Nappasin tämän kirjan Akateemisesta ihan nimen takia: aina kun jokin säätiö mainitaan, säpsähdän hereille :-) Plus että finlandssvenskhet kiinnostaa siinä missä maamme muutkin kulttuuri-ilmiöt. Tirkistelijöitähän me olemme kaikki. No pohjalaisuudesta kai kaikki ovat saaneet jo tarpeekseen...
Kyseessä on siis kahden viisikymppisen suomenruotsalaisen naisen matka suomenruotsalaisuuden ytimeen - jota ei tosin löydy, mutta eipä haittaa. Kertojaminä Bodil on saanut 30 000 euron apurahan Kulturfondenilta, jotta hän kirjoittaisi reportaasin siitä, mitä suomenruotsalaisuus on. Kuten kaikilla apurahansaajilla ennen paatumuksen asettumista sydämeen, Bodilillakin on suuri tarve toteuttaa apurahahakemuksensa lupausta mainitun asian selvittämisestä.
Koska ajatus Svenskfinlandiin menemisestä yksin tuntuu aivan oudolta, mukaan kutsutaan Bodilin lapsuudenystävä, joka oli aikanaan samassa käsipallojoukkueessa - tyylilaji eli lempeä ironia tullee viimeistään tässä vaiheessa selväksi. Maj-Britt on perintörikas sosiaalityöntekijä, joka olettaa toki saavansa ainakin ilmaiset matkat siitä hyvästä, että ottaa kuvia Bodilin kirjaa varten. Reissun koherenssista kertoo se, että Maj-Brittin kameraa ei juuri mainita alun jälkeen...
Svenskfinlandissa (jolle ei kai ole kunnon käännöstä?!) on Bodilin havaintojen mukaan ilmeisen vaikea pysytellä selvin päin: aina on joku kaivamassa viinipulloa esille. Kirja on aika vapaa snobbailusta tässä suhteessa, mitään tanniineja ei mietitä vaan sitä, mitä ihmiset sanovat ja tekevät. Virkistävää, verrattuna siihen mitä saa monesti suomenkielisessä, tavarataivaaseen eksyneessä nykykirjallisuudessa lukea.
Samoin se on virkistävää, että viisikymppiset naiset menevät ja toheltavat, kysyvät ja ihmettelevät. Vain ohimennen mainitaan, miten nykynuoret tuntuvat olevan kummallisen kauniita - vaihdevuosista, rypyistä tai kolotuksista ei puhuta sanaakaan. Minulta on lukematta suomalaisen radikaalifeminismin historia, mutta eikö se ollut hyvin pitkälti ruotsinkielistä? Kaikuja noista ajoista ja asenteista tulee ehkä esille tällaisissa asioissa.
Ei niin että Bodil ja Maj-Britt olisivat muuta kuin ikäisiään, tai että he remeltäisivät jotain uudelleenlämmitettyä keski-ikäisten seksivallankumousta. Kirjan nimessä mainittu sex viittaa lähinnä Bodilin toistuvasti mönkään meneviin treffeihin Maj-Brittin lapsuudenystävän Gustafin kanssa. Kas kun matkasuunnitelma venyy ja paukkuu ja aina pitää käydä vielä jossain tärkeässä paikassa. Lukekaa itse, jos kiinnostaa saavatko he toisensa ja missä mielessä.
No, mitä tirkistelijä sai selville? Vaikea sanoa, varmaan teos on osin aika sisäänlämpiävä ja moni hyvä heitto jää minulta piiloon... Onkohan oikeasti olemassa mitään Tvångsvenskans Ovännerin kaltaista verkostoa? Käyttääkö Stefan Wallin oikeasti hiusöljyä? Onko Uudenkaarlepyyn onnellisin ihminen oikeasti norjalainen? Paha mennä sanomaan, valistakaa jos tiedätte.
Pakkoruotsista puhutaan paljon, koska oletettu verkosto TO vastustaa sitä. Oma mielipiteeni on ottiatuota kirvesvartta, kaiketi ruotsi on vähän niinkuin matematiikka. Vain pitkän matikan lukijoilla on todellista hyötyä matematiikasta, muut ovat enemmän tai vähemmän tampioita laskennossa. Sama juttu ruotsin kanssa, pieni vähemmistö kieltä koulussa lukeneista osaa sanoa sillä muuta kuin tack så mycket ja sattans sjutton.
Kuten lukion pitkä matematiikka vaaditaan lääkikseen pääsyyn, valinnainen ruotsi voisi olla pakollinen vaikka valtsikkalaisille. Sama lopputuloshan siitä vain seuraisi, jos ruotsin lukeminen olisi suotavaa mutta ei pakollista: jotkut osaisivat, toiset eivät juurikaan. Eikä tarvitsisi syyttää suomenruotsalaisia herrakansan otteista.
Bättre folk-ajattelu tuntuu olevan lähes kaikille naisten tapaamille ihmisille vaikea asia. Halutaan muistuttaa, että Svenskfinland on läpileikkaus suomalaisista - Kontulan ostarilla lähes päivittäin ihmisiä salakuuntelevana voin todistaa tämän... Toki poikkeuskin löytyy, mutta kyseisen pariskunnan elitistiset ajatukset eivät kokemukseni mukaan rajaudu ruotsia puhuviin aatelisiin, jos kohta ole heille tyypillisiäkään.
Vähemmistönä voi olla kivaakin, on yksi kirjan viesteistä. Kun Svenskiksen väliajalla tapaa aina tuttuja, onhan se hauskaa. Samanlainen olo tuli kyllä minullekin Tuntemattoman sotilaan näytöksessä keväällä, vaikkemme kollegoiden kanssa poskisuudelmia vaihtaneetkaan. Pienet piirit luovat turvallisuutta, syntyivät ne miten hyvänsä.
Edellisessä lukemassani kirjassa havaittiin, että ruotsalaiseksi on pakko syntyä. Sex, sprit och Kulturfonden taas vakuuttaa liikuttavasti, että suomenruotsalainen on jokainen, joka haluaa olla - ruotsia olisi toki syytä puhua enimmän aikaa. En ole tästäkään huolimatta ajatellut kokeilla, voisiko minustakin tulla polskija ankkalampeen...
Enkä usko tietäväni tuntemistani suomenruotsalaisista oikeastaan sen enempää, ei niin että sitä olisin ollut etsimässäkään. Varmin keino saada selville ihmisestä jotain on kysyä häneltä itseltään. Tämän havaitsevat myös Bodil ja Maj-Britt etsiessään suomenruotsalaisuutta Åbo Akademista. Totuus on tuolla ulkona ja tarjoaa viiniä ja yösijaa :-)
Kuten kirja toteaa, ei ole mitään suurta yhteistä nimittäjää, jonka alle voisi koota kaikki suomenruotsalaiset Österbottenista Eiraan ja takaisin. Toteaisipa joku saman "suomensuomalaisista"... Toisaalta, suomenruotsalaiset ovat suomenruotsalaisuuden lisäksi myös suomalaisia. Heistäkään ei tule ruotsalaisia, vaikka "muminsvenska" olisi miten hellittyä Ruotsissa juuri nyt.
Vilkaisin tätä juttua varten nettiä aihepiiristä, mikä aina vähän masentaa. Kaiketi juuri siitä, että suomalaisuudesta eniten touhottavat keskittyvät vihaamiseen ja rajojen pystyttelemiseen johtuu, että suomalaisuudesta keskusteleminen on niin tympeää? Vai voisiko joku kirjoittaa jotain kepeän analyyttista meistä suomenkielisistäkin? Ehkä Kulttuurirahasto antaisi fyrkkaa siihen tarkoitukseen :-)
perjantai 27. kesäkuuta 2008
tiistai 24. kesäkuuta 2008
Miika Nousiainen: Vadelmavenepakolainen
Kesälukemista, muka ilman ammatillisia paineita... Virkistävää lukea kotimaista satiiria välillä, niin kömpelöä kuin Nousiaisen teksti ajoittain onkin. Ja ihanaa, että suomalainen mieskirjailijakin voi nykyään kirjoittaa kepeästi ja hauskasti, sanoen silti paljon.
Vadelmavenepakolaisen kuvaama ilmiö on tuttu: kun siellä Ruotsissa on kaikki paremmin. En tosin tunne ketään, joka olisi alle kouluikäisenä ottanut Olof Palmen ottoisäkseen. Siltikin, Nousiaisella on ollut herkullinen aihe käsissään.
Keskittyminen sosialidemokratiaan ruotsalaisuuden ytimenä on ihan mahdollinen näkökanta. Tällaisenaan kirja nouseekin suomalaisen yhteiskunnan kritiikiksi siinä missä ruotsalaisenkin: yhteen hiileen ei Pohjanlahden tällä puolen puhalleta sitäkään vähää, ja vain aatelin vähyys ja köyhyys estää meikäläistä julkkiskulttuuria olemasta yhtä typerryttävän elitististä kuin svenskeillä nykyään.
Kirjan alkupuoli lupailee ehkä kepeämpää otetta kuin mihin päädytään. Oma vadelmavenepakolaisuuteni näet keskittyy enimmäkseen tuonne design-puolelle: minusta Aallon huonekalut ovat enimmäkseen rumia ja Marimekon kankaat kömpelöitä - miten olisi vaikkapa Josef Frank ja Svenskt Tenn? Kyllä, Sköna Hemiä on luettu :-) Tätä likkamaista puolta Nousiainen sivuaa aika vähän, kaiketi keskittyäkseen johonkin yhteen ja tiettyyn. Mikäpä siinä, mutta voisi tästä chick-versionkin kirjoittaa! Totta vieköön.
Aika moni meistä on varmaan joskus halunnut joitain osia ruotsalaisuudesta: elokuvat, urheilumenestyksen, populaarimusiikin, autot, muotivaatteet... ja voihan noita ostaa, nykyään Suomestakin ja kun mammonaa kertyy, alkavat sitä vaativat urheilulajitkin sujua. Kuten Nousiaisen päähenkilökin huomaa, ihan sama asia se ei kuitenkaan ole kuin syntyperäisyys, vaikka miten yrittäisi.
Toisille riittää Sköna Hem ja ruotsinristeilyt kökköä finlandssvenskaa tapaillen, toisille ei kelpaa kuin riikinruotsalainen aksentti ja pohjoismainen yhteistyö elämäntapana. Minusta ruotsalaisuudesta pitääkin olla kiinnostunut, koska kulttuuri ei tunne maiden rajoja vaan elää meissä kaikissa. Kukapa kirjoittaisi suomalaisuudesta ja venäläisyydestä yhtä oivaltavasti? Kuka uskaltaisi tarttua ilmiselvään aiheeseen?
Minua äitinä kosketti Vadelmavenepakolaisessa erityisesti päähenkilön kaipuu ruotsalaiseen perheeseen. Ettei rähjättäisi, vaan keskusteltaisiin ja lapset käyttäytyisivät enkelimäisen hyvin, koska heitä olisi aina rakastettu ehdoitta. Ou jee. Vaan aika monessa suomalaisperheessä kummittelee se hermonsa menettänyt sotaveteraani, joka pimahtelee täysin arvaamattomasti, vaikkei ketään enää kirves kourassa hankeen ajettaisikaan.
Nousiaisen päähenkilö sivuuttaa kokonaan kotoiset "ruotsikkomme"; katse kantaa aina veden yli. Monelle meistä etappi numero yksi on kuitenkin suomenruotsalaisuus, jossa siinäkin on oletettavan kadehdittavia piirteitä. Miksi muuten suomenruotsalaisista Strömsö-ohjelma on hieman imelä ja suomensuomalaisista ihanne ja idylli?
Seuraavaksi luvussa onkin teos Sex, sprit och Kulturfonden. Saa nähdä mitä siitä selviää.
Vadelmavenepakolaisen kuvaama ilmiö on tuttu: kun siellä Ruotsissa on kaikki paremmin. En tosin tunne ketään, joka olisi alle kouluikäisenä ottanut Olof Palmen ottoisäkseen. Siltikin, Nousiaisella on ollut herkullinen aihe käsissään.
Keskittyminen sosialidemokratiaan ruotsalaisuuden ytimenä on ihan mahdollinen näkökanta. Tällaisenaan kirja nouseekin suomalaisen yhteiskunnan kritiikiksi siinä missä ruotsalaisenkin: yhteen hiileen ei Pohjanlahden tällä puolen puhalleta sitäkään vähää, ja vain aatelin vähyys ja köyhyys estää meikäläistä julkkiskulttuuria olemasta yhtä typerryttävän elitististä kuin svenskeillä nykyään.
Kirjan alkupuoli lupailee ehkä kepeämpää otetta kuin mihin päädytään. Oma vadelmavenepakolaisuuteni näet keskittyy enimmäkseen tuonne design-puolelle: minusta Aallon huonekalut ovat enimmäkseen rumia ja Marimekon kankaat kömpelöitä - miten olisi vaikkapa Josef Frank ja Svenskt Tenn? Kyllä, Sköna Hemiä on luettu :-) Tätä likkamaista puolta Nousiainen sivuaa aika vähän, kaiketi keskittyäkseen johonkin yhteen ja tiettyyn. Mikäpä siinä, mutta voisi tästä chick-versionkin kirjoittaa! Totta vieköön.
Aika moni meistä on varmaan joskus halunnut joitain osia ruotsalaisuudesta: elokuvat, urheilumenestyksen, populaarimusiikin, autot, muotivaatteet... ja voihan noita ostaa, nykyään Suomestakin ja kun mammonaa kertyy, alkavat sitä vaativat urheilulajitkin sujua. Kuten Nousiaisen päähenkilökin huomaa, ihan sama asia se ei kuitenkaan ole kuin syntyperäisyys, vaikka miten yrittäisi.
Toisille riittää Sköna Hem ja ruotsinristeilyt kökköä finlandssvenskaa tapaillen, toisille ei kelpaa kuin riikinruotsalainen aksentti ja pohjoismainen yhteistyö elämäntapana. Minusta ruotsalaisuudesta pitääkin olla kiinnostunut, koska kulttuuri ei tunne maiden rajoja vaan elää meissä kaikissa. Kukapa kirjoittaisi suomalaisuudesta ja venäläisyydestä yhtä oivaltavasti? Kuka uskaltaisi tarttua ilmiselvään aiheeseen?
Minua äitinä kosketti Vadelmavenepakolaisessa erityisesti päähenkilön kaipuu ruotsalaiseen perheeseen. Ettei rähjättäisi, vaan keskusteltaisiin ja lapset käyttäytyisivät enkelimäisen hyvin, koska heitä olisi aina rakastettu ehdoitta. Ou jee. Vaan aika monessa suomalaisperheessä kummittelee se hermonsa menettänyt sotaveteraani, joka pimahtelee täysin arvaamattomasti, vaikkei ketään enää kirves kourassa hankeen ajettaisikaan.
Nousiaisen päähenkilö sivuuttaa kokonaan kotoiset "ruotsikkomme"; katse kantaa aina veden yli. Monelle meistä etappi numero yksi on kuitenkin suomenruotsalaisuus, jossa siinäkin on oletettavan kadehdittavia piirteitä. Miksi muuten suomenruotsalaisista Strömsö-ohjelma on hieman imelä ja suomensuomalaisista ihanne ja idylli?
Seuraavaksi luvussa onkin teos Sex, sprit och Kulturfonden. Saa nähdä mitä siitä selviää.
keskiviikko 11. kesäkuuta 2008
Education, education, education
Marjukka Liiten kirjoittaa Hesarissa, miten koulujen eroja ei pidä salailla, ja ihmettelee, miksi kasvatustieteilijät eivät tutki asiaa enempää.
Kasvatustieteilijöiden aivoituksista en voi tietää, mutta muuten kirjoitus on kummallinen. Liiten ensiksikin sekoittaa ”koulun” ja ”lukion” käsitteen. Peruskoulut ja lukiot ovat eri tason oppilaitoksia ja lukioihin pyritään, koko ikäluokka ei jatka niissä. Pisa-tutkimukset koskevat peruskouluja, ylioppilastutkinto taas päättää lukion.
Liiten vähättelee oppilasaineksen merkitystä kouluissa ja kaiketi lukioissakin. Olemassa olevien tutkimusten mukaan se on kuitenkin suurin erilaisten oppimistulosten selittäjä. Omasta elämästäni tiedän, miten akateemisten vanhempien lasten keskellä koulutukseenkin tulee suhtauduttua kiinnostuneesti, vaikka oma koti ei asiaa täysin ymmärtäisikään.
Liiten sen sijaan arvelee koulujen ilmapiirin ja opetuksen tason vaikuttavan oppimistuloksiin. No totta hemmetissä ilmapiiri on mukava ja opettajta motivoituneita, jos oppilaille on itsestäänselvää, että koulu on heille oikea paikka ja jatko-opinnot häämöttävät. Tätä ei pitäisi joutua kenellekään selittämään.
Asia erikseen on, miten pysyviä eri kouluasteiden oppimistulokset ovat. Yliopisto-opettajia jaksaa aina hämmästyttää, miten monet peruskoulussa opitut ja lukiossa kerratut vaikkapa luonnontieteelliset asiat eivät pysy fiksujenkaan ihmisten päässä. Mahdollisesti kulttuurimme ei tue tällaisten asioiden mielessä pysymistä – ei kannettu vesi kaivossa pysy.
Lopuksi muistelo vuodelta 1990, jolloin vietin välivuotta eräässä rahoitusyhtiössä. Työtoverinani oli mukava tyttö, joka oli kirjoittanut laudaturin pitkästä matematiikasta ja vieläpä Tapiolan lukiosta. Prosenttilasku oli hänelle kuitenkin melko tuntematon suure. Itse olin saanut aikaan vitosen lyhyestä matikasta, mutta osasin sentään arvioida, että vaatekauppa ei ala maksaa meille, jos se antaa ensin 40 prosentin ja sitten 70 prosentin alennuksen...
Koulujen tuloksia ei tutkita ehkä siksi, että ne eivät kerro mitään mielenkiintoista. Lukio oppilaitoksena epäonnistuu toistuvasti ihmisten valmentamisessa korkeakouluopintoihin, ainakin sellaisiin joita nykyinen korkeakoululaitos tarjoaa ja toisaalta, millaisia opiskelutaitoja se vaatii. Tästä syystä haluaisinkin esimerkiksi yo-kokeen merkityksen vähenevän kaikessa keskustelussa – se ei ole se asia, mistä todella on kysymys.
Kasvatustieteilijöiden aivoituksista en voi tietää, mutta muuten kirjoitus on kummallinen. Liiten ensiksikin sekoittaa ”koulun” ja ”lukion” käsitteen. Peruskoulut ja lukiot ovat eri tason oppilaitoksia ja lukioihin pyritään, koko ikäluokka ei jatka niissä. Pisa-tutkimukset koskevat peruskouluja, ylioppilastutkinto taas päättää lukion.
Liiten vähättelee oppilasaineksen merkitystä kouluissa ja kaiketi lukioissakin. Olemassa olevien tutkimusten mukaan se on kuitenkin suurin erilaisten oppimistulosten selittäjä. Omasta elämästäni tiedän, miten akateemisten vanhempien lasten keskellä koulutukseenkin tulee suhtauduttua kiinnostuneesti, vaikka oma koti ei asiaa täysin ymmärtäisikään.
Liiten sen sijaan arvelee koulujen ilmapiirin ja opetuksen tason vaikuttavan oppimistuloksiin. No totta hemmetissä ilmapiiri on mukava ja opettajta motivoituneita, jos oppilaille on itsestäänselvää, että koulu on heille oikea paikka ja jatko-opinnot häämöttävät. Tätä ei pitäisi joutua kenellekään selittämään.
Asia erikseen on, miten pysyviä eri kouluasteiden oppimistulokset ovat. Yliopisto-opettajia jaksaa aina hämmästyttää, miten monet peruskoulussa opitut ja lukiossa kerratut vaikkapa luonnontieteelliset asiat eivät pysy fiksujenkaan ihmisten päässä. Mahdollisesti kulttuurimme ei tue tällaisten asioiden mielessä pysymistä – ei kannettu vesi kaivossa pysy.
Lopuksi muistelo vuodelta 1990, jolloin vietin välivuotta eräässä rahoitusyhtiössä. Työtoverinani oli mukava tyttö, joka oli kirjoittanut laudaturin pitkästä matematiikasta ja vieläpä Tapiolan lukiosta. Prosenttilasku oli hänelle kuitenkin melko tuntematon suure. Itse olin saanut aikaan vitosen lyhyestä matikasta, mutta osasin sentään arvioida, että vaatekauppa ei ala maksaa meille, jos se antaa ensin 40 prosentin ja sitten 70 prosentin alennuksen...
Koulujen tuloksia ei tutkita ehkä siksi, että ne eivät kerro mitään mielenkiintoista. Lukio oppilaitoksena epäonnistuu toistuvasti ihmisten valmentamisessa korkeakouluopintoihin, ainakin sellaisiin joita nykyinen korkeakoululaitos tarjoaa ja toisaalta, millaisia opiskelutaitoja se vaatii. Tästä syystä haluaisinkin esimerkiksi yo-kokeen merkityksen vähenevän kaikessa keskustelussa – se ei ole se asia, mistä todella on kysymys.
perjantai 6. kesäkuuta 2008
Seksiä cityssä?
Joka paikassa kohkataan Sinkkuelämää-elokuvasta. Kaiketi se on sitten kulttuurisesti merkittävä asia, tai ainoa väline jonka avulla voidaan keskustella naisista ja naisten tarpeista, poislukien ihkaoikea feministilehdistö.
Minä putosin po. sarjan kyydistä joskus toisella tuotantokaudella - kasvoin yli sen kuvaamista ihmissuhdeongelmista, olkoonkin että kuvauksessa olivat minua melkein kymmenen vuotta vanhemmat naiset. Kukin tavallaan, ja kipeäähän kasvaminen on aina. Kannattavaa kuitenkin myös.
Toki Sinkkuelämää-sarjalla on ollut minun elämääni valtaisa vaikutus. Yksi jakso erityisesti vakuutti minut elämäntapani oikeutuksesta. Tässä jaksossa Carriella oli jotain häikkää vuokra-asuntonsa kanssa, ja hän hämmästeli asunnon ostamisen kalleutta.
Carrien "se homoystävä" jonka nimi nyt pakenee tietoisuuttani laski, miten paljon rahaa Carrien kenkävarastoon oli mennyt. Muistaakseni omistusasunnon käsirahan verran.
Olipa hätkähdyttävä tieto - ei Manolo Blahnikeja minulle, Din Sko saa riittää... Muutenkin, olen tainnut ennenkin kirjoittaa merkkituotteiden käsittämättömyydestä. Jokainen tavallaan, mutta mikään sijoitus merkkikamat eivät ole, väittivät niitä myyvät putiikinpitäjät mitä hyvänsä.
Pahinta Sinkkuelämässä olivat kyllä ne miehet. Naiskuvissa oli sentään jotain tunnistettavaa, joskus hyvinkin tuttua, mutta näiden naisparkojen kohtaamat miehet! Ei ihme etteivät olleet päästä naimisiin ja miettivät haluavatko edes! Ihme viheltäjiä koko sakki.
Luin jostain että Manhattanilla sex ratio tuottaa sangen epäedullisen tilanteen naisten kannalta, eli fiktio ei ollut pelkkää fiktiota taaskaan. Hurraa Helsinki siis kuitenkin.
Onneksi naiseus on muutakin kuin shoppaamista ja sukupuolikontakteja. Jotenkin todellisuuden kuvaaminen on aina vajavaista, eikä siinä mitään. Selkeästi kaupallisiin tarkoituksiin viritetty tuotepaketti olisi kuitenkin syytä ottaa vastaan vähän viileämmin.
Luin taannoin Otto Weiningerin valikoidun suomennoksen nimeltä Sukupuoli ja luonne. Teoksessa Weininger hourailee 1900-luvun vaihteen kankeaan tieteelliseen tyyliin naisten alemmuudesta ja kyvyttömyydestä nerouteen. Väliin ihan hulvattomasti, kannattaa se tankata läpi. Kirjaa nimittäin luettiin paljon Euroopassa ja Suomessakin 1900-luvun alkupuolella.
Onhan kirjan teksti misogyynistä jos mikä, mutta kuka voi väittää, etteivät naiseuden tunnetuimmat representaatiot vahvistaisi weiningerilaisia käsityksiä naisten julkeudesta, kylmyydestä ja materialismista? Ja kenen on syy, jos näin on? Onko 1900-luvun vaihteen naiskuva kääntynyt naisten hellimäksi omakuvaksi? Carrie ei taitaisi ymmärtää kysymystä?
Minä putosin po. sarjan kyydistä joskus toisella tuotantokaudella - kasvoin yli sen kuvaamista ihmissuhdeongelmista, olkoonkin että kuvauksessa olivat minua melkein kymmenen vuotta vanhemmat naiset. Kukin tavallaan, ja kipeäähän kasvaminen on aina. Kannattavaa kuitenkin myös.
Toki Sinkkuelämää-sarjalla on ollut minun elämääni valtaisa vaikutus. Yksi jakso erityisesti vakuutti minut elämäntapani oikeutuksesta. Tässä jaksossa Carriella oli jotain häikkää vuokra-asuntonsa kanssa, ja hän hämmästeli asunnon ostamisen kalleutta.
Carrien "se homoystävä" jonka nimi nyt pakenee tietoisuuttani laski, miten paljon rahaa Carrien kenkävarastoon oli mennyt. Muistaakseni omistusasunnon käsirahan verran.
Olipa hätkähdyttävä tieto - ei Manolo Blahnikeja minulle, Din Sko saa riittää... Muutenkin, olen tainnut ennenkin kirjoittaa merkkituotteiden käsittämättömyydestä. Jokainen tavallaan, mutta mikään sijoitus merkkikamat eivät ole, väittivät niitä myyvät putiikinpitäjät mitä hyvänsä.
Pahinta Sinkkuelämässä olivat kyllä ne miehet. Naiskuvissa oli sentään jotain tunnistettavaa, joskus hyvinkin tuttua, mutta näiden naisparkojen kohtaamat miehet! Ei ihme etteivät olleet päästä naimisiin ja miettivät haluavatko edes! Ihme viheltäjiä koko sakki.
Luin jostain että Manhattanilla sex ratio tuottaa sangen epäedullisen tilanteen naisten kannalta, eli fiktio ei ollut pelkkää fiktiota taaskaan. Hurraa Helsinki siis kuitenkin.
Onneksi naiseus on muutakin kuin shoppaamista ja sukupuolikontakteja. Jotenkin todellisuuden kuvaaminen on aina vajavaista, eikä siinä mitään. Selkeästi kaupallisiin tarkoituksiin viritetty tuotepaketti olisi kuitenkin syytä ottaa vastaan vähän viileämmin.
Luin taannoin Otto Weiningerin valikoidun suomennoksen nimeltä Sukupuoli ja luonne. Teoksessa Weininger hourailee 1900-luvun vaihteen kankeaan tieteelliseen tyyliin naisten alemmuudesta ja kyvyttömyydestä nerouteen. Väliin ihan hulvattomasti, kannattaa se tankata läpi. Kirjaa nimittäin luettiin paljon Euroopassa ja Suomessakin 1900-luvun alkupuolella.
Onhan kirjan teksti misogyynistä jos mikä, mutta kuka voi väittää, etteivät naiseuden tunnetuimmat representaatiot vahvistaisi weiningerilaisia käsityksiä naisten julkeudesta, kylmyydestä ja materialismista? Ja kenen on syy, jos näin on? Onko 1900-luvun vaihteen naiskuva kääntynyt naisten hellimäksi omakuvaksi? Carrie ei taitaisi ymmärtää kysymystä?
maanantai 2. kesäkuuta 2008
Tjejer och grabbar
Kjell Westö kirjoittaa viimeisimmässä Yhteishyvässä - njaa, aihe on minusta vanheneminen ja kuinka sitä ei aina itse tajua. Ruotsissa kuulemma seitsemänkymppisetkin ovat tjejer och grabbar.
Hur som helst. Kukapa jaksaisi aina muistaa ikäänsä, ellei se alkaisi jossain vaiheessa muistuttaa. Ympäristön ja omia reaktoitaan Westö kuvaa hellyttävän itseironisesti ja tarkkanäköisesti - ja hauska lukea, että joku muukin kahjo googlaa omalla nimellään silloin tällöin.
Minusta tosin eivät yleensä kirjoittele nuoret rouvat (tai herrat :-) julkisiin päiväkirjoihinsa, vaan kama on enimmäkseen ammatillisen tylsää tai itse jossain yhteydessä tuottamaani. Paras mahdollinen tilanne kaiketi!
Ikääntyminen tuli taas vain mieleeni, kun sain viimein käsiini Volbeat-yhtyeen uusimman levyn. Sen singlejulkaisua Radio Girl on tahkottu Radio Rockin uuden musiikin illassa - kun on iltalenkillä radio mukana, kuulee kaikenlaista. Ja meidän mummujen täytyy huolehtia kunnostamme!
Miksi en tyydy kuuntelemaan nuoruusvuosien suosikkejani, kuten normaalit ihmiset? Ehkä musiikki on minulle henkisen uudistumisen väline. Jos en etsisi uusia ääniä, alkaisin kuulla ääniä päässäni.
Turisimme joskus ystävättärien kesken, miten ensin nainen on nuori, sitten nuorekas ja lopulta ikäisekseen hyvin säilynyt... Ja muistan elävästi senkin, miten erään miespuolisen kollegan kanssa koimme lämpimiä hetkiä. Hän sai kuulla, etten olekaan samanikäinen kuin hän, eli paineita väitellä pian minun jälkeeni ei ollutkaan... ja minä sain kuulla, että hän luulee minua viisi vuotta nuoremmaksi.
Westöä on kuulemma hämmentänyt se, miten nuoret toimittajat raportoivat mukavan keskustelun päätteeksi hänen olleen jotenkin ylimielinen. Siltähän ne isot ihmiset vaikuttavat - ne, jotka ovat saaneet aikaan jo jotain ja itse vielä ihmettelee, mitä rupeaisi tekemään isona.
Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että alkaa oppia erottamaan isot ihmiset isottelijoista. Olin perjantaina taas yhdessä kirjaprojektin kokouksessa - ehkä käyn liian vähän missään, mutta olipa hieno kokemus.
Aikuisena näet osaa jo ottaa vastaan neuvoja ja ehkä pikkuisen antaakin niitä. Nuorena on tärkeämpää olla oikeassa kuin rakentaa jotain pitkällä tähtäimellä. Siltä se ainakin minusta näyttää.
Hur som helst. Kukapa jaksaisi aina muistaa ikäänsä, ellei se alkaisi jossain vaiheessa muistuttaa. Ympäristön ja omia reaktoitaan Westö kuvaa hellyttävän itseironisesti ja tarkkanäköisesti - ja hauska lukea, että joku muukin kahjo googlaa omalla nimellään silloin tällöin.
Minusta tosin eivät yleensä kirjoittele nuoret rouvat (tai herrat :-) julkisiin päiväkirjoihinsa, vaan kama on enimmäkseen ammatillisen tylsää tai itse jossain yhteydessä tuottamaani. Paras mahdollinen tilanne kaiketi!
Ikääntyminen tuli taas vain mieleeni, kun sain viimein käsiini Volbeat-yhtyeen uusimman levyn. Sen singlejulkaisua Radio Girl on tahkottu Radio Rockin uuden musiikin illassa - kun on iltalenkillä radio mukana, kuulee kaikenlaista. Ja meidän mummujen täytyy huolehtia kunnostamme!
Miksi en tyydy kuuntelemaan nuoruusvuosien suosikkejani, kuten normaalit ihmiset? Ehkä musiikki on minulle henkisen uudistumisen väline. Jos en etsisi uusia ääniä, alkaisin kuulla ääniä päässäni.
Turisimme joskus ystävättärien kesken, miten ensin nainen on nuori, sitten nuorekas ja lopulta ikäisekseen hyvin säilynyt... Ja muistan elävästi senkin, miten erään miespuolisen kollegan kanssa koimme lämpimiä hetkiä. Hän sai kuulla, etten olekaan samanikäinen kuin hän, eli paineita väitellä pian minun jälkeeni ei ollutkaan... ja minä sain kuulla, että hän luulee minua viisi vuotta nuoremmaksi.
Westöä on kuulemma hämmentänyt se, miten nuoret toimittajat raportoivat mukavan keskustelun päätteeksi hänen olleen jotenkin ylimielinen. Siltähän ne isot ihmiset vaikuttavat - ne, jotka ovat saaneet aikaan jo jotain ja itse vielä ihmettelee, mitä rupeaisi tekemään isona.
Aikuisuudessa on se hyvä puoli, että alkaa oppia erottamaan isot ihmiset isottelijoista. Olin perjantaina taas yhdessä kirjaprojektin kokouksessa - ehkä käyn liian vähän missään, mutta olipa hieno kokemus.
Aikuisena näet osaa jo ottaa vastaan neuvoja ja ehkä pikkuisen antaakin niitä. Nuorena on tärkeämpää olla oikeassa kuin rakentaa jotain pitkällä tähtäimellä. Siltä se ainakin minusta näyttää.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)