Vuoden yhteiskunnallinen herättelijä

Helsingin Yhteiskunnallinen Opisto on valinnut Ulla-Maija Peltosen Vuoden yhteiskunnalliseksi herättelijäksi. Onneksi olkoon!

Kesäisiä ja metallisia ongelmia

Hesarin kesätapahtumaliite toi epätoivon tullessaan. Taas se alkaa: mene jonnekin kunhan et kotonasi ole...

Yksi todellinen kiinnostuksenkohde minullakin on. Turisas pitäisi nähdä livenä, ja yhtyeen puuduttavalta vaikuttava keikkaputki mutkittelee suomalaisillakin festareilla. Jopa Myötätuulirockissa Hakunilassa, päivä vain on täysin väärä...

Jospa viimein saisin nähtyä Teräsbetoninkin livenä. Pari kolme vuotta sitten perheessämme jopa kuunneltiin sitä, nyt lähinnä kansallisten tunteiden vuoksi hurrataan mukana. Kivahan se on kun pojat pärjää tai jotain.

En ole ihan varma sankarimetallin poliittisesta korrektiudesta, varsinkin kun tiedän ettei manselaisilla oikeasti mitään huumorintajua ole. Voisi ajatella nuo Euroviisut niinkin, että kun siellä naiset uhoavat että sinua en jää suremaan niin miesten ratsastus sitten tasapainottaa mukavasti... yhtä koomisiahan ovat kumpikin.

Kuten myös metallia vaativa akateeminen perheenäiti... no, jokaisella on omat omituisuutensa, tämä lienee vaarattomimmasta päästä. Lupaan tulla yöksi kotiin :-)

Kansainvaellusta osa II: exodus

Keskiluokan perheiden hajasijoittuminen jonnekin Karjaalta alkavalle ja Porvooseen päättyvälle kehälle on tunnettu juttu. Tämän kansanliikkeen nimi lienee exodus: matka kohti luvattua maata...

Kerrostaloasumisessa on ehdottomasti puolensa, ja onhan se kiinnostavaa tietää, milloin naapuri käy vessassa ja mistä syystä. Toisaalta, varsinkin kesän tullen ja puutarhaohjelmien tulvehtiessa telkkarista monessa meistä herää kaipuu maahan, omaan nurmeen ja kenties jopa kukkaistutuksiin.

Viime kesänä kirjoittelin aiheesta "kaikilla ei ole kesämökkiä mutta mediahössötys antaa ymmärtää että olisi". Kaikilla ei ole edes parveketta. Täytyy olla aika luja ihminen, ettei anna kesäsuomalaisen kiihkon sekoittaa päätään. Maata, maata! ”40 acres and a mule”, luvattiin ainakin Tuulen viemän mukaan orjille Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen.

Sitäkään eivät tunnu monet saavan täällä ja nyt. Kyllä minä sen ymmärrän, että halutaan piha ja oma talo, mutta miksi sen talon pitää olla nukkekodin kokoinen ja postimerkin kokoisella tontilla? Ainoa iso asia on olohuoneen naapurin olohuonetta katsova ikkuna...

Eikä siinä talossa ehditä olla, koska sen maksaminen vaatii pitkää työpäivää ja lapsetkin harrastavat ylen aikaa. Pihasta haaveiltiin puutarhajuhlat mielessä, mutta kesällä ”kaikki” ovat kesämökillä, eikä puoliksi asvaltin ja lopulta osaa havukasvien peittämällä, vaivattomaksi suunnitellulla pihalla oikein mitään voi tehdäkään. Kahden auton talli nielaisee melkoisen tilan!

Exodus viittaa ajatukseen, että meille on luvattu paikka maailmassa ja koska olemme Jumalan valittua kansaa, hän tuon paikan myöskin osoittaa. Mutta entäs jos paikka ei miellytä? Mistä muusta syystä jotkut pariskunnat rakentavat 2-4 omakotitaloa yhteisen taipaleensa aikana? Vai onko jatkuva rakennusprojekti pitkän parisuhteen salaisuus...

Mietin vain, viitaten edelliseen kirjoitukseeni helsinkiläisistä identiteeteistä. Että millainen identiteetti syntyy, jos muuttaa ”stadiin” vaikka Raahesta, asuu Kalliossa 10-15 vuotta ja muuttaa sitten Pukkilaan. Mistä ihminen sanoo olevansa kotoisin? Missä hänen lastensa juuret ja kotiseutu ovat? Kun kuitenkin Helsinki on edelleen aika tärkeä kiintopiste ja haaveissa väikkyy jopa lasten saaminen sen eliittilukioihin aikanaan...

Israelilaisilta voimme oppia luvatusta maasta ainakin sen, että sinne pääseminen ei takaa rauhaa ja onnea. Leirioloista on päästy omalle maalle, mutta naapurit ne on rajoillakin, puhumattakaan että ratkaisu palestiinalaisten kanssa muistuttaa kytkettyä erillistaloa eli ”omasta” puhuminen on vähintäänkin hankalaa.

No, se maailmanpolitiikasta jota en ymmärrä. Sen kuitenkin ymmärrän, että omakotitalon pitää sijaita todella umpikorvessa, jotta sitä kaivattua rauhaa varmasti löytyisi. Ja sitten tulevat metsäkoneet naapurin tontille.

Helsinkiläisyys on monimuotoinen juttu ja haaveet samaten. Moni ei vieläkään suostu huomaamaan sitä, että osa helsinkiläisistä on tullut Lappiakin kauempaa ja saanut täällä lapsensa ja elänyt muutenkin merkittävän osan elämästään. Mistä pitkää päivää omissa töissään painavat, sukunimistä päätellen sangen kaukaa tulleet naapurini haaveilevat? Missä on heidän luvattu maansa? Ei välttämättä Nurmijärvellä.

Kansainvaellusta osa I: diaspora

Hesarissa on viime ajat käyty sangen yllätyksetöntä keskustelua, jonka laukaisi perinteinen ”hesalaiset on inhottavia”-aiheinen kirjoitus. Nyt sitten todistellaan, että eivät ole tai jos ovat niin eivät ole oikeita helsinkiläisiä. Nämä voisi julkaista uudelleen aina vuoden parin päästä, niin kenenkään ei enää tarvitsisi vaivautua...

Mistä nyt kukakin on kotoisin. Nyky-Suomessa ei perinteinen maalta kaupunkiin-kuvio enää päde. Toki maalta ja pienemmiltä paikkakunnilta muutetaan edelleen isommille paikkakunnille ja erityisesti pääkaupunkiseudulle. 1980-luvulla unelmoitu paluumuutto ei pääasiassa ole toteutunut.

Kun ei eletä siellä, missä omasta mielestä oikeasti pitäisi ja se ahistaa, voidaan puhua diasporasta. Varsinkin silloin, jos suku ja ystävät ovat hajaantuneet eri paikkoihin, elämä ei ole niin yhtenäistä kuin se kulttuuritieteilijöiden ihannemaailmassa olisi.

Helsingin keskustan kaduntallaajat ovat sekalainen porukka, jonka perusteella ei kyllä pitäisi sanoa yhtään mitään helsinkiläisistä. Jos ei ole kiihkein turistikausi, joukko koostuu joka tapauksessa hyvin suurelta osin muualla kuin Helsingissä asuvista ihmisistä. Moni ”stadilainen” ei ole asunut päivääkään itse pääkaupungissa, vaikka onkin siellä töissä ja mieltää Aleksanterinkadun maailmansa keskipisteeksi.

Mitä kaikkea Helsinki ihmisille merkitsee? Muualta muuttaneille hyvinkin suuria asioita, sen mukaan ovatko vetävät vai työntävät tekijät olleet muutossa päällimmäisinä. Joillekin Helsingissä ”pärjääminen” tuntuu olevan suuri asia, ja asuminen oikeilla asuinalueilla siksikin niin traaginen kysymys. Vaikea uskoa, että ikänsä täällä luuhanneelle korttelin tai parin ero olisi oikeasti tärkeää. Kunhan kiusaavat maalaisia?

Olen paljon miettinyt Helsingin kaupunkisuunnittelua ja sitä, millaisia asioita Helsingin pitäisi olla. Maan pääkaupungilta odotetaan kaikenlaista, ja varsinkin jos oma identiteetti ja pärjäämiseetos vaativat mahottoman hienoa uutta kotikaupunkia, jotain pitäisi tehdä. Mutta antakaa armoa.

Helsinki on synnytetty useampaan kertaan hallinnollisella päätöksellä; Uudenmaan asutus oli pitkään vähäistä sattuneista syistä. Kun pohjoisemmasta muuttaneet ihmettelevät katujen huonoa talvihoitoa, syy on ihan ilmastollinen eikä aina inhimillinen pahuus. Kostea ja vaihteleva talvisää tekee pimeästä vuodenajasta täällä erityisen sietämättömän.

Hallinnolliset päätökset ovat tuoneet Helsinkin ihmisiä milloin mistäkin syystä, mutta pelkkä iloinen ja luonteva yhteisöllisyys ei ole ollut syynä, josko on nykyäänkään. Hallinnollisista syistä Helsinki sai 1800-luvulla ristikseen myös kankean empirekeskustan, joka saa toimittaa vanhankaupungin virkaa. Mitään ihmisten omaehtoisista toimista tai edes taloudellisista tarpeista syntynyttä, luontevaa olemisen paikkaa ei Helsingissä ole. Se kuuluu suunnittelun ja valtionhallinnon aikakauteen kaikkinensa.

Ja suurin osa tämän epäsikiön kaduilla kulkevista ihmisistä on joko syntynyt tai asuu nykyäänkin muualla. Monesti tuntuu, kun ns. kansalaiskeskusteluja seuraa, että Helsingin kantakaupunki on useimmille ihmisille apinatarha, jossa pitää saada riekkua miten vain. Kyllä, asuin muutaman vuoden Ullanlinnassa eivätkä Kaivarin tapahtumat olleet silloin ihan yhtä iloinen asia...

Jos hieman kärjistän, niin Helsinkiin vaativat sitä ja tätä, kansanjuhlasta monumentaalirakentamiseen nimenomaan diasporaa potevat muualta muuttaneet, olivat he syntyisin maalta tai kaupungista. Se, että jotain pitää julkisesti vaatia eikä tehdä itse kertoo juuri elävän kaupungin puuttumisesta. Mutta Helsinkiin on niin vaikea synnyttää mitään luonnollisesti, koska luonnostaan sitä ei ole olemassakaan.

Ja silti se on ainoa koti jonka olen koskaan tuntenut ja tunnustanut. Tähän kaihoon ei maaltamuuttanut kuulkaa pysty.

Urheilujuhlan tuntua

Lätkän MM-kisatavoite saavutettu... siis minun. Jokaisella penkkiurheilijalla lienee oma kipurajansa, jonka jälkeen voi vain nauttia tuloksista jos niitä sattuu tulemaan. Eivät kaikki halua nähdä vain voittoja, me olemme joskus ihan järkevää porukkaa. Vaikka valvommekin puolen yötä mokoman muovilätkän takia.

Urheilujournalismi on kyllä hupaisaa. Sankareita ja legendoja piisaa kuin paremmassakin roolipelissä. Ja aika helpolla nimitys usein irtoaa, ottelun sankariksi pääsee yhdellä oikeaan aikaan isketyllä maalilla.

Urheilun kokemisessa on monta astetta, joista kotisohva on tylsimmästä päästä. Kannattaisi ainakin välillä käydä kunnon matsissa ihan ilmielävänä, niin pääsisi tunnelmaan muutenkin. Oltiin kaverin kanssa viime viikolla Hyvinkää-Sotkamo-pesäpallo-ottelussa. Olihan se vähän outoa katsoa nurmikolla pelaavia, mutta onneksi takanamme istui osan aikaa aito kainuulaismummo kannustushuutoineen...

Sotkamossa olen päässyt kunnon kansallisurheilutunnelmiin Jymyn kotiotteluissa, sukulaisvierailujen lomassa. "Kuolee..." hempeää kuorolaulua ja juoksun tullen Roadrunner. Kunnon bassokaiuttimet ja kaikki. Ei mitään nälkämaan laulua tosiaankaan.

Käsittääkseni pienellä paikkakunnalla Jymy on melkoinen mahtitekijä ja monella tapaa vaikuttaja. Kerettiläinen ajatus tähän väliin: Tahko Pihkala halusi luoda suomalaisille sotaan valmistavan urheilulajin, mutta olisiko Suomella paremmat mahkut vaikkapa jalkapallossa, jos maakunnissa ei tuhrattaisi mailan varressa? Ei niin etteikö joka lajia olisi ihan kiva seurata. Mietin vain.

Kaiketi todellinen oman joukkueen löytäminen ja sen kannattaminen hulluuteen saakka on paras tapa kokea urheilu. Ikävä että ainakaan minulta sellainen ei onnistu, vaikka toki mainitussa pesismatsissa Jymy sai minulta suuremmat suosionosoitukset. (Niillä on paremmat makkarat kuin Tahkolla.)

Vai onko oman joukkueen mukana eläminen sittenkin liian raskasta? Lappeenrannan SaiPa ja Jyväskylän JYP tulivat jääkiekkojoukkueista puheeksi pesismatsin aikana (anteeksi kaikille joita lörpöttelymme häiritsi). Tiedättehän nämä lokakuun mestarit, joiden sijoitus sarjataulukossa valahtaa vuodenvaihteen jälkeen jälleen normaaleille sijoilleen...

Aki Riihilahti kirjoitti muinoin blogissaan, miten joukkueurheilu on aika älytöntä. Missä muussa ammatissa ihmiset tuulettelevat ja hyppivät toistensa päälle heti kun joku saa aikaan täysin normaalin työsuorituksen?

Ehkä olisi kuitenkin syytä. Ja nimitellä ihmisiä legendoiksi ja sankareiksi kevyinkin perustein. On tuo urheilun seuraaminen sen verran hauskaa, että miksi sitä hauskaa ei levitettäisi laajemmallekin!

Geenejä ja kulttuuria

Eilisessä Hesarissa kerrottiin vallan mullistavasta tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisilla on kahdenlaista geeniperimää, itäistä ja läntistä. Tämä on ristiriidassa aiemmin esitetyn totuuden kanssa, jonka mukaan suomalaiset ovat geneettisesti täysin läntistä porukkaa.

Hyvähän se on, että näitä selvitetään. Vaikkapa sairauksien tausta on silti yksilötasolla, ei voi sanoa että kun sukusi on Nurmeksesta niin saat sydärin ja kun sinun taas Paimiosta niin et saa. Tällaiset kansakunnan tasoiset tutkimukset ovatkin muilla asioilla.

Onhan se kiintoisaa seurata, mistä kaikkialta ihmisiä geeneineen on tullut. Tuon itäisyyden paljastuminen nimenomaan isälinjaisten mitokondrioiden kautta auttaa tietysti kaikkia käsillään jännästi viittovia poikaporukoita tuntemaan hellyyttä itäistä naapuriamme kohtaan... suomalainen nainenhan ei vapaaehtoisesti ole koskaan sillai.

"Genetiikka ei edes pyri tarjoamaan kaiken kattavaa vastausta siihen, keitä me suomalaiset olemme," kirjoittaa Tuuli Lappalainen artikkelin loppupuolella. Mikä helpotus, varsinkin kun aikoina, joina geneettiset erot ja yhtäläisyydet ovat syntyneet ei mitään suomalaisia ollut olemassakaan.

Onko sitten nyt, on toinen kysymys. " (--) suomalaisia on myös jatkossakin helppoa ajatella yhtenäisenä kansakuntana", juttu päättyy. No, kenen on, kenen ei. Jokaisella lienee outoja vierauden kokemuksia aivan eri puolelta maata olevien ihmisten parissa. Luonnehäiriö, kulttuuri vai geenit? Ken tietää!

Mitä väliä sillä sitten on, olemmeko "me suomalaiset" joskus vuosituhansia sitten bylsineet kenenkin kanssa? Mihin tällainenkin tutkimus johtaa, kun se saa kaupallisen sovelluksen - ilman niitähän emme voi elää? Ei kai liian itäisen sukunimen perusteella aleta kohta evätä vakuutuksia...

Arjen anarkiaa osa II

Näin äitienpäivänä mietin erityisesti sitä, mitä ovat äitiys, perhe ja yksityiselämä yleensä. Miksi naiset valehtelevat neuvolassa että kaikki on hyvin? Miksi yhteiskunnan palvelut eivät tyydytäkään ihmisten tarpeita?

Yksityinen on yksityistä, ei sille mitään voi. Vaikka valtiot ovat kovin innoissaan "tulevien veronmaksajien" synnyttämisestä, lapset ovat kuitenkin osa vanhempiensa perhettä eivätkä mitään abstrakteja olioita.

Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessakin oli monille vaikeaa saada lapsi selviämään ensimmäisestä elinvuodestaan. Kehittyvää yhteiskunnan avustus- ja hoivakoneistoa leimasi luonnollisesti lapsen fyysisen hoivan parantaminen. Samaa logiikkaa yritettiin juurruttaa perheisiinkin: aikatauluja, hygieniaa, reipasta ulkoilmaelämää...

Perheenjäsenten väliset suhteet ovat kuitenkin lopulta tunnesuhteita, eivät mekaanista huoltoa. Julmia apinakokeita on kai tehty tarpeeksi, jotta tiedetään miten pelkkää ruokaa saavat poikaset kuihtuvat - edes eläin ei elä pelkästään leivästä.

Äitimyytti on paras keino estää äitejä luomasta luonnollista, omista tarpeista ja omasta persoonasta lähtevää suhdetta lapsiinsa. Sama pätee tietysti isiin, joskin hyvän isän malli on aika levällään eikä siitä käydä jatkuvaa moralisoivaa keskustelua mediassa.

Vanhemmuus ei ole pitemmän päälle mahdollista, jos koko ajan kyttää omia reaktioitaan ja suorituksiaan ja vertaa niitä lähdekirjallisuuteen ja muiden kokemuksiin. Pikemminkin näitä asioita ei edes voi kertoa toiselle, kieli ei ole sellaiseen taipuva väline.

Toisaalta yhteiskunta on hemmetin kiinnostunut lapsista ja haluaa varmistaa, että niistä tulee nöyriä ja velvollisuudentuntoisia kansalaisia, jotka ovat valmiita niin tappamaan maansa puolesta kuin opiskelemaan oikeita, jopa hallituksen ymmärtämiä asioita. Siksi se yrittää tunkeutua perheisiin ja haluaa tietää, mitä niissä tapahtuu, mieluiten määrittää sen etukäteen.

Ihmiskunta kuitenkin kuihtuu kuin pikkuapina häkissään, ellei perheissä säily tietty, mielellään suuri valinnan ja toiminnan vapaus. Tätähän tavoitellaan erilaisin mekaanisin jipoin kotisynnytyksestä taaperoimetykseen, mutta ovatko ne sittenkään asian ydin? Vai olisiko sittenkin mahdollista antaa perheiden kehittyä joka suhteessa omillaan, sellaisiksi kuin ne sattuvat tulemaan?

Yleensä kai ollaan huolissaan siitä, että perheet nimenomaan eivät noudata annettuja ohjeita. Ja onhan lapset hyvä opettaa harjaamaan hampaansa ja joskus ne pitää pistää nukkumaankin. Mutta mitä arvoja, tapoja ja käsityksiä lapset oppivat? Onko niistä lapsille mitään hyötyä? Näistä asioista soisi puhuttavan enemmän - neuvolahenkilökunnan asiantuntemus ei kyllä riitä mutta jokainen on onneksi oman elämänsä asiantuntija.

Ei lapselle voi antaa kuin itsensä, ja lapsi haluaakin sen kun ei paremmasta ymmärrä. Tämän tajuaminen tasii masiksia, helpottaa huonoja päiviä ja auttaa valvomaan vaikkei enää millään viitsisi.

Kirjoittelin joskus viime kesänä, miten aikuisuudesta on tullut jotain lapsille sopimatonta. Mutta ei kai sen tarvitse olla niin, että äidiksi tullakseen pitää uudelleenkouluttaa itsensä, että kelpaisi? Onko meidän aikuisuudessamme jotain vikaa?

Tällaista tajunnanvirtaa muun touhun lomassa... jep, olen lukenut mm. Michel de Certauta viime aikoina...

Hyvää, omintakeista ja tarpeen tullen salaa radikaalia äitienpäivää!

Hbl ja todellisuus

Tilasin taas Höblän kun tekivät niin hyvän tarjouksen. Jossain vaiheessa alan tosissani lukea sitä myös kielen takia. Nykyäänhän ruotsin taitoni on aika alkeellinen, koska melkein kaikki on samma på finska: tajuan suunnilleen mistä on kyse, mutta en juuri pysty tuottamaan puhetta saati tekstiä.

Hufvudstadsbladet on taas kerran kovin virkistävää luettavaa. Lähes joka aamu naljaillaan tai esitetään suoria syytöksiä hallitukselle, joka on henkilöity pääministeri Matti Vanhaseen. Taannoiset köyhyysjulkisuuspuheet kun tuntuvat olleen Hbl:lle punainen (sic) vaate; en pysty sanomaan oliko kettuilua menossa jo aiemmin, koska lehden tilauksessa oli monen kuukauden katkos.

Matti Vanhanenhan on hyvin opettavainen hahmo. Ensiksikin, vaikka toistuvasti uutisoidaan miten pitkät ihmiset saavat parempaa palkkaa sun muuta, pitäisi jokaisen jossain vaiheessa hoksata, että pitkäkin mies voi olla sisältä pikkumies. Ei poika, ei mitään niin raikasta, vaan pikku-ukkeli, joka yrittää olla ihan oikean miehen kokoinen. Eikä pikkumiehestä koskaan tule isoa miestä, koska kehitys on jossain vaiheessa nitistetty tyystin. Bonsai!

Toisekseen, vaikka sattuu joutumaan johonkin tehtävään, ei välttämättä ole siihen paras eikä luontevin valinta. Jotkut tehtävät ovat sellaisia, että todella älykkäät ja taitavat ihmiset jopa välttelevät niitä. Tällaisissa tehtävissä viihtyminen ei ole pätevyyden merkki eikä niissä jatkaminen mikään erityinen saavutus. Herää vain kysymys, onko pääministeriys niin huono valinta urakehityksessä, että kukaan ei halua Matti Vanhasen tilalle?

Kuten huomaatte, minäkään en arvosta pääministerimme saavutuksia tai henkilöä mitenkään erityisesti. Tulee jotenkin mieleen entisen kouluni rehtori ja eräs sukulaismieheni. Rehtori oli tunnettu siitä, että lukujärjestysten teko kurssimuotoisessa lukiossa oli hänelle vaikeaa, ylimääräisiä hyppytunteja pukkasi ja niin edelleen. Kun mainitsin tästä sukulaismiehelleni, hän pillastui täysin ja kertoi, kuinka rehtori on hänen tuttunsa Leijonista ja todella hieno mies, miten kehtasin arvostella häntä mitenkään.

Tuntuu, että Matti Vanhanen elää tällaisessa maailmassa ja sotkee ne kuuluisat puurot ja vellit jatkuvasti. Nämäkin mainitsemani miehet ovat (olleet ainakin ennen eläkeikää) yhteisöjensä jos eivät tukipilareita niin mukana sujuvasti häitsääviä voimia. Ei muuten, mutta kun maailmassa on oikeasti fiksuja ihmisiä, miehiä ja naisia jotka eivät ole jääneet bonsaiasteelle. Saisiko muutaman myös kansallisiksi päättäjiksi?

Kevään kaikkien mauttomien ja ah niin hilpeiden puutarhanhoitovitsien päälle on todettava, että tämän päivän Hbl:ssä on hurmaava puutarhaliite kokosivun kuvineen. Tuli vain mieleen, että kun Matti Vanhasen mielestä ei saa olla kateellinen rikkaille, niin voisivatko ne edes yrittää jättää jälkeensä jotain niin kaunista kuin entisaikain herraskartanot puutarhoineen?