Tutkimusta aloittaessaan ei aina tiedä minne päätyy. Joskus voisi tosin arvata... omalle kohdalleni on tullut "uuden sotahistorian" pohtiminen. Koska väitöskirjaa aloittaessani en tajunnut muuta sotahistoriaa olevankaan kuin sitä vanhaa, jota en siis ole tehnyt, en tuolloin lähtenyt suhteuttamaan itseäni siihen sen kummemmin. Nyt on kuitenkin muutaman kerran ollut suorastaan pakko.
Mitä siis on uusi sotahistoria? Siihen on vastattu mm. Tiina Kinnusen ja Ville Kivimäen toimittamassa Ihminen sodassa-teoksessa mielestäni ihan ansiokkaasti, lukea voi myös oman artikkelini Markku Jokisipilän toimittamasta teoksesta Sodan totuudet. Monta muutakin teosta ja artikkelia lienee, näistä nyt itse tiedän mitä pitävät sisällään.
Mielestäni on kolme syytä tehdä minkäänmoista sotahistoriaa. Ensiksi, on ihmisiä, jotka ovat kertakaikkisen kiinnostuneita sodasta, eivät välttämättä paatuneita sotahulluja mutta kuitenkin haluavat tietää sodankäynnistä itsestään mahdollisimman paljon. He tekevät yleensä ns. perinteistä sotahistoriaa, koska se on heistä olennaista ja tärkeää.
Toinen tutkijoiden ryhmä ovat ne, joita myös kiinnostaa sota sinänsä. Näkökulma on kuitenkin muualla kuin rintamatapahtumissa. Halutaan tuottaa tietoa siitä, miltä sota tuntui, millaisia vaikutuksia sillä oli sotilaisiin ja siviileihin. Millä tavalla sota-aika vaikutti kulttuuriin, miten sota on vaikuttanut ihmisiin sodan jälkeenkin. Tätä on useimmiten uusi sotahistoria.
Kolmas ryhmä on se, johon itse kuulun enkä kuulemma ole ainoa. Sota-aikoja voi tutkia myös siksi, että niissä tulee esille jotain olennaista muidenkin aikojen yhteiskunnallisesta ilmiöstä. Suomalainen kuolema nyt on malliesimerkki tästä: ilman sota-aikojen vaikutusta on vaikea ymmärtää monia kehityskulkuja. Toisaalta kaikkea ei voi redusoida sotiin, vaan kyse on vuorovaikutuksesta. Tätä voi olla vaikea ymmärtää niiden, joille sota on itseisarvo ja se, mistä heidän tietonsa lähtee ja mihin se päättyy.
Nykyaika on kummallista aikaa sikäli, että sota on niin korkealle arvostettua ja keskeinen sen kokeneiden ihmisten tulkintakehys. Olin taannoin hautajaisissa, joissa vainaja oli syntynyt vuonna 1921 ja niin muodoin oli elänyt myös toisen maailmansodan ajan. Muistotilaisuudessa pappi koetti herutella juttua tästä aiheesta, mutta valitettavasti vainaa oli puhunut sodasta harvinaisen vähän ja miettinyt mieluummin tennistähtiä ja Kauniita ja rohkeita.
On ymmärrettävää, että ikäihmiset muistelevat elämänsä tärkeitä aikoja, joista sota on voinut olla se mieliinpainuvin. Kysynnän ja tarjonnan laki tulee kuitenkin välillä mieleen: kun kerran jostain halutaan kuulla, siitä puhutaan.
Sodan taakseen jättäminen voi olla vaikeaa myös tutkijalle...
tiistai 29. syyskuuta 2009
keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Kadonneet sanat
Vanhojen tekstien lukeminen on aina hilpeää. Historiantutkijan riemuna on löytää sanoja ja ajatuksia, joita ei vain nykyään enää tapaa. Oma suosikkini on sota-ajan Kotilieden pääkirjoituksen ilmaus "tällaisia naisia Suomi ei halua käyttää lastensa äiteinä"... tulee aina sellainen syvästi inhimillinen olo isänmaan suhteen tuosta.
Mutta on uudemmissakin teksteissä ihmettelemistä. Takavuosina, joskus 1970- ja 80-luvuilla monenkin kirjan ja varsinkin tutkimuksen otsikossa esiintyi sana "raportti". Oli kai lehtikin nimeltä Shokki-raportti mutta en ole varma.
Sen kuitenkin tiedän, että raportti on jotain tosi puolueetonta, syväluotaavaa ja tärkeää. Toki sanaa edelleenkin käytetään, mutta omien kirjastohakujeni perusteella se on jäänyt pikku hiljaa pois otsikkotasolta, ellei kyse tosiaan ole tilastollisesta raportoinnista. Ja tilastothan ovat aina totta!
Toinen ajankuva, jota harvemmin tapaa on "patriarkaatti". Tiedättehän, isänvaltainen järjestelmä joksi kutsuttiin takavuosien feminismissä koko yhteiskunnan epätasa-arvoista rakennetta (jos kuvaus on kummallinen niin se vain kertoo miten hyvin tajuan muiden kuin omaa feminismiäni).
Jossain vaiheessa ainakin akateeminen feminismi lakkasi syyttämästä miehiä mistään erityisestä (älkää antako tämän maailman aarnolaitisten luulotella että kaikesta olisi miehiä syytetty koskaan) ja sukelsi naisen oman ruumiillisuuden syövereihin. Ja ranskalaisen filosofian. Pikku hiljaa ollaan palailemassa pintaan, katsotaan löytyykö patriarkaatti.
Tajusin hiljattain, että kadonneiden sanojen joukkoon kuuluu tavallaan myös "yksilöllinen". Ei se ole kadonnut maailmasta vaan sitä tapaa yhden ihmisen tilanteeseen sovitettujen toimien kuvauksena ("yksilöllinen kuntoutus" jne.). Mutta yksilöllisyys on lakannut olemasta jotain, mitä aikakauslehdissä toitotetaan suurimpana hienoutena. "Yhteisöllisyys" on 2000-luvun "yksilöllisyys". Siitä puhe mistä puute, mutta eivät nämä asiat puhumalla parane eikä kannettu vesi kaivossa pysy (lisää oma puhkikulunut sanontasi tähän).
Tämän päivän tason jatkosemmassa esille nousi myös "kaupallisuus", ainakin kulttuurituotteiden suhteen asiana joka oli ennen tosi hyhhyh. 1980-luvun teini muistaa, kuinka jokainen suosikkibändi oli semmoinen kaupallinen (Bryssel kaupallinen taitaa olla nykyään bändi...) ja siksi kaikki fiksut ihmiset pilkkasivat sitä. En minä sentään Bogart Companya ja Broadcastia kuunnellut mutta yhtä hyvin olisin voinut. Depeche Modekin taisi nauraa liikaa matkalla pankkiin jo vuosikymmenen puolivälissä.
Nykyään kaupallisuus on melko luonteva asia ja taidehenkilö saa toivoa elättävänsä itsensä ainakin ajoittain. Snobismin raja menee muualla: jotkin taideluomat vain ovat "vaikeita", "kunnianhimoisia" tai vaihtoehtoisesti "vaihtoehtoisia". En enää tosin pysy perässä, minkä vaihtoehdosta on kyse. Taloudellisen kannattavuuden ei välttämättä kuitenkaan.
Joten "Yksilöllinen raportti patriarkaatista ja kaupallisuudesta" odottaa kirjoittajaansa. Kenties tuo alussa mainittu fiktiohenkilö voisi aloittaa...
Mutta on uudemmissakin teksteissä ihmettelemistä. Takavuosina, joskus 1970- ja 80-luvuilla monenkin kirjan ja varsinkin tutkimuksen otsikossa esiintyi sana "raportti". Oli kai lehtikin nimeltä Shokki-raportti mutta en ole varma.
Sen kuitenkin tiedän, että raportti on jotain tosi puolueetonta, syväluotaavaa ja tärkeää. Toki sanaa edelleenkin käytetään, mutta omien kirjastohakujeni perusteella se on jäänyt pikku hiljaa pois otsikkotasolta, ellei kyse tosiaan ole tilastollisesta raportoinnista. Ja tilastothan ovat aina totta!
Toinen ajankuva, jota harvemmin tapaa on "patriarkaatti". Tiedättehän, isänvaltainen järjestelmä joksi kutsuttiin takavuosien feminismissä koko yhteiskunnan epätasa-arvoista rakennetta (jos kuvaus on kummallinen niin se vain kertoo miten hyvin tajuan muiden kuin omaa feminismiäni).
Jossain vaiheessa ainakin akateeminen feminismi lakkasi syyttämästä miehiä mistään erityisestä (älkää antako tämän maailman aarnolaitisten luulotella että kaikesta olisi miehiä syytetty koskaan) ja sukelsi naisen oman ruumiillisuuden syövereihin. Ja ranskalaisen filosofian. Pikku hiljaa ollaan palailemassa pintaan, katsotaan löytyykö patriarkaatti.
Tajusin hiljattain, että kadonneiden sanojen joukkoon kuuluu tavallaan myös "yksilöllinen". Ei se ole kadonnut maailmasta vaan sitä tapaa yhden ihmisen tilanteeseen sovitettujen toimien kuvauksena ("yksilöllinen kuntoutus" jne.). Mutta yksilöllisyys on lakannut olemasta jotain, mitä aikakauslehdissä toitotetaan suurimpana hienoutena. "Yhteisöllisyys" on 2000-luvun "yksilöllisyys". Siitä puhe mistä puute, mutta eivät nämä asiat puhumalla parane eikä kannettu vesi kaivossa pysy (lisää oma puhkikulunut sanontasi tähän).
Tämän päivän tason jatkosemmassa esille nousi myös "kaupallisuus", ainakin kulttuurituotteiden suhteen asiana joka oli ennen tosi hyhhyh. 1980-luvun teini muistaa, kuinka jokainen suosikkibändi oli semmoinen kaupallinen (Bryssel kaupallinen taitaa olla nykyään bändi...) ja siksi kaikki fiksut ihmiset pilkkasivat sitä. En minä sentään Bogart Companya ja Broadcastia kuunnellut mutta yhtä hyvin olisin voinut. Depeche Modekin taisi nauraa liikaa matkalla pankkiin jo vuosikymmenen puolivälissä.
Nykyään kaupallisuus on melko luonteva asia ja taidehenkilö saa toivoa elättävänsä itsensä ainakin ajoittain. Snobismin raja menee muualla: jotkin taideluomat vain ovat "vaikeita", "kunnianhimoisia" tai vaihtoehtoisesti "vaihtoehtoisia". En enää tosin pysy perässä, minkä vaihtoehdosta on kyse. Taloudellisen kannattavuuden ei välttämättä kuitenkaan.
Joten "Yksilöllinen raportti patriarkaatista ja kaupallisuudesta" odottaa kirjoittajaansa. Kenties tuo alussa mainittu fiktiohenkilö voisi aloittaa...
maanantai 21. syyskuuta 2009
Tutkijan rohkeudesta
Kuolemakonferenssista jäi, jos nyt ei vaivaamaan niin mieleen kuitenkin myös se, mitä on tutkijan rohkeus tutkimuksensa tulosten ja siinä saatujen kokemusten suhteen.
Sota-aikaa käsittelevä keskustelu lainehtii joskus aika korkealle nyky-Suomessa. Väitöskirjaa tehdessäni olin epävarma näissä asioissa, myönnän sen. En jättänyt pois tai käsittelemättä mitään aineistoa mitä vastaani tuli, mutta joissakin johtopäätöksissäni ja teoretisoinneissani ns. hannasin. Olisin voinut kehitellä asioita pidemmälle, rinnastaa ja sanoa suorempaan. Ehkä olisin voinut lähteä koko työhön reippaammin.
No regrets, they don't work sanoi Robbie Williamskin, joten mitäpä tuosta. Asia vain tuli mieleeni kuunnellessani Jennifer Ilesin esitelmää spiritismistä. Lähinnä anglosaksisissa maissa todellakin toimii erilaisia "spiritualistisia kirkkoja", joiden menoihin kuuluu jumalanpalveluksen lisäksi yhteyden ottaminen ns. rajan taakse. Sosiologi Iles on lähtenyt tutkimaan Britanniassa toimivaa kirkkoa osallistuvan havainnoinnin menetelmällä.
Iles on halunnut tutkia nimenomaan meedioiden yhteisöä ja kokemusta meediona olemisesta. Tämän seurauksena hän on itsekin alkanut saada viestejä ja kokenut, miltä tuntuu olla meedio. Hän ei lähtenyt esitelmässään vähättelemään kokemuksiaan jos kohta ei väittänyt olevansa vaihtamassa alaakaan. Pikemminkin lähestymistapa oli se, että nyt hän pystyy paremmin tarkastelemaan tutkimiaan ihmisiä, mikä onkin totta.
Tieteellinen objektiivisuus on oma juttunsa, ja osallistuvassa havainnoinnissa se ei koskaan ole niitä yksinkertaisimpia. Onnea vain Ilesille tämän metodologisen asian parissa. Tutkimuskohteen tuntemus alkaa ainakin olla kohdillaan.
Toivottavasti hän saa yhtä rakentavaa palautetta kuin konferenssissa. Montaa muuta aihetta tutkivalla on vastaavia kokemuksia, siis että aihe tulee elämään ja uniinkin, mutta harvemmin sitä kovin paheksutaan - pitäisikö? En tiedä miten britit asian ottavat yleisemmin, meillä vastaanotto olisi kaiketi sangen nuivaa.
Iles on tutkinut aiemmin sota-aikoja hänkin. Britanniassa nimenomaan sotavainajat ovat herättäneet kiinnostusta spiritismiin, olihan kauas haudattu ja usein tuntemattomissa oloissa kuollut vainaja ongelma suremisen prosessissa. Yhteyksiä haluttiin ja selvyyttä siihen, miten kaikki oikein tapahtui ja mitä nyt kuuluu. "Taivaassa tavataan" on ajatus, joka lohduttaa ihmisiä edelleen.
Suomessa ei tietääkseni koettu vastaavaa henkimaailmaan kohdistuvan kiinnostuksen aaltoa, jos kohta en ole sellaista etsinytkään. Kertoa saa jos tietää! Alli Paasikivi kaiketi harrasti asiaa aikanaan jonkin verran, mutta tietääkseni ei juuri sotakuolemaan liittyen.
Se on tuo kuolemanjälkeinen eksistenssi asia, josta ei todisteita tule noin vain. Minulla on ollut elämässäni muutama tilanne, jossa kuolema on ollut eri tavoin vahvasti läsnä, mutta hiljaa on oltu puolin ja toisin. Ehkä ei vain ole ollut mitään asiaa, mikä ei aina ole huono juttu.
Sota-aikaa käsittelevä keskustelu lainehtii joskus aika korkealle nyky-Suomessa. Väitöskirjaa tehdessäni olin epävarma näissä asioissa, myönnän sen. En jättänyt pois tai käsittelemättä mitään aineistoa mitä vastaani tuli, mutta joissakin johtopäätöksissäni ja teoretisoinneissani ns. hannasin. Olisin voinut kehitellä asioita pidemmälle, rinnastaa ja sanoa suorempaan. Ehkä olisin voinut lähteä koko työhön reippaammin.
No regrets, they don't work sanoi Robbie Williamskin, joten mitäpä tuosta. Asia vain tuli mieleeni kuunnellessani Jennifer Ilesin esitelmää spiritismistä. Lähinnä anglosaksisissa maissa todellakin toimii erilaisia "spiritualistisia kirkkoja", joiden menoihin kuuluu jumalanpalveluksen lisäksi yhteyden ottaminen ns. rajan taakse. Sosiologi Iles on lähtenyt tutkimaan Britanniassa toimivaa kirkkoa osallistuvan havainnoinnin menetelmällä.
Iles on halunnut tutkia nimenomaan meedioiden yhteisöä ja kokemusta meediona olemisesta. Tämän seurauksena hän on itsekin alkanut saada viestejä ja kokenut, miltä tuntuu olla meedio. Hän ei lähtenyt esitelmässään vähättelemään kokemuksiaan jos kohta ei väittänyt olevansa vaihtamassa alaakaan. Pikemminkin lähestymistapa oli se, että nyt hän pystyy paremmin tarkastelemaan tutkimiaan ihmisiä, mikä onkin totta.
Tieteellinen objektiivisuus on oma juttunsa, ja osallistuvassa havainnoinnissa se ei koskaan ole niitä yksinkertaisimpia. Onnea vain Ilesille tämän metodologisen asian parissa. Tutkimuskohteen tuntemus alkaa ainakin olla kohdillaan.
Toivottavasti hän saa yhtä rakentavaa palautetta kuin konferenssissa. Montaa muuta aihetta tutkivalla on vastaavia kokemuksia, siis että aihe tulee elämään ja uniinkin, mutta harvemmin sitä kovin paheksutaan - pitäisikö? En tiedä miten britit asian ottavat yleisemmin, meillä vastaanotto olisi kaiketi sangen nuivaa.
Iles on tutkinut aiemmin sota-aikoja hänkin. Britanniassa nimenomaan sotavainajat ovat herättäneet kiinnostusta spiritismiin, olihan kauas haudattu ja usein tuntemattomissa oloissa kuollut vainaja ongelma suremisen prosessissa. Yhteyksiä haluttiin ja selvyyttä siihen, miten kaikki oikein tapahtui ja mitä nyt kuuluu. "Taivaassa tavataan" on ajatus, joka lohduttaa ihmisiä edelleen.
Suomessa ei tietääkseni koettu vastaavaa henkimaailmaan kohdistuvan kiinnostuksen aaltoa, jos kohta en ole sellaista etsinytkään. Kertoa saa jos tietää! Alli Paasikivi kaiketi harrasti asiaa aikanaan jonkin verran, mutta tietääkseni ei juuri sotakuolemaan liittyen.
Se on tuo kuolemanjälkeinen eksistenssi asia, josta ei todisteita tule noin vain. Minulla on ollut elämässäni muutama tilanne, jossa kuolema on ollut eri tavoin vahvasti läsnä, mutta hiljaa on oltu puolin ja toisin. Ehkä ei vain ole ollut mitään asiaa, mikä ei aina ole huono juttu.
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
Hautajaisten ohjelmavalinnoista
Sotaveteraani-lehden numerossa 4/09 kerrotaan, miten eräs seurakunta on kieltänyt ilmeisen suositun "Veteraanin iltahuuto"-kappaleen esittämisen siunaustilaisuudessa. Perusteena on, että se ei ole virsikirjan virsi. Kirjoittajat Arvo Kuikka ja Reijo Pajamo aivan oikein huomauttavat, että hautajaisissa esitetään jatkuvasti musiikkia, jota ei löydy virsikirjasta, joten tämän kappaleen ei pitäisi tehdä poikkeusta.
Sama kissanhännänveto kuin toisen maailmansodan aikoina jatkuu ilmeisesti edelleen evankelis-luterilaisissa hautajaisissa. Tuolloinkin arvovaltaiset kristilliset tahot ylen paheksuivat kaikenmaailman Eino Leinojen sanoittamien biisien esittämistä sankarihautajaisissa, todennäköisesti muissakin.
On ymmärrettävää, että kirkko haluaa pitää kiinni kristillisyydestä sen tiloissa tapahtuvissa tilaisuuksissa. Hautajaiset ovat kuitenkin myös yhteisöllinen tapahtuma, joten musiikin pitäisi voida olla mitä hyvänsä hyvän maun rajoissa pysyvää. "Veteraanin iltahuuto" nyt ei tosiaankaan ole mikään "Highway to 'Hell", joten ongelma on tässä mielessä teoreettinen. Häiden musiikkivalinnoissa on huomattavasti rennompi meno, johtuneeko siitä että avioliitto ei ole luterilainen sakramentti. Ei kyllä ole ruumiinsiunauskaan.
Mietiskelin taannoin ääneen amerikkalaisseurassa, eikö jonkinlaisessa "funeral homessa" järjestettävä muistotilaisuus sittenkin olisi helpompi, varsinkin uskonnon kannalta. Ei kuulemma ole, niitä pidetään liukuhihnatilaisuuksina ja rahalla saa aikaa mutta kelläpä sitä määrättömästi olisi. Kirkoissakin on jo seuraava porukka monesti tulossa, mutta harvoin se tuntuu ketään haitanneen. Koska varsinainen muistotilaisuus pidetään muualla, ehtii hautajaisseurue jutustella kiireettömästi keskenään, vainaja tosin ei sitten ole enää paikalla in corpore.
Perinteet tulevat ja menevät, vaikka hautajaiset monesta ovatkin lähes ikiaikaisia ja vaikeita muuttaa. "Iltahuudonkin" puolustajat sortuvat toistamaan jäykkiä kaavoja todetessaan, että kyseistä kappaletta ei kuunnella seisten, koska vain muutaman nationalismin klassikon kohdalla tehdään näin. Ottaen huomioon, että kyse on tässäkin mitä ilmeisimmin totutusta tavasta, josta ei mitään lakia ole, niin mikäpä estää nostamasta "Veteraanin iltahuutoa" tai vastaavia kappaleita jonkin "Valan", "Lippulaulun" tai "Narvan marssin" rinnalle. Ihmisten tekemiä nekin ovat, kuten myös "Maamme-laulu".
Mehän sen päätämme, mitä pyhänä pidämme. Itselleni tuottaisi vaikeuksia vetää noin henkisesti kättä lippaan yhtä lukuunottamatta kaikkien näiden kappaleiden kohdalla, mutta se taas on minun ongelmani eikä sotaveteraanien.
Sama kissanhännänveto kuin toisen maailmansodan aikoina jatkuu ilmeisesti edelleen evankelis-luterilaisissa hautajaisissa. Tuolloinkin arvovaltaiset kristilliset tahot ylen paheksuivat kaikenmaailman Eino Leinojen sanoittamien biisien esittämistä sankarihautajaisissa, todennäköisesti muissakin.
On ymmärrettävää, että kirkko haluaa pitää kiinni kristillisyydestä sen tiloissa tapahtuvissa tilaisuuksissa. Hautajaiset ovat kuitenkin myös yhteisöllinen tapahtuma, joten musiikin pitäisi voida olla mitä hyvänsä hyvän maun rajoissa pysyvää. "Veteraanin iltahuuto" nyt ei tosiaankaan ole mikään "Highway to 'Hell", joten ongelma on tässä mielessä teoreettinen. Häiden musiikkivalinnoissa on huomattavasti rennompi meno, johtuneeko siitä että avioliitto ei ole luterilainen sakramentti. Ei kyllä ole ruumiinsiunauskaan.
Mietiskelin taannoin ääneen amerikkalaisseurassa, eikö jonkinlaisessa "funeral homessa" järjestettävä muistotilaisuus sittenkin olisi helpompi, varsinkin uskonnon kannalta. Ei kuulemma ole, niitä pidetään liukuhihnatilaisuuksina ja rahalla saa aikaa mutta kelläpä sitä määrättömästi olisi. Kirkoissakin on jo seuraava porukka monesti tulossa, mutta harvoin se tuntuu ketään haitanneen. Koska varsinainen muistotilaisuus pidetään muualla, ehtii hautajaisseurue jutustella kiireettömästi keskenään, vainaja tosin ei sitten ole enää paikalla in corpore.
Perinteet tulevat ja menevät, vaikka hautajaiset monesta ovatkin lähes ikiaikaisia ja vaikeita muuttaa. "Iltahuudonkin" puolustajat sortuvat toistamaan jäykkiä kaavoja todetessaan, että kyseistä kappaletta ei kuunnella seisten, koska vain muutaman nationalismin klassikon kohdalla tehdään näin. Ottaen huomioon, että kyse on tässäkin mitä ilmeisimmin totutusta tavasta, josta ei mitään lakia ole, niin mikäpä estää nostamasta "Veteraanin iltahuutoa" tai vastaavia kappaleita jonkin "Valan", "Lippulaulun" tai "Narvan marssin" rinnalle. Ihmisten tekemiä nekin ovat, kuten myös "Maamme-laulu".
Mehän sen päätämme, mitä pyhänä pidämme. Itselleni tuottaisi vaikeuksia vetää noin henkisesti kättä lippaan yhtä lukuunottamatta kaikkien näiden kappaleiden kohdalla, mutta se taas on minun ongelmani eikä sotaveteraanien.
torstai 17. syyskuuta 2009
Millainen muisto meistä jääkään
Tapasin eilen sattumalta ystävän, jolla oli huolia sydämellääm. Iäkkäiden vanhempien monet vaivat, kotona asumisen jatkuminen, koko kuvio. Kuuntelin ja kommentoin mitä osasin. Omassa suvussani ei, kuten mummovainaani sen niin hienovaraisesti ilmaisi, juurikaan "hourata". Mutta eipä sitä aina tarvitse kaikkea tietää kun voi oppia.
Ystäväni mietti sitä, millaisena hän pystyy muistamaan vanhempansa, onhan nykytilanne jo kestänyt pitkään ja tullee vielä kestämään. Siinä suhteessa saatoin lohduttaa, että muistot nousevat pintaan vaihtelevasti ja usein yllättävän valoisina, kun ihmisen elämä on päättynyt. Ei ole itse enää sotkemassa asioita, niin sanoakseni.
Siitä olimme yhtä mieltä, että huumori on hyvä selviytymiskeino, ennen ja jälkeen. Ja että se ei muille kuulu, mitä kukin omaisistaan laskettelee. Me koemme läheisemme muita ihmisiä voimakkaammin, eikä heitä auta puolustaa meitä vastaan. Eikä meitä syyttää, jos koetamme keventää raskasta elämäämme parilla herjalla.
Muuten yritän ymmärtää kaikkea vanhuuteen ja varsinkin kuolemaan liittyvää, mutta sentimentaalinen tosikkous saa minulta ehdottoman tuomion. Huumorihan ei ole vain toisen pilkkaa vaan myös hänen arvostamistaan. Tylsistä ja ikävistä ihmisistä ei voi laskea edes leikkiä.
Ystäväni mietti sitä, millaisena hän pystyy muistamaan vanhempansa, onhan nykytilanne jo kestänyt pitkään ja tullee vielä kestämään. Siinä suhteessa saatoin lohduttaa, että muistot nousevat pintaan vaihtelevasti ja usein yllättävän valoisina, kun ihmisen elämä on päättynyt. Ei ole itse enää sotkemassa asioita, niin sanoakseni.
Siitä olimme yhtä mieltä, että huumori on hyvä selviytymiskeino, ennen ja jälkeen. Ja että se ei muille kuulu, mitä kukin omaisistaan laskettelee. Me koemme läheisemme muita ihmisiä voimakkaammin, eikä heitä auta puolustaa meitä vastaan. Eikä meitä syyttää, jos koetamme keventää raskasta elämäämme parilla herjalla.
Muuten yritän ymmärtää kaikkea vanhuuteen ja varsinkin kuolemaan liittyvää, mutta sentimentaalinen tosikkous saa minulta ehdottoman tuomion. Huumorihan ei ole vain toisen pilkkaa vaan myös hänen arvostamistaan. Tylsistä ja ikävistä ihmisistä ei voi laskea edes leikkiä.
keskiviikko 16. syyskuuta 2009
Kuolema ja muistot - DDD9:n satoa
Kuolemakonferenssissa tuli jälleen kerran selväksi se, miten monimuotoinen asia kuolema on ja miten monta asiaa siinä voi mennä pieleen - tai oikein. Muistot ja muistaminen voivat tapahtua yksin tai yhdessä, selkeissä rituaaleissa tai uusia ideoita hyödyntäen.
Kaliforniassa on uudehko tapa laittaa auton takalasiin tarra, jossa on esim. vainajan nimi, synnyin- ja kuolinvuosi sekä jokin kuva tai teksti. Näitä voi olla useitakin samassa autossa, tavallisimmin kuitenkin yksi. Pamela Roberts ja Talina Villao kertoivat, että yksi projektin tutkijoista oli saanut ylinopeussakot seuratessaan tällaista autoa... Useimmiten ihmiset varmaankin katsovat näitä ruuhkissa ja liikennevaloissa, kun on aikaa. Kiinnostavaa on, että ihmiset eivät kysyttäessä koe viestivänsä surustaan muille vaan laittavat tarran takalasiin itseään varten.
Samanlaista erikoista yksityisyyttä kokevat netissä surevat ihmiset. Facebookin sururyhmissä ihmiset kirjoittavat tavallaan vainajalle, ja tuntuvat olettavan että hän ei saisi tietoja vaikkapa perheensä tapahtumista muulla keinoin, näin Elaine Kasketin mukaan. Todellista luottamusta FB:hen! Tästä puolesta ei muuten paljon uutisoida, enemmänkin siitä ongelmasta, että vainajan sivua ei saa pois netistä. Mutta voihan sen avulla surrakin, jos ei uutta sivua halua perustaa. Joillakin on kuulemma paljon enemmän ystäviä kuolleena kuin elävänä. Vähän surullista oikeastaan.
Toisaalta täysin julkinen suru esim. verkkokirkko St Pixelsin sivuilla koetaan yksityiseksi siinä vaiheessa, kun tutkija (kuten Tim Hutchings) pyytää saada käyttää sitä tutkimuksessaan. Hilpeyttä herättää jo se, että World of Warcraftissa todellisen ihmisen eli pelaajan nettimuistotilaisuuteen hyökkäsi vihamielinen heimo ja teurasti koko porukan, koska ilmoitus tilaisuudesta oli julkinen... En pelaa WoWia joten en ehkä osaa selittää asiaa oikein mutta jokseenkin noin se meni.
Netti on suhteellisen uusi paikka suremiseen, mutta eikä se ole aika luonnollista - ihmiset surevat siellä missä ovat? Autossaan jos ovat amerikkalaisia, netissä jos ovat suhteellisen nuoria. Ihmiset myös omaksuvat asioita netin kautta, kuten Anna Bremborg Davidssonin tutkimat kuolleena syntyneiden lasten äidit, joista jotkut menevät koko perheen voimin vauvan haudalle kuolinpäivänä ja esim. puhaltavat siellä saippuakuplia. Tästä ei moni ruotsalainen ollut kuullut, mutta se vain kertoo miten uusi asia on ja miten se on välittynyt muuta kautta kuin ikiaikaisena perinteenä. Minusta kaunista ja hauskaa muillekin lapsille.
Ihmisille on tärkeää myös se, miten he itse tulevat muistetuksi, niin vähän kuin siihen joskus voikin vaikuttaa. Joanna Wojtkowiak otti esille ainakin minulle tässä muodossa uuden käsitteen eli postselfin, jonkinlaisen jälkiminuuden. Ihmiset näkevät sen eteen joskus paljonkin vaivaa ja ovat siitä huolissaan. Eri keinoin halutaan varmentaa, ettei tulla unohdetuiksi. Wojtkowiak on tutkinut erityisesti opiskelijanuorten ajatuksia asiasta, ja varsinkin se on kiinnostavaa, että uskonnollisuuden vähäisyys ei vähennä kiinnostusta omaan postselfiin.
Joskus perhe ei pääse sopuun edes siitä, minne vainaja haudataan. Tämä tuli esille useaan kertaan, paitsi yksityisissä keskusteluissa myös Heather Conwayn ja Paul Voninskin esitelmissä. Tällainen perhe tuskin kokoontuu yhdessä muistelemaankaan. Ehkä erimielisyydet käyvät surutyöstä - perintöriidathan ovat myös suosittu tapa kunnioittaa vainajan muistoa...
Minusta on surullista myös, kun vainajan muisto yritetään peittää tai tehdä siitä jotain muuta kuin se ehkä on. John Troyer puhui Yhdysvaltain viimeisimpien sotien kaatuneista ja miten eri hallitukset ovat koettaneet antaa ymmärtää, että sodassa ei ketään kuolisikaan, koska ruumiita ei näy. Minusta tämä oli hämmentävää, koska tavallisempaa on nimenomaan korostaa omia uhreja.
Tästä puhuin itse (taas vaihteeksi), pohtien myös hyvän kuoleman käsitettä. Tony Walter on tätä käsitellyt jo 15 vuotta sitten (Revival of Death) mutta eipä tuo asia vanhene. Itse pääsin siihen kiinni vasta 11 vuotta sitten enkä vieläkään ole valmis.
Eva Reimers taas otti esille yhden Ruotsin viime vuosien tunnetuimmista kuolemista eli kurdinainen Fadime Sahindalin muistotilaisuuden. Vainajien kansallistaminen ja heidän kuvaamisensa nimenomaan kansakunnan jäseninä sekä luo heidän kuvansa uudelleen että tukee kansakunnan niitä piirteitä, jotka se haluaa itsessään nähdä. Eva Reimershän on Nordic Network of Thanatologyn organisaattori tällä hetkellä, joten odotan innolla mihin suuntaan hänen tutkimuksensa etenee, vaikka itse olenkin jo lähdössä eri teille.
Kaliforniassa on uudehko tapa laittaa auton takalasiin tarra, jossa on esim. vainajan nimi, synnyin- ja kuolinvuosi sekä jokin kuva tai teksti. Näitä voi olla useitakin samassa autossa, tavallisimmin kuitenkin yksi. Pamela Roberts ja Talina Villao kertoivat, että yksi projektin tutkijoista oli saanut ylinopeussakot seuratessaan tällaista autoa... Useimmiten ihmiset varmaankin katsovat näitä ruuhkissa ja liikennevaloissa, kun on aikaa. Kiinnostavaa on, että ihmiset eivät kysyttäessä koe viestivänsä surustaan muille vaan laittavat tarran takalasiin itseään varten.
Samanlaista erikoista yksityisyyttä kokevat netissä surevat ihmiset. Facebookin sururyhmissä ihmiset kirjoittavat tavallaan vainajalle, ja tuntuvat olettavan että hän ei saisi tietoja vaikkapa perheensä tapahtumista muulla keinoin, näin Elaine Kasketin mukaan. Todellista luottamusta FB:hen! Tästä puolesta ei muuten paljon uutisoida, enemmänkin siitä ongelmasta, että vainajan sivua ei saa pois netistä. Mutta voihan sen avulla surrakin, jos ei uutta sivua halua perustaa. Joillakin on kuulemma paljon enemmän ystäviä kuolleena kuin elävänä. Vähän surullista oikeastaan.
Toisaalta täysin julkinen suru esim. verkkokirkko St Pixelsin sivuilla koetaan yksityiseksi siinä vaiheessa, kun tutkija (kuten Tim Hutchings) pyytää saada käyttää sitä tutkimuksessaan. Hilpeyttä herättää jo se, että World of Warcraftissa todellisen ihmisen eli pelaajan nettimuistotilaisuuteen hyökkäsi vihamielinen heimo ja teurasti koko porukan, koska ilmoitus tilaisuudesta oli julkinen... En pelaa WoWia joten en ehkä osaa selittää asiaa oikein mutta jokseenkin noin se meni.
Netti on suhteellisen uusi paikka suremiseen, mutta eikä se ole aika luonnollista - ihmiset surevat siellä missä ovat? Autossaan jos ovat amerikkalaisia, netissä jos ovat suhteellisen nuoria. Ihmiset myös omaksuvat asioita netin kautta, kuten Anna Bremborg Davidssonin tutkimat kuolleena syntyneiden lasten äidit, joista jotkut menevät koko perheen voimin vauvan haudalle kuolinpäivänä ja esim. puhaltavat siellä saippuakuplia. Tästä ei moni ruotsalainen ollut kuullut, mutta se vain kertoo miten uusi asia on ja miten se on välittynyt muuta kautta kuin ikiaikaisena perinteenä. Minusta kaunista ja hauskaa muillekin lapsille.
Ihmisille on tärkeää myös se, miten he itse tulevat muistetuksi, niin vähän kuin siihen joskus voikin vaikuttaa. Joanna Wojtkowiak otti esille ainakin minulle tässä muodossa uuden käsitteen eli postselfin, jonkinlaisen jälkiminuuden. Ihmiset näkevät sen eteen joskus paljonkin vaivaa ja ovat siitä huolissaan. Eri keinoin halutaan varmentaa, ettei tulla unohdetuiksi. Wojtkowiak on tutkinut erityisesti opiskelijanuorten ajatuksia asiasta, ja varsinkin se on kiinnostavaa, että uskonnollisuuden vähäisyys ei vähennä kiinnostusta omaan postselfiin.
Joskus perhe ei pääse sopuun edes siitä, minne vainaja haudataan. Tämä tuli esille useaan kertaan, paitsi yksityisissä keskusteluissa myös Heather Conwayn ja Paul Voninskin esitelmissä. Tällainen perhe tuskin kokoontuu yhdessä muistelemaankaan. Ehkä erimielisyydet käyvät surutyöstä - perintöriidathan ovat myös suosittu tapa kunnioittaa vainajan muistoa...
Minusta on surullista myös, kun vainajan muisto yritetään peittää tai tehdä siitä jotain muuta kuin se ehkä on. John Troyer puhui Yhdysvaltain viimeisimpien sotien kaatuneista ja miten eri hallitukset ovat koettaneet antaa ymmärtää, että sodassa ei ketään kuolisikaan, koska ruumiita ei näy. Minusta tämä oli hämmentävää, koska tavallisempaa on nimenomaan korostaa omia uhreja.
Tästä puhuin itse (taas vaihteeksi), pohtien myös hyvän kuoleman käsitettä. Tony Walter on tätä käsitellyt jo 15 vuotta sitten (Revival of Death) mutta eipä tuo asia vanhene. Itse pääsin siihen kiinni vasta 11 vuotta sitten enkä vieläkään ole valmis.
Eva Reimers taas otti esille yhden Ruotsin viime vuosien tunnetuimmista kuolemista eli kurdinainen Fadime Sahindalin muistotilaisuuden. Vainajien kansallistaminen ja heidän kuvaamisensa nimenomaan kansakunnan jäseninä sekä luo heidän kuvansa uudelleen että tukee kansakunnan niitä piirteitä, jotka se haluaa itsessään nähdä. Eva Reimershän on Nordic Network of Thanatologyn organisaattori tällä hetkellä, joten odotan innolla mihin suuntaan hänen tutkimuksensa etenee, vaikka itse olenkin jo lähdössä eri teille.
maanantai 14. syyskuuta 2009
Death, Dying and Disposal 9 -konferenssi Durhamissa 9.-12.9.2009
Viime viikolla Durhamin yliopistossa järjestettiin yhdeksäs Death, Dying and Disposal-konferenssi. Erittäin kiinnostavaa, tutkijoita ja alan ammattilaisia eri puolilta maailmaa. Painotus oli toki Britanniassa ja angosaksisissa maissa, mutta oli meitä muitakin, ihan hyvä delegaatio esim. Pohjoismaista.
Samassa yhteydessä perustettiin virallisesti Association for the Study of Death and Society. Erilaisia aihepiiriin liittyviä tutkimuskeskuksia on muutamia (ainakin CDAS, Centre for Thanatology ja Durhan University Centre for Death and Life Studies) ja esim. Pohjoismaissa on perustettu Nordic Network of Thanatology (tuttavallisesti NNT).
Aika moni kuolemaa tavalla tai toisella tutkiva tekee töitä itsekseen. Ruotsalaisiakin oli Durhamissa useita, mutta ei heilläkään ole oman maan sisällä kovin kattavaa yhteistyötä vaan he tapaavat näissä kansainvälisissä kokoontumisissa.
Ehkä siksi konferenssissa oli niin hyvä tunnelma - koska kerrankin paikalla oli vain ihmisiä, jotka ymmärsivät mikä kuolemassa kiinnostaa. Palaute eri sessioissa oli erittäin rakentavaa ja kannustavaa. Ihmisille uskalsi mennä juttelemaan ja juttuahan riitti.
Konferenssissa naurettiin paljon, kuolema on liian vakava asia että siitä uskaltaisi jättää laskematta leikkiä. Eri ihmisten omat kokemukset ja tutkimus sekoittuivat myös tavalla, joka on akateemisissa piireissä harvinaista.
Olen koettanut kerätä ihmisiä Suomesta liittymään tuohon NNT:hen. Parikymmentä henkeä onkin ilmoittautunut mukaan, mitä voi pitää jo hyvänä lukuna. Pitäisiköhän meidän, eri alojen ja eri taustoista tulevien ihmisten kokoontua kansallisellakin tasolla? Se voisi olla avartavaa, koska joka maassa on sitten vielä omat kysymyksensä. Pitäisi vain alkaa järjestää...
Samassa yhteydessä perustettiin virallisesti Association for the Study of Death and Society. Erilaisia aihepiiriin liittyviä tutkimuskeskuksia on muutamia (ainakin CDAS, Centre for Thanatology ja Durhan University Centre for Death and Life Studies) ja esim. Pohjoismaissa on perustettu Nordic Network of Thanatology (tuttavallisesti NNT).
Aika moni kuolemaa tavalla tai toisella tutkiva tekee töitä itsekseen. Ruotsalaisiakin oli Durhamissa useita, mutta ei heilläkään ole oman maan sisällä kovin kattavaa yhteistyötä vaan he tapaavat näissä kansainvälisissä kokoontumisissa.
Ehkä siksi konferenssissa oli niin hyvä tunnelma - koska kerrankin paikalla oli vain ihmisiä, jotka ymmärsivät mikä kuolemassa kiinnostaa. Palaute eri sessioissa oli erittäin rakentavaa ja kannustavaa. Ihmisille uskalsi mennä juttelemaan ja juttuahan riitti.
Konferenssissa naurettiin paljon, kuolema on liian vakava asia että siitä uskaltaisi jättää laskematta leikkiä. Eri ihmisten omat kokemukset ja tutkimus sekoittuivat myös tavalla, joka on akateemisissa piireissä harvinaista.
Olen koettanut kerätä ihmisiä Suomesta liittymään tuohon NNT:hen. Parikymmentä henkeä onkin ilmoittautunut mukaan, mitä voi pitää jo hyvänä lukuna. Pitäisiköhän meidän, eri alojen ja eri taustoista tulevien ihmisten kokoontua kansallisellakin tasolla? Se voisi olla avartavaa, koska joka maassa on sitten vielä omat kysymyksensä. Pitäisi vain alkaa järjestää...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)