Miesruumis ja sankaruus

Jos käy elokuvissa kerran kahdessa vuodessa, kannattaako mennä katsomaan The Wrestler? Just se leffa, jossa Mickey Rourken sanotaan tehneen paluun huipulle. Golden Globe jo tulikin. Saa nähdä miten Oscar-raatiin uppoaa.

Niin että kannattiko? En tiedä. Darren Aronofsky ei päästä ihmisiä helpolla, tämäkin elokuva jäi verkkokalvoille pyörimään. Tuskin kuitenkaan ahdistun siitä vuosien päästä kuten Unelmien sielunmessusta...

Jos on nähnyt yhden urheilusankarileffan (en tiedä onko showpaini urheilua mutta kerronnan suhteen elokuva oli urheilusankarileffa) on nähnyt ainakin useimmat niistä. Oma suosikkini tällaisista hahmoista on Monty Pythonin Ken Cleanairsystem. "Every morning he runs twenty miles. Nobody knows why."

Vaikka olenkin joutunut katsomaan kaikki Rockyt ja monta muutakin miesruumiin rääkkäämistä kuvaava elokuvaa - velipoika katseli vielä nyrkkeilydokumenttejakin lajia harrastaessaan, auts - niin silti tuijotin suu auki The Wrestlerin kuvauksia painimatseista. Mitä kaikkea ihmiset haluavat nähdä toisten tekevän itselleen ja toisilleen. Veren on lennettävä, vaikka se olisikin sovittu juttu.

Mickey Rourken sankaruutta filmimaailman näkökulmasta on tietenkin sekin, että hän uskaltaa olla elokuvassa ruma monella tavalla. Ohitusleikkausarpi ei ole ketään kaunistanut, sen lisäksi että Rourken oman kamppailulajiuran jälkeiset "kauneus"leikkaukset eivät tehneet ihan sitä mitä piti. Roolihahmon työnteko lihatiskillä on nerokas oivallus sinänsä - niissäkään vetimissä ei moni ole edukseen.

Naisruumiin kohtalo vertautuu miehen vastaavaan: Marisa Tomein esittämä strippari alkaa olla työuransa päätepisteessä (vaikka meikämamman näkökulmasta onkin erittäin edustava...). Elokuvaa voisi käyttää ammatinvalinnanohjauksessa: miten kauan kannattaa yrittää tienata vain kropallaan. (Unelmien sielunmessua kuulemma on käytetty huumevalistukseen, osuva valinta.)

Tarinansa puolesta The Wrestler ei ole mitenkään poikkeuksellinen elokuva. Näyttelijänsuoritukset ovat hyviä, mutta ovatko ne ihmeellisiä, en osaa sanoa. Sitä jään odottamaan, miten Hollywood tulkitsee elokuvaa pääosia esittävien näyttelijöiden, varsinkin Mickey Rourken suhteen. Onko nöyränä poikana takaisin tuleminen palkinnon arvoista?

Minulta on usein kysytty, mihin tarvitaan sankaritarinoita. Lopulta The Wrestler ei ole sellainen, vaan pikemminkin se leikittelee lajityypillä, jos rujoa menoa nyt voi leikittelyksi kutsua. Sankari halutaan nähdä riippumattomana ja kaiken yläpuolella olevana, mutta "Randy the Ram" on lopulta strippariin vertautuva "nigger of the world" (tämä on Lennon-sitaatti).

Jossain määrin kyseessä on siis jopa luokkatietoinen elokuva. Kaikki miehet eivät tunnetusti hallitse maailmaa, vaikka näyttäisivät siltä ja hetken aikaa olisivat tavalla tai toisella huipulla. Heitäkin käytetään hyväksi, ennen kaikkea toisten miesten toimesta, mutta pääsee elokuvassa nainenkin hetkeksi siihen asemaan.

Toisaalta voi arvella, että showpainin kaltaisiin hommiin ryhtyviltä ei koulu ole välttämättä sujunut ihanteellisesti. Siihen on monta syytä, yhtenä ehkä oppimisvaikeudet. Ainakin päähenkilön keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat keskitasoa heikompia, mikä ei ole eduksi ihmissuhteissa. Painiyleisö on kehno korvike: sehän haluaa verta, verta, verta... Sitähän sankarien pitäisi aina vuodattaa, tavalla tai toisella.

Menneisyyspolitiikkaa ja populaaria tutkimusta!

Amazonilta löytyy vaikka mitä. Olen tiennyt, että äitiydessä on tapahtunut jotain, mutta amerikkalaisesta versiosta on oikein kirjakin. Suomessa tehdään niin neutraalia tiedettä, että ei sitä keskiverto mediajulkkis tule lukeneeksi.

Miksi asia ainakin iltapäivälehtien tasolla aina vedetään naisten keskinäiseksi kinaksi? Miehistähän siinä on kyse. Onko miestä ollutkaan, onko mies lähtenyt lätkimään, onko mies Gösta Sundqvistin sanoin "pelkkä haamu", "auttaako hän äitiä" monien omasta mielestään ihan erinomaisten faijojen tavoin vai onko hän oikein tosissaan isä. Jotkut äiditkin osaavat lähteä lätkimään ja hoitaa hommansa huonosti, mutta yleensä he eivät ota osaa näihin "keskusteluihin". Ehkä pitäisi.

Menneisyyden kuviteltuun onnelaanhan aina vedotaan, kun perheistä puhutaan. Aihepiiriä on tutkittu paljonkin, mutta siitä pitäisi kirjoittaa tarpeeksi populaaristi. Ei riitä, että me tutkijanaiset tiedämme erinäiset kannanotot höpönhöpöksi - moni uskoo, että kun joku saa oikein telkkarissa purkaa ahdistustaan, niin siellä taustalla olisi jotain asiaakin eikä vain ahdistusta.

Olen viime vuodet tutkinut kuolemaa ja sotaa, mutta kyllä perhe aihepiirinä kiinnostaa. Historiasta ei ehkä löydy vastauksia siihen, miten asioiden pitäisi olla, mutta ainakin se löytyy, miten ne tuskin koskaan olivat ja silloinkin hyvin harvoilla.

Lasten kotihoidosta

Asiasta olisi ehkä pätevämpiäkin asiantuntijoita, mutta median lakien mukaisesti parturi-kampaaja Nina Mikkonen on noussut lasten kotihoidon keulakuvaksi viime viikkoina. Aihepiiri on melkoisen kaluttu, mutta oletus ilmeisesti on, että siitä joku edelleen haluaa kuulla ja lukea.

Olen kuullut rouva Mikkosen argumentit omassa lapsuudessani moneen kertaan, ja kuvittelin itsekin jonkin aikaa eläneeni parhaan mahdollisen lapsuuden vain siksi, että äitini hoiti lapsia kotona. Sittemmin olen tutustunut aihepiiriä koskevaan keskusteluun yli sadan vuoden ajalta.

Eivät nämä rouvat juttujaan ihan omasta päästään keksi, vaan niillä on vankka pohja suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti naisten keskinäisissä kamppailuissa. Kannattaa lukea vaikka Ritva Nätkinin kirjoituksia - huomaa, miten samat asiat nousevat esille yhä uudelleen eivätkä edes kovin uudistetussa muodossa.

Lasten kanssa kotona olemiselle on monia syitä ja on monia tapoja toteuttaa se. Lapset ovat erilaisia ja eri aikoina valmiita kokemaan uusia asioita. Jos lapsi todella on herkkä ja arka (eikä vain vanhempiensa mielestä), on päivähoitoon menoa hyvä lykätä jonkin aikaa. Ikävä kyllä tätä mahdollisuutta ei perheillä useinkaan ole, vaan taloudellisista syistä hoitoon mennään kun on pakko.

Yksi syy voi olla puolisoiden yhteisissä ihanteissa, joihin kenties kuuluu talo maalla melko eristyneessä paikassa. Ovathan ne halvempiakin kuin taajamissa sijaitsevat. Halutaan hoitaa lapset kotona ja päivähoitopaikan löytäminen järjellisen reitin varrelta voi olla vaikeaa.

Se, onko tämä jokaisen lapsen etu ja miten esimerkiksi leikkikavereita löytyy on toinen kysymys. Kotona olevalta vanhemmalta vaatii paljon järjestää mielekästä tekemistä varsinkin isommille lapsille. Ilmastonmuutoskin tulee mieleen, koska autollahan näissä perheissä huristellaan, vähintään kahdella.

Ehdottomasti huonoin syy olla kotona on mies: hänen egonsa ja uransa vaatimukset, jotka edellyttävät naiselta täydellistä toiseutta. Tällainen mies pystyy monesti kustantamaan vaimon kotiin ja pitää sitä jopa oikeutettuna vaatimuksenaan. Tällaisissa parisuhteissa naisen on vaikea ylläpitää omia ystävyys- tai edes sukulaisuussuhteitaan, joten lapset eristyvät omaan ydinperheeseensä.

Usein tällaisissa perheissä lapset ovat todellakin kotona, eivät esimerkiksi osana paikallista yhteisöä. Koska isukki on niin menevä, äiti jää lapsen ainoaksi tärkeäksi aikuissuhteeksi ennen kouluun menoa - äidille taas ainoat arjessa läsnä olevat ihmissuhteet ovat lapset. Tämä ei ole hyväksi kellekään.

Lasten etu on monesti perheiden päivähoitoratkaisuissa toissijainen asia. Jos toinen vanhempi - ja äitihän se yleensä on - kertakaikkiaan haluaa olla kotona, siihen eivät lapset pääse puuttumaan. Tämänkin voisi joskus muistaa, eikä vain sitä, että monien lasten on pakko olla päivähoidossa, joskus pitkiäkin päiviä.

Lamaa ruokkimassa

Vilpittömästi ärsyttää tämä "Älä ruoki lamaa"-kampanja. Suomalaiset kotitaloudet ovat velkaantuneempia kuin koskaan. Moni muistaa edellisen laman, jotkut eivät ole selvinneet siitä vieläkään.

Olisikohan kuitenkin järkevintä yrittää maksaa lainansa ja luottokorttilaskunsa? Meitä yksityisiä ihmisiä kun ei paljon pankkitueta - jos työttömyys kosahtaa, siinähän sitten olemme luottotiedottomina, jos talous oli yliviritetty palkan ja vielä isomman palkan odotuksille.

Kuinka moni pystyy todella säästämään? Kuinka monella on tase niin voitollinen, että todella voi pantata rahojaan? Epäilen, että aika harvalla.

Olen itse viettänyt pari "älä osta mitään paitsi ruokaa"-viikkoa. Harvinaisen virkistävää jouluisen extravaganzan jälkeen. Jotkut ovat pitäneet jopa vuoden samaa linjaa, tosin lisänneet repertuaariin alusvaatteet ja palvelut.

Ei ihminen niin hirveästi tarvitse, mutta on huomattavasti mukavampaa päästä päättämään asiasta itse. Tiedoksi ihmetteleville, kyllä se tili tyhjenee näinkin ennen palkkapäivää. On vähän oltu tutkijoita ja äitiyslomalla, siinä sitä on maksamista hamaan tulevaisuuteen.

Barack Obaman ensimmäinen päivä

Tänään se sitten virallisesti alkaa, Yhdysvaltain ensimmäisen mustan presidentin aika. Tiedän ihmisiä, joille päivä on ennen kaikkea George W. Bushin viimeinen päivä presidenttinä - samoin ihmisiä, jotka pohtivat lähinnä sitä, koska Obama yritetään salamurhata. Näkökulmansa kullakin.

Venäjän hallitsijoita voi kuulemma analysoida "tukkateorian" avulla (vuorotellen tukkaa ja ei tukkaa, nyt on taas tukkaa, tosin kuka on hallitsija...). Yhdysvalloissa tunnutaan etenevän sävyisän dialektisesti, valitaan aina entisen presidentin antiteesi.

Ainakin Clintonin ajoista näin on ollut. Luin sattumalta vuoden 2001 Hesareita HYK:issä (minulle siitä ei tule koskaan Kansalliskirjastoa) ja sain muistutuksen, miten W:tä pidettiin aikanaan niin mukavan hillittynä ja säädyllisenä Clintonin skandaalien jälkeen. Clintoninkin sanottiin ryvettäneen presidenttiyden, muistatteko?

Ojasta allikkoonhan siinä jouduttiin, vaikka Michael Mooren jalanjäljissä uskoisikin, että W ei tullut presidentiksi laillisesti lainkaan. Nyt Yhdysvalloissa joka tapauksessa vannoo virkavalansa entinen yliopiston opettaja, lähes lukutaidottomana pidetyn edeltäjänsä jälkeen...

Sen jaarittelun voisi ainakin unohtaa, että vain tiukassa ydinperheessä kasvaminen on menestyksen avain. Onhan näitä presidenttejä nähty, Suomessakin. Tärkeintä on, että joku lapsen lähipiirissä katsoo tulevaisuuteen ja tekee jotain mielekästä - Obaman äiti teki väitöskirjan.

Kukahan on Yhdysvaltain seuraava presidentti? Kaikesta päätellen Arnold Schwarzenegger, vaikka siinä taisi olla lakiteknisiä ongelmia. Ainakin hän olisi taas antiteesi?

Vi skaffar de ju med syrrans paperit

Julkisissa liikennevälineissä on taas menossa Älä kailota-kampanja. Tavallaan siinä on jotain ideaa, mutta en silti täysin tajua, miksi asiasta pitää olla isot julisteet joka puolella.

Keskiverto vaikkapa metrossa käyty kännykkäkeskustelu kestää minuutin ja käsittelee epämääräistä työasiaa, lääkäriajan hankkimista/peruuttamista tai ostoslistaa. Näistä tuo lääkäriaika voi joskus olla kiinnostava, mutta harvemmin korvaan sattuu mitään muuta kuin muminaa.

Kommunikaattorit sun muut ovat hauskempia, joskaan ei bisnesihmisten viesteistä tällainen toistaiseksi vielä amatöörivoimin johdettu raukka ymmärrä paljonkaan. Ei niitäkään kyllä pahemmin peitellä.

Älä kailota-kampanja keskittyy nettisivuillaan ihmisten omaan turvallisuuteen, mutta julisteista välittyy mielikuva, että kailottaminen häiritsisi ennen kaikkea muita ihmisiä. Tästä näkökulmasta yleinen keskustelukin käydään: voi kuinka taas ärsytti kun joku puhui jossain jotain. Samakin ihminen saattaa toisessa lauseessa huokailla, kuinka suomalaiset ovat niin mykkää kansaa ja bussissa vain istutaan hiljaa.

Kännykkäkeskusteluissa ärsyttävintä on tietenkin se, ettei kuule kuin puolet repliikeistä. Joistakin keskusteluista ei jää paljon arvattavaa, mutta monista ikävän paljon. Kyllä vaan pitäisi saada kuulla kaikki kun kerran aletaan.

Jotkut kokonaan kuullut keskustelut ovatkin mielenkiintoisia. Muutama päivä sitten seurasin kahden noin 18-vuotiaan pojan ensimmäistä omaa autoa koskevan suuren kysymyksen pohdintaa. Toisen tutulla oli myynnissä auto jolla oli 350 000 kilometriä mittarissa - ei ihme, että viereiseltä penkiltä vanhempi mies puuttui puheeseen ja käski katsoa mitä ostaa.

Ei näitä poikia häirinnyt, että kaikki kuulivat. Eivätkä he olleet teinimäisen ylimielisiä, pikemminkin kotonaan maailmassa ja varsinkin metrossa. Kaikki asiat eivät ole suuria salaisuuksia, vaikkeivät varsinaisesti muille kuulukaan.

Päihteistä olen metrossa oppinut yhtä ja toista. Kuten sen, minkä jo tiesinkin ennestään: kun jollain jotain on, siinä menee koko elämä uusiksi ja treffit peruuntuvat. Tai että liian isoja eriä ei kannata tuoda maahan, ei niitä saa myytyä kuitenkaan. Hyvin opettavaista, vaikken teekään näillä tiedoilla juuri mitään.

Eräs samoin metrossa kuulemani kännykkäkeskustelu ei unohdu koskaan. Nuori nainen kertoi puhekumppanilleen ilmeisen surkeasta parisuhteestaan. Mies ei tullut kotiin, jos tuli oli kännissä ja löi ja kaiken lisäksi oli mennyt myymään tietokoneen, jota nainen tarvitsi opinnoissaan.

Erityisen ikimuistettavan keskustelusta teki se, mitä puhekumppani ilmeisimmin sanoi. Viesti tuntui naisen kommenteista päätellen olevan se, että koska mies oli työttömänä ja muutenkin vaikeuksissa, naisen pitäisi vain kestää.

Vieläkin harmittaa etten sanonut mitään. Kai se olisi ollut yksityisyyteen puuttumista, mutta joskus kannattaa puuttua. Kuten se mies, joka käski pojan katsoa mitä ostaa.

Nyt kaikki tetraamaan

Ilmankos ei ole erityisen traumatisoitunut olo :-) Lue Iltiksen uutinen ja ryhdy toimeen, netistä löytyy.

Bugi, mutta missä?

Huomasin vasta äsken, että uudenvuodenaattona kirjoittamani teksti tuli päivätyksi jouluaaton aatolle. Tein sen luonnokseen, jonka olin aloittanut tuolloin. Luulisi, että vasta julkaiseminen kirjaa tekstille päivämäärän, mutta ei... En siis luullut, että karkaussekunti lisättiin vuorokauteen jo viikkoa aiemmin!