiden kohdalla vielä enemmän tosissamme kuin muulloin?
Jos urheilu on lapsellista, niin miten se suhtautuu siihen nivoutuviin kansallisiin ja sotilaallisiin ihanteisiin? Tahko Pihkalan suojeluskuntalaisessa hengessä. Onko urheilu banaaleinta nationalismia, ja onko kaikki militarismi banaalia militarismia? (BN on Michael Billigiltä ja BM, katso http://www2.iisg.nl/esshc/programme9606.asp?selyear=8&pap=3791. En minä näitä itse keksi!)
Suuret tunteet itsessään ovat tietysti lapsellisia nekin jos niikseen tulee. "Lapsella vain voi silmät niin loistaa", eikös vaan. Aikuinen hillittee ittensä ja suhteuttaa kaikki asiat niiden tärkeyden mukaan eikä turhia hötkyile, tai ainakaan tuhlaa rahojaan jonkin jolpin äänestämiseen laulukilpailussa.
Peter N. Stearnsin teos American Cool valaisee tätä asiaa NHL:n kotikulmilta, mutta jotain siitä voinee soveltaa Eurooppaan ja Suomeenkin. Aikuisen tunteet ovat kaikkialla hallinnassa ja sankarit vähissä. Lapsi meissä haluaa uskoa, että urheilu on tärkeää ja saavutukset siinä oikeasti hienoja. Lapsi meissä valvoo öitä jonkun hemmetin kiekkomiljonäärin takia ja kyynelöi, kun se viimein saa sen mitä on aina halunnut. Lapsi meissä pitää hienona haluta jotain asiaa vuosikymmenet...
Vai onko niin, että aikuinen voi sallia itselleen rajatun määrän sankareita ja kyyneleitä? Ja vain puberteettinen ehdottomuus ei kestä sitä? Tästä lisää myöhemmin...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)