Paula Lehtomäen kieltäytymistä Keskustan puheenjohtajaehdokkuudesta on kiitelty laajalti. Korkeamman tason politiikka on tietysti aivan oma maailmansa, mutta silti hieman ihmetyttää, mitä kummallista tuossa nyt on.
Tuttavapiirissäni sekä äidit että isät hoitavat lapsiaan eripituisia jaksoja täysipäiväisesti kotona - ja toteavat lähes järjestään, että on upeaa päästä tekemään muutakin kun aika koittaa... Mikä ei tarkoita, ettei lasten kanssa haluttaisi olla jatkossakin. Jotenkin monen julkkishaastattelun ja vähemmänkin tunnetun ihmisen puheiden viesti vääntyy oudoksi: kuin vain lasten kanssa kotona oleminen vaatisi aikaa, ja kun ne on saatu kipattua päivähoitoon, voi leuhottaa menemään 24/7.
Vielä kummallisempi viesti on, että lapsettomat käyttäisivät työhönsä kaiken mahdollisen ajan, ja lapsettomillahan sitä riittää. Vain lapset ovat lupa vaatia edes jonkinlaista yksityiselämää. Politiikka on sellaista, että sillä voi täyttää hyvinkin tyhjän elämän ja täydemmässä elämässä sille saa etsiä tilaa tosissaan. Jos politiikka on työtä, mahtaa olla karseaa, vaikka myös helpottavaa. Ei tarvitse ajatella yhtään mitään muuta - paitsi sitä perhettä...
Oma kokemukseni työn ja perheen yhteensovittamisesta - sikäli kuin ilmiötä tuossa muodossa on olemassa - on se, että lasten syntymän jälkeen olen tehnyt entistä enemmän töitä. Aiemmin laiskottelin runsahasti, istuskelin baareissa ja kävin kaikenmaailman humpalla. Nyt teen duunia ja olen perheen kanssa, pari kertaa kuussa jossain iltamenossa joka sekin yleensä liittyy työhön tai politiikkaan.
Kamalaa elämää? Ehkä niinkin, mutta parempaa kuin se entinen elämä, jossa aikaa oli tuhlattavaksi asti eikä oikein mitään tullut tehtyä kunnolla. Ihailen vilpittömästi ihmisiä, jotka selviävät elämästä vähäisemmällä perseenpotkinnalla - en vain kuulu heihin.
Jokaisessa perheessä on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehdyt ja paremmin tai huonommin toimivat sopimuksensa ajankäytöstä ja itse kunkin edesottamuksista. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että tämä on yhä vähemmän naiskysymys, minkä kaikki suomalaisen miehen tilaa uikuttavat voisivat panna merkille ja korvan taakse.
Isätkin tekevät luovia ratkaisuja uransa ja harrastustensa suhteen ja pitävät tiukasti huolta siitä, että ehtivät ja saavat olla lastensa kanssa. Ettei tarvitse kuusikymppisenä hankkia uutta perhettä, kun tuntuu että elämästä on puuttunut jotain. Kun ensimmäisen perheen hoitaa kunnolla, ei takuuvarmasti tee edes mieli enää eläkeikää lähestyessä...
torstai 21. tammikuuta 2010
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Pelastakaamme possessiivisuffiksimme
Joululahjakirjojen lukeminen edistyy hitaasti, mutta Pasi Heikuran Aristoteleen kantapää - fraasirikos ei kannata on saatu loppuun.
Teos käsittelee ansiokkaasti suomen kielen yhä huolimattomampaa käyttöä eri medioissa. Tutkijatkaan eivät ole tästä vapaita - esimerkkinä vaikkapa sinänsä arvostamani isyystutkija Jouko Huttusen arvio isyydestä. Hänen mukaansa isyys on, tai tarkemmin Aristoteleen kantapään mukaan se on "kulttuurinen käsikirjoitus, jolla on juurissa riippakiviä.” Epäilemättä alkuperäinen lause on ollut järjellisempi, mutta tällaista metaforamyräkkää tulee joskus itsekin suollettua.
Aristoteleen kantapää itse kuitenkin sortuu suomen kielen nurjistamiseen ikävällä tavalla. On totta, että omistusliitteet eivät aina välitä paljoakaan informaatiota, joten niiden poisjättäminen ei tunnu suurelta rikokselta. Parhaimmillaan ne kuitenkin jopa helpottavat kielen käyttämistä ja joka tapauksessa ovat esteettisiä. Argumentti sekin.
Pitkissä lauseissa kirjoittajan, jos kohta lukijankin on vaikea pysyä perässä sanomisissaan. (Jos tuon olisi jättänyt ilman omistusliitettä, olisiko se ollut yhtä ymmärrettävää?) Samoin sijamuotojen kanssa mennään joskus hurmaavasti ja joskus murhaavasti sekaisin. Tekstinkäsittely onkin vaikeuttanut kunnollisen tekstin tuottamista. Leikkaaminen ja liimaaminen tekevät tekstistä silppua, josta ei enää saa selvää kirjoittajan tarkoitusperistä.
Rutkutan näistä asioista siksi, että luen opiskelijoiden tenttivastauksia kuukausittain ja esseitä viikoittain. Kiireessä tulee kirjoitettua mitä sattuu, mutta esseissä toivoisin näkeväni parempaa kielenhallintaa. Viisastelen nettisivuillani annetuissa esseeohjeissa, että huolimaton kielenkäyttö vihjaa huolimattomaan ajatteluun. Joskus se toki on vain merkki ajanpuutteesta ja joskus välinpitämättömyydestä.
Suomen kielen katoavaa kansanperinnettä alkavat olla myös lauseenvastikkeet. Voihan sen niinkin sanoa, että "näin, kuinka tulit sisään", vaikka helpompaa on sanoa "näin sinun tulevan sisään". Sivulauseiden tankkaaminen vain tekee tekstistä kankeaa ja vaikealukuista; lauseenvastikkeilla voi saattaa lukijan pään pyörälle tosissaan yrittäessään, vaan haitanneeko tuo.
Aristoteleen kantapäälle siis yhden hengen pääte- ja vastikelautakuntani paheksunta ja rangaistuksena muuntaa kaikki sivulauseensa lauseenvastikkeiksi vedellä ja leivällä viikon ajan!
Teos käsittelee ansiokkaasti suomen kielen yhä huolimattomampaa käyttöä eri medioissa. Tutkijatkaan eivät ole tästä vapaita - esimerkkinä vaikkapa sinänsä arvostamani isyystutkija Jouko Huttusen arvio isyydestä. Hänen mukaansa isyys on, tai tarkemmin Aristoteleen kantapään mukaan se on "kulttuurinen käsikirjoitus, jolla on juurissa riippakiviä.” Epäilemättä alkuperäinen lause on ollut järjellisempi, mutta tällaista metaforamyräkkää tulee joskus itsekin suollettua.
Aristoteleen kantapää itse kuitenkin sortuu suomen kielen nurjistamiseen ikävällä tavalla. On totta, että omistusliitteet eivät aina välitä paljoakaan informaatiota, joten niiden poisjättäminen ei tunnu suurelta rikokselta. Parhaimmillaan ne kuitenkin jopa helpottavat kielen käyttämistä ja joka tapauksessa ovat esteettisiä. Argumentti sekin.
Pitkissä lauseissa kirjoittajan, jos kohta lukijankin on vaikea pysyä perässä sanomisissaan. (Jos tuon olisi jättänyt ilman omistusliitettä, olisiko se ollut yhtä ymmärrettävää?) Samoin sijamuotojen kanssa mennään joskus hurmaavasti ja joskus murhaavasti sekaisin. Tekstinkäsittely onkin vaikeuttanut kunnollisen tekstin tuottamista. Leikkaaminen ja liimaaminen tekevät tekstistä silppua, josta ei enää saa selvää kirjoittajan tarkoitusperistä.
Rutkutan näistä asioista siksi, että luen opiskelijoiden tenttivastauksia kuukausittain ja esseitä viikoittain. Kiireessä tulee kirjoitettua mitä sattuu, mutta esseissä toivoisin näkeväni parempaa kielenhallintaa. Viisastelen nettisivuillani annetuissa esseeohjeissa, että huolimaton kielenkäyttö vihjaa huolimattomaan ajatteluun. Joskus se toki on vain merkki ajanpuutteesta ja joskus välinpitämättömyydestä.
Suomen kielen katoavaa kansanperinnettä alkavat olla myös lauseenvastikkeet. Voihan sen niinkin sanoa, että "näin, kuinka tulit sisään", vaikka helpompaa on sanoa "näin sinun tulevan sisään". Sivulauseiden tankkaaminen vain tekee tekstistä kankeaa ja vaikealukuista; lauseenvastikkeilla voi saattaa lukijan pään pyörälle tosissaan yrittäessään, vaan haitanneeko tuo.
Aristoteleen kantapäälle siis yhden hengen pääte- ja vastikelautakuntani paheksunta ja rangaistuksena muuntaa kaikki sivulauseensa lauseenvastikkeiksi vedellä ja leivällä viikon ajan!
tiistai 19. tammikuuta 2010
Miten kuolleista saa puhua
Kai siinä jokin logiikka on, että vainajan perheenjäsenet voivat olla asianomistajina jutussa, jossa vainajan kunniaa katsotaan loukatun. En edelleenkään ota kantaa, onko tässä viimeaikaisessa sankaruus/halveeraus-jutussa joku ollut oikeassakin. Mietin vain, kuka vainajan asian lopulta omistaa.
Sekä isän- että äidinpuoleisessa, mutta varsinkin isänpuoleisessa suvussani huumorilla on tärkeä sijansa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kaikkien mielestä jutut eivät aina ole hauskoja, ja joskus nauru loppuu. Eräällä sukulaisellani oli toisen mukaan"huono syöpä kun ei tappanut". No, nyt on kuulemma parempi.
Hänen vaimonsa hautajaisissa pappiparka meni hieman metsään koettaessaan saada aikaan sotamuisteloita sopivan ikäisissä ihmisissä. Sillä kertaa oli kuitenkin muuta muisteltavaa, minkä kummipoika hoitikin hyvin tyylikkäästi. "Tanssissa on tärkeintä ryhti ja tahti." Joku voisi pitää tällaista muisteloa pilkkaavana, mutta jos tanssi on ollut ihmisen elämän keskeinen asia - ja sotavuodet vain häiriötekijä siinä suhteessa - pitää totuudenkin jossain tulla julki.
Omaa isääni muistellessani olen joskus törmännyt kummalliseen ajatuskulkuun: ventovieraat kokevat aiheelliseksi paheksua sanavalintojani, koska pitävät niitä asiattomina. (Ei pidä muistella ventovieraiden kuullen on tarinan varsinainen opetus.) Kuka halventaa vainajaa, kuka päättää mitä hänestä saa sanoa? Onko merkitystä sillä, että on oppinut kyseisen sanonnan vainajalta itseltään ja hyväksytysti sitä hänen kuultensa käyttänyt?
Vainajapuheessakin on selvästi olemassa jokin yleisen säädyllisyyden taso, josta käydään jatkuvaa neuvottelua. Monesti nuo neuvottelut eivät ole miellyttävää seurattavaa, osanotosta puhumattakaan, koska kuolema on syvästi tunneasia. Edes ventovieraan tai julkisuuden henkilön (tuttu vieras jos joku) kuolema ei ole kädenheilautuksella huitaistava tapaus. Ylireagointia tapahtuu puoleen ja toiseen.
Sekä isän- että äidinpuoleisessa, mutta varsinkin isänpuoleisessa suvussani huumorilla on tärkeä sijansa ihmisten välisessä kanssakäymisessä. Kaikkien mielestä jutut eivät aina ole hauskoja, ja joskus nauru loppuu. Eräällä sukulaisellani oli toisen mukaan"huono syöpä kun ei tappanut". No, nyt on kuulemma parempi.
Hänen vaimonsa hautajaisissa pappiparka meni hieman metsään koettaessaan saada aikaan sotamuisteloita sopivan ikäisissä ihmisissä. Sillä kertaa oli kuitenkin muuta muisteltavaa, minkä kummipoika hoitikin hyvin tyylikkäästi. "Tanssissa on tärkeintä ryhti ja tahti." Joku voisi pitää tällaista muisteloa pilkkaavana, mutta jos tanssi on ollut ihmisen elämän keskeinen asia - ja sotavuodet vain häiriötekijä siinä suhteessa - pitää totuudenkin jossain tulla julki.
Omaa isääni muistellessani olen joskus törmännyt kummalliseen ajatuskulkuun: ventovieraat kokevat aiheelliseksi paheksua sanavalintojani, koska pitävät niitä asiattomina. (Ei pidä muistella ventovieraiden kuullen on tarinan varsinainen opetus.) Kuka halventaa vainajaa, kuka päättää mitä hänestä saa sanoa? Onko merkitystä sillä, että on oppinut kyseisen sanonnan vainajalta itseltään ja hyväksytysti sitä hänen kuultensa käyttänyt?
Vainajapuheessakin on selvästi olemassa jokin yleisen säädyllisyyden taso, josta käydään jatkuvaa neuvottelua. Monesti nuo neuvottelut eivät ole miellyttävää seurattavaa, osanotosta puhumattakaan, koska kuolema on syvästi tunneasia. Edes ventovieraan tai julkisuuden henkilön (tuttu vieras jos joku) kuolema ei ole kädenheilautuksella huitaistava tapaus. Ylireagointia tapahtuu puoleen ja toiseen.
torstai 14. tammikuuta 2010
Kuinka kommentoida mediakeskustelua lukematta siitä riviäkään
Toteutettuani jo viime kesästä lähtien Tuomas Nevanlinnan eilisessä Hesarissa antamaa ohjetta lukea ennemmin runoja kuin sanomalehtiä olen tullut siihen tulokseen, että elämä on tässä eikä mediassa. Median tulisi kertoa meille jotain olennaista maailmasta eikä luoda sitä itse.
Surullisinta on, kun itseään älykkäinä pitävät ihmiset jaksavat riehaantua siitä, että toimittajat riehaantuvat toisten toimittajien toimittamisista. Facebook on tätä täynnä, varsinkin jos on akateemisen vasemmistolainen (vai vasemmistolaisen akateeminen?).
Sankaruus- ja kuolemantutkija pystyy lukemattakin arvaamaan, mitä Tony Halmeen kuolemasta on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. Kummankaan elämänalueen suhteen toistossa ei ole mitään vikaa. Ei ole pakko eikä velvollisuus surra omaperäisesti, ja sankari on sankari, koska on sankari. Näin siis yksityishenkilöt yksityisissä tunteissaan - julkisuudessa pitäisi miettiä, mitä tekee ja mistä syistä.
Ei kuolemaa ja sankaruutta selitellä tarvitse, ellei satu olemaan vasemmistolaisen akateeminen (vai akateemisen vasemmistolainen?). Mediassa vellovaa keskustelua näistä aiheista ei kuitenkaan tule automaattisesti pitää tiedonvälityksenä vaan esimerkiksi myytinrakentamisena, vainajan tai omansa. Toimittajat osaavat molemmat oikein hyvin.
"Mitä enemmän nostatte kohua sitä enemmän lapsenne rakastaa mua", lauloi jo Eppu Normaali. Jos haluaa olla jotain mieltä asiasta, siitä voi myös pitää päänsä kiinni ja antaa pölyn laskeutua. Jos se ei laskeudu omaan makuun nähden tarpeeksi nopeasti, kannattaa mainita nimenomaan tästä asiasta eikä puuttua muuhun.
Surullisinta on, kun itseään älykkäinä pitävät ihmiset jaksavat riehaantua siitä, että toimittajat riehaantuvat toisten toimittajien toimittamisista. Facebook on tätä täynnä, varsinkin jos on akateemisen vasemmistolainen (vai vasemmistolaisen akateeminen?).
Sankaruus- ja kuolemantutkija pystyy lukemattakin arvaamaan, mitä Tony Halmeen kuolemasta on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. Kummankaan elämänalueen suhteen toistossa ei ole mitään vikaa. Ei ole pakko eikä velvollisuus surra omaperäisesti, ja sankari on sankari, koska on sankari. Näin siis yksityishenkilöt yksityisissä tunteissaan - julkisuudessa pitäisi miettiä, mitä tekee ja mistä syistä.
Ei kuolemaa ja sankaruutta selitellä tarvitse, ellei satu olemaan vasemmistolaisen akateeminen (vai akateemisen vasemmistolainen?). Mediassa vellovaa keskustelua näistä aiheista ei kuitenkaan tule automaattisesti pitää tiedonvälityksenä vaan esimerkiksi myytinrakentamisena, vainajan tai omansa. Toimittajat osaavat molemmat oikein hyvin.
"Mitä enemmän nostatte kohua sitä enemmän lapsenne rakastaa mua", lauloi jo Eppu Normaali. Jos haluaa olla jotain mieltä asiasta, siitä voi myös pitää päänsä kiinni ja antaa pölyn laskeutua. Jos se ei laskeudu omaan makuun nähden tarpeeksi nopeasti, kannattaa mainita nimenomaan tästä asiasta eikä puuttua muuhun.
tiistai 12. tammikuuta 2010
Jos ei tietäisi
Vanhat valokuvat herättävät oudon tunteen. Ilmeitä, kasvojen juonteita, katseita joita ei enää tapaa. Kenties ajatuksiakin, joita ei enää ajatella. Ihmiset, jotka eivät ole tottuneet olemaan kuvattavina ja tuijottamaan itseään peilistä, muuttuvat vuosiensa ja elämän myötä eri näköisiksi kuin ne, joiden lihakset muokkautuvat sen mukaan, että niitä katsotaan. Käsitys valokuvattavana olemisesta on sekin toinen - onko kuvassa minä vai me, minä itse vai ammatin ja aseman edustaja? Onko ilmeen oltava arvokas vai iloinen, muodinmukaisen haaveellinen vai jotenkin todellinen?
En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.
Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.
Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.
Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.
Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.
Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.
En siis usko eläytymiseen historian tutkimusmetodina. Miten voisin, enhän useimmiten ymmärrä aikalaisianikaan, tai vasta pitkällisen pohdinnan perästä.
Luen juuri Doris Lessingin omaelämäkerran ensimmäistä osaa Ihon alla. Hän kuvaa tyttövuosiaan, naiseksi kasvamista ja iloa, jota hän tunsi omasta ruumiistaan tuolloin ja vielä aikuisiälläkin. Hän arvelee, kuten moni muukin, että nykyinen kuvien ja arviointien tulva estää samanlaisen oman ruumiin rakastamisen ja ylpeän esittelemisen, mikä hänen aikanaan oli vielä mahdollista. Usko siihen, että nykyään olemme erityisen vapautuneita ja onnellisia elää silti sitkeästi.
Voi olla mahdollista, joskin epäilen, että suhde omaan ruumiiseen riippuu myös seurasta, missä lapsi ja nuori elää. Oman kokemukseni mukaan jo 1970-luvulla oli olemassa voimakkaasti arvottava ruumisdiskurssi myös lasten suhteen; se ei suinkaan ole vasta nykylasten ja -teinien riesa. Riippuu ihan siitä, mitä ihmisen oletetaan ruumiillaan tekevän. Joulunajan television Jane Austen-maraton muistutti siitä, että joinakin aikoina joidenkin naisten ainoa elämäntehtävä on ollut päästä hyviin naimisiin ja on saanut olla aika monta tuhatta puntaa, että ulkonäöllä ei ole ollut mitään merkitystä. Nykyään annetaan jopa ymmärtää, että fiksuimmankin pitää olla missimittainen, että saisi mitään aikaan, ja jos lukee vain tietyntyyppisiä lehtiä ja katsoo televisiota valikoiden, voi se siltäkin näyttää.
Ja kuitenkin on olemassa ihmisen oma totuus, jonka nujertaminen on joinakin aikoina nähty kasvatuksen perimmäiseksi päämääräksi ja toisina sitä on yritetty vaalia tai annettu vain olla kun ei ole muusta ymmärretty. Perisyntiä on piiskattu lapsista ja toisaalla on eletty kuin pellossa tai ei ole keskitytty nimenomaan tähän toimeen sen suhteen. Kuten Foucault'nsa lukeneet kiltisti muistavat, ruumiin vahtiminen ja suoranainen pelko eivät ole mitään muuttumattomia totuuksia eikä psyykenkään kyttäys ole aina ollut samoihin asioihin keskittyvää.
Kaksivuotiaat tuntuvat onnistuvan valokuvissa parhaiten, siis nykyajan lapsista. Heillä on jo kiinnostus siihen, että heitä kuvataan ("Näytä!" Digiajan huveja), mutta ei vielä halua tai kykyä kokeilla omalla persoonallisuudella leikkimistä. Viisivuotias näyttää kuvissa juuri siltä kuin olisi astunut Lassi ja Leevi-sarjakuvasta... Ja sitten alkaa, ainakin useimmilla ja varsinkin naisilla se "voi ei taas mä epäonnistuin"-voivottelu joka valokuvasta.
Nemi-sarjakuvassa taas esitettiin, että peiliin katsomalla ei näe todellista itseään, mikä sai Nemin valokuvaamaan itseään eri kulmista vähän päästä. Kiinnostiko sadan tai seitsemänkymmenen vuoden takaisia ihmisiä se, miltä he kuvissa näyttivät - oliko se heille heidän todellinen itsensä? Kuinkahan moni mahtoi miettiä moisia ja mihin tulokseen mahtoi päästä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)