Enkelintekoa

Että pisti vihaksi eilisiltana tv-uutisia katsellessa. Aborttien määrä on noussut joissakin sairaanhoitopiireissä (metatason otanta jos mikä). Asiaa käänneltiin monelta kantilta, pääsemättä yleisesti ottaen mihinkään järkevään lopputulokseen.

Pisteet himaan vei kuitenkin se lääkäri, joka melko suorasanaisesti syytti naisia liiasta laskelmoinnista ja haluttomuudesta synnyttää. "Kaikillahan tässä on velkaa" vai miten se meni. Hyvä jumala miten kipeän totta!

Urbaanilegendojen aatelia ovat tarinat naisista, jotka teettävät abortin päästäkseen alansa konferenssiin ja ovat muutamaa kuukautta myöhemmin tulossa rakenneultraan. Eli lapsi pitää saada justiinsa oikeaan aikaan, ei kuukauttakaan liian aikaisin tai myöhään. Sehän meiltä kaikilta aina onnistuukin, koska menemme vauvakauppaan ja ostamme sieltä kuosiin sopivan yksilön saatuamme luvan työnantajalta, opinto-ohjaajalta tai muulta gurulta.

Aborttia pidetään aina myös helppona ratkaisuna, mitä se raskauteen ja lapsenhoitoon verrattuna tietysti onkin. Olisi kuitenkin kiva, jos abortteja kritisoivat viitsisivät, jos eivät samaan hengenvetoon niin edes seuraavassa lauseessa kertoa, mitä he ovat valmiit tekemään vahingossa raskaaksi tulleiden naisten hyväksi. Onhan noita yhteiskunnan tukia joo, varsinkin jos on raskaaksi tullessaan ollut hyväpalkkaisessa duunissa. Tosi moni vahingossa raskaaksi tullut onkin?

Abortti myös jakaa naiset epäoleellisiin ryhmiin. Itse kuulun siihen valtaisaan joukkoon naisia, joka ei ole säästynyt abortilta siksi, että olisin joka ikinen kerta naisenelämäni aikana pitänyt huolta itsestäni ja tulevien lasteni terveydestä, suomeksi sanottuna ehkäisystä. Joskus tähän on painostanut mies (poika), joskus en ole itsekään todella uskonut siihen, että vauvoja tehdään juuri niin kuin kirjoissa lukee. On niin helppoa antaa mennä ja miettiä hauskempia asioita kuin sitä, mistä bilsanope varoitti.

En siis voi osoitella sormella niitä, jotka ovat joutuneet arvioimaan elämäntilannettaan ei-toivotun raskauden valossa. Voitko sinä, hyvä lukija? Oletko joka ikisessä yhdynnässäsi käyttänyt ehkäisyä? Vai oletko vain onnekas, kuten niin monet muut?

Lasten hankkimiselle ja hankkimatta jättämiselle on monia hienoja ja rationaalisia perusteluja. Kaikki eivät tarvitse varsinkaan edelliseen mitään perusteluja: "kaikkihan" ainakin yrittävät perustaa perheen. Kyllä kunnon ihmisellä on perhe. Lapset on rikkaus (sic). Mitä elämä olisi ilman, ah ja voi.

Joillakin on lapsettomuudellekin hyvä syy: ei vaan onnistu, tai ei vaan tunnu yhtään omalta asialta. Tai ei ainakaan nyt, koska on sitä velkaa tai opiskeluja tai epävarma ihmissuhde (ihan helvetin hyvä syy muuten olla hankkimatta lapsia).

Mutta ovatko nämä syyt totta, kertovatko ne oikeasti päätöksentekoprosessista asiassa? Uskon, että monellakaan ei ole kovin selvää käsitystä miksi he ovat hankkineet lapsia. Joillakin on taustalla kaveripiirin paine ja sukulaisten ahdistelevat kysymykset, mutta eivät suinkaan kaikilla. Lapsia voi "alkaa tekemään" miettimättä asiaa muulta kantilta kuin siltä, pitäisikö muuttaa isompaan asuntoon vai mahdutaanko tähän. Tai edes sitä.

Luonto ja luonnollisuus nousevat taas esille. Itsekäs geeni ja sitä rataa. Mutta moniko muistaa, että on ihan yhtä luonnollista olla haluamatta lapsia? Eläinmaailmassa huono ravintotilanne saa lajit jättämään jonain vuonna lisääntymisen kokonaan, ja jos poikasia tuleekin, ne voidaan tappaa tai hylätä. Ei helliä emoja ole kuin saduissa.

Ihmislaji on jatkuvassa kiimassa ja kulttuurimme vielä tukee sitä voimakkaasti. Minusta kaikkien halukkaiden pitäisikin saada abortti ja ehkäisyvälineiden pitäisi olla ilmaisia - eikös Viagrakin ole vai onko tämäkin urbaanilegenda? Toivottujenkin lasten kanssa veivaaminen on tarpeeksi rankkaa... Abortti sinänsä altistaa erilaisille komplikaatioille eikä ole mikään terveyslääke, mutta raskaus se vasta hurjaa hommaa onkin. Adoptio ei siis ole mikään ratkaisu tähän, minusta on julmaa ehdottaakin sellaista.

Kaikkein parasta olisi tietysti, että maailma olisi sellainen että kaikki lapset voisivat syntyä. Mutta ei ole näköpiirissä, että niin olisi. Kuten sanottua, toivottujenkin kanssa on puuhaa kerrakseen ja huolia riittää, vaikka olisi ammatillisesti edes jokseenkin turvatussa asemassa. Syyttävää sormea ei ole aihetta kohdistaa heikkoihin nykynaisiin, vaan aikakauteen, jossa jokaisen pitäisi tuottaa ja kuluttaa koko ajan. Katkokset ja poikkeamat ovat olevinaan varsinkin lisääntymisikäisille niin vaikeita asioita, etten ihmettele jos joku jättää sen mieluummin väliin. Huono myyrävuosi, jälleen kerran.

Hauras, hauraampi maskuliinisuus

Niin, palatakseni edellisen jutun teemoihin. Kuten Atte Oksanen toteaa viimeisimmässä Naistutkimus-lehdessä, maskuliinisuuden määritteleminen on tieteellisesti vaikeaa ja ainakin ihan kesken. Ei tuo feminiinisyyskään ihan valmis ole, eipä silti.

Tuolla ulkona eli tosielämässä ei tällaisia ongelmia tietenkään ole. Mistä muusta syystä oltaisiin huolissaan lesboparien lasten "miehen mallin" puutteesta ja siitä, että kouluissa on opettajina vain kilttejä tyttöjä? Jotka ovat aika rankkoja akkoja, kuten taannoin todistelin, mutta eivät kuitenkaan koskaan - saanko fanfaareja - miehiä.

Edellisessä kirjoituksessa päädyin pohtimaan aikuisuuden ja lapsuuden suhdetta jälleen kerran ja sankareita erityisesti. Onko sankaruus maskuliinista, entä lapsellista? Ihaileeko aikuinen ihminen mitään, vai voiko hän sallia itselleen sen, ainakin rajatussa määrin?

Urheilun lapsellisuus on tietenkin kyseenalaista, sen verran tosissaan sitä tehdään. Oliko Annemari Sandell lapsellinen piipahtaessaan äitiyslomalta hakemassa Suomen mestaruuden Kalevan kisoissa? Tuskinpa. Eikä Selänteen ole tarvinnut ihan nuoruuden tai varhaiskeski-ikäisyyden innolla kiekkoa pelailla. Näissä kuvioissa liikkuu paljon arvostusta ja rahaa, aikuisia asioita.

Huomiotaherättävää on muuten se, miten Sandellin mestaruutta on käsitelty. Sehän on skandaali, pitäisihän aktiivisesti treenanneiden aina vasta synnyttänyt päihittää. Ei tullut sitten kellekään mieleen, että urheilijanaisissa, kuten miehissäkin, on lahjakkuutta ja lajiin soveltuvuutta yksissä enemmän kuin toisissa. Sankaruutta sekin, että edes viitsii lähteä juoksentelemaan imetysten lomassa. Mutta tätä puolta miespuoliset urheilutoimittajat tuskin tuntevat saati ajattelevat. Ennemmin hehkutetaan sitä, että Pitkämäki heitti kuten ennenkin.

No, naisten sankaruus ja toisaalta naisten tekemisten arvioiminen ovat hankalia juttuja. Olin viime keväänä parissa tilaisuudessa, joissa asian sekavuus tuli hyvin esille. Sankaruusprojektin kanssa olemme tätä sukupuoliaspektia pohtineet paljon ja monelta kantilta. Yhteiskuntahistorian laitoksen sukupuoliteemaryhmässä taas Matleena Friskin esitelmä sukupuolivalistuksen murroksesta sai myös ajattelemaan asiaa. http://www.valt.helsinki.fi/yhis/sukupuoli.htm

Nainenhan esiintyy varsinkin nationalismin kontekstissa kahtalaisena. On suojeltava, avuton kotinainen ja toisaalta kansakunnan moraalia kannatteleva, osin symbolinen puolijulkinen nainen (assosiaatiot vapaat). Kumpikaan näistä ei kanna itsessään sankaruuden merkkejä, vaan tulee todeksi toisten kautta, toisten eli miesten ajatuksissa ja tekojen kohteena ja oikeuttajina.

Miesten sankaruus kuitenkin yleensä irtoaa naisista, kun oikein tosissaan ruvetaan sankaroimaan. Kuten Otto Rank toteaa, sankarilla ei yleensä ole perhettä, vaikka sankarin tarinassa perheellä voi olla oma roolinsa. Sankari on kuitenkin yksinäinen hahmo, jonka teot selittyvät maailman rakenteella ja ovat mittakaavaltaan kosmisia. Todelliset ihmiset ja perheet eivät oikeasti liity niihin, vaikka sankari sanoisikin tehneensä kaiken lastensa vuoksi tms. Samat asiat voisi tehdä ilman niitä lapsiakin, jotka muiden samankaltaisten oikeuttajien lailla tulevat vasta jälkikäteen mukaan sankaruuden kuvaan.

Sankaruus on siis totista ja yksinäistä puuhaa. Lapsellista? Kenties niille, joiden koulutus, poliittinen kanta tai silkka coolius edellyttävät, etteivät he pidä kosmisia selityksiä ja elämää suurempia tekoja juuri minään. 1900-luvun loppupuolella yleistynyt asenne jos mikä.

Mielestäni juuri näitä ihmisiä varten ovat antisankarit - ihan sankarin oloiset tyypit, jotka kuitenkin tavalla tai toisella sanoutuvat irti maailman järjestyksestä ja asettavat sen kyseenalaiseksi. Voidaan puhua "lännemyytin purkamisesta" http://www.elitisti.net/database.php?id=51&page=2 tai sotilasihanteiden katoamisesta. Samoin vanhemmuuteen liitetyt kriisit ja kyseenalaistukset kuuluvat selvimmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, 1960-luvulle varsinkin.

Onko antisankari maskuliininen? Eikö hän vastusta kaikkea sitä, mitä kunnon mieheltä odotetaan: vastuunkantoa, kirkasotsaista isänmaallisuutta ja mitä niitä nyt onkaan. Vai onko kirkasotsainen vastustaminen sittenkin maskuliinisinta? "Kuolleet kalat uivat virran mukana" tai jotain.

Jos tämä pohdinta vaikuttaa keskeneräiseltä, niin se on sitä. Ainakaan feminiininen antisankari ei ole. Vaikuttaakin siltä, että nämä tyypit tappelevat keskenään maskuliinisuuden kentällä, eikä naisilla tai ainakaan feminiinisyydellä (joka ei tosiaan ole sama kuin naiseus) ole paljon jakoa siihen.

Niin maskuliinisuuteen kuin sankaruuteenkin tuntuu kuuluvan vähintään yhtä paljon asioiden tekemättä jättämistä kuin tekemistä. Samoin on tietysti feminiinisyyden laita: hieno nainen ei kiroa eikä juo kirkasta viinaa, vaadi samaa palkkaa samasta työstä tai puhu miehen puheen päälle. Naisen on varottava tällaisia asioita ennen kaikkea siksi, ettei miehille tule paha mieli ja maskuliinisuus vaarannu.

Kaikkein pahiten maskuliinisuus on tietysti vaarassa siellä, missä on eniten naisia. Siksihän miehet eivät voi enää ruveta opettajiksi: liikaa naisia. Yliopistoissa ei juuri ole sankaritutkijoita, elleivät he sitten ole juuri kosmisten, perheettömien sankarien kaltaisia. Tähän liittynee sekin, että oman satunnaisotantani perusteella ns. miehisillä aloilla olevien miesten ruoansulatus kestää huomattavasti suulaampia akkoja kuin nykyään feminiinisiksi leimattujen. Kun on jossain mies, ei kaikkialla niin tarvitse. Helpottaa kai sekin, että tietää saavansa täältä ikuisuuteen parempaa liksaa kuin naispuolinen tohtori?

Ihaillaan siis Teemua ja pidetään Annemaria satunnaisena juoksentelijana. Maskuliinisuuden hauraus on näet maailmamme haurautta. Vain Teemu kannattaa harteillaan kansakuntaa ellei peräti ihmiskuntaa. Ja Teron on paras heittää hyvin Osakassa, tai kurkihirsi majastamme murtuu!

Lapselliset sankarimme

Tommy Lindgren tulee kaapista Hesarin kolumnissaan ja tunnustaa, että Teemu Selänteen Stanley Cup-voitto liikutti häntä oudolla tavalla. Sama vika, valvoin tuolloin loppuraskauden ahistuksia ja taivaskanavat auttoivat siihen hätään. Näin melkein joka matsin kokonaan ja onhan se ameriikan lätkä eri näköistäkin.

Selänne on koko uransa ajan herättänyt minussa lievää vastenmielisyyttä. Kai se oli se alkuaikojen huuma, kun tämä ihmeellinen lahjakkuus myytiin ensin suomalaisille ja sitten Amerikkaan. Varsinkin kun joukkueeni ei ole Jokerit. Puhumattakaan, että mies on omien sanojensa mukaan lukenut kai yhden kirjan, vai miten se oli? No, harva alan ihminen kai enemmällä voi rehvastella, siltikin, tajuatte varmaan.

Mutta tuli sitten katsottua tämäkin merkillisyys, ja huomasin senkin, että vastoin tavanmukaisia oletuksia myös NHL:n kotitanhuvilla Teemun kohtalo kiinnosti. Olihan hän kolmanneksi pisimpään liigassa ilman voittoa pelannut pelaaja, kyseenalainen kunnia jos mikä. NASN:in selostajat jankkasivat asiaa jos eivät eniten niin ainakin runsaasti. Ja kuvissa oli Teemun kantajengiä joka oli raijattu paikalle oransseissa paidoissaan - hyvä ettei turhaan...

Samoihin aikoihin mietimme sankaruusprojektissamme sitä, miksi ihmiset kiinnostuvat jostakin henkilöstä ja alkavat seurata hänen vaiheitaan. Ihmetyksen aiheena oli mm. Hevi-Arin keski-ikäisissä naisissa herättämä tunnekuohu - äidillisyyttä, pedofiliaa vai jotain ihan muuta? Pelkkää nuorison hypeä ei hänenkään valintansa tosiaan ollut.

Aina emme voi valita sankareitamme, tai ainakaan niitä, joiden elämä ja teot herättävät meissä suuria tunteita. (Lasken tipan linssissä suureksi tunteeksi tässä yhteydessä.) Toisaalta Lindgren muistuttaa kolumnissaan, kuinka jääkiekko ja urheilu yleensäkin on melko lapsellista hommaa. Meillä katsotaan muumeja sattuneesta syystä paljon, ja jotenkin tuo on aika piisamirottamainen asenne - vain filosofit ymmärtävät vakavia asioita eivätkä ole muusta kiinnostuneet...

Ja kuitenkin vakavat, maailmaa parantavat popparitkin lankeavat näihin teemuihin. Kuten ahdasmieliset tutkijanaisetkin. Mistä on kyse? Vetoavatko sankaritarinat meihin niin paljon, että unohdamme olla niin kovin tosissamme? Vai olemmeko sankareiden kohdalla vielä enemmän tosissamme kuin muulloin?

Jos urheilu on lapsellista, niin miten se suhtautuu siihen nivoutuviin kansallisiin ja sotilaallisiin ihanteisiin? Tahko Pihkalan suojeluskuntalaisessa hengessä. Onko urheilu banaaleinta nationalismia, ja onko kaikki militarismi banaalia militarismia? (BN on Michael Billigiltä ja BM, katso http://www2.iisg.nl/esshc/programme9606.asp?selyear=8&pap=3791. En minä näitä itse keksi!)

Suuret tunteet itsessään ovat tietysti lapsellisia nekin jos niikseen tulee. "Lapsella vain voi silmät niin loistaa", eikös vaan. Aikuinen hillittee ittensä ja suhteuttaa kaikki asiat niiden tärkeyden mukaan eikä turhia hötkyile, tai ainakaan tuhlaa rahojaan jonkin jolpin äänestämiseen laulukilpailussa.

Peter N. Stearnsin teos American Cool valaisee tätä asiaa NHL:n kotikulmilta, mutta jotain siitä voinee soveltaa Eurooppaan ja Suomeenkin. Aikuisen tunteet ovat kaikkialla hallinnassa ja sankarit vähissä. Lapsi meissä haluaa uskoa, että urheilu on tärkeää ja saavutukset siinä oikeasti hienoja. Lapsi meissä valvoo öitä jonkun hemmetin kiekkomiljonäärin takia ja kyynelöi, kun se viimein saa sen mitä on aina halunnut. Lapsi meissä pitää hienona haluta jotain asiaa vuosikymmenet...

Vai onko niin, että aikuinen voi sallia itselleen rajatun määrän sankareita ja kyyneleitä? Ja vain puberteettinen ehdottomuus ei kestä sitä? Tästä lisää myöhemmin...

Tyhmä taulu

Suurlähettiläät-yhtyeen sanoituksista valittaminen on tietysti yhtä reilua kuin rollaattorin varastaminen mummolta, mutta joskus ei vain jaksa. Bändi, joka on tuonut suomalaiseen kulttuuriin säkeet "olen pieni ihminen enkä sille mitään voi" ja "ei haittaa vaikka kesällä heität mua ampiaispesällä" on tällä kertaa putkauttanut ilmoille biisin Tyhjä taulu.

Laulu kertoo, jos se kykenee mistään kertomaan, lapsesta, jolla on elämä edessään. Okei, suomenkielinen iskelmä- ja popmusiikki on täynnä tätä skeidaa muutenkin. En vain jaksa käsittää, miten tähän maailmanaikaan joku kuvittelee lapsen syntyvän maailmaan ilman ominaisuuksia, kirjoittamattomana lehtenä, jonka maailma (hyvää tarkoittavat vanhemmat?) sitten täyttää todellisuudella. Suurlähettiläiden kesivertokuuntelijaa eivät tietysti sen suuremmin rasita ihmistieteiden viimeisimmät virtaukset, tuuli vain viuhuu mukavasti korvien välissä.

Ei kai tuo Suurlähettiläiden biisi olisi niin ärsyttänyt, ellei Radio Suomi, jota kesällä tulee kuunneltua, olisi täynnä vastaavaa jolinaa. Kylätie on hiljainen ja siskot veikat odottavat jossakin kaukana - josta oltiin niin saatanan kovaa aikanaan lähdössä mutta kunpa pääsisi takaisin. Maaltapaon dilemma siis: kun ei voida käytännön syistä elää yhdessä paikassa, sinne pitää kuitenkin haikailla kun siellä oli se (muka) huoleton lapsuus ja onnenmaa... Kepun bulvaaneja kaikki tyynni.

Voisin nähdä tässä jotain sinivalkoista, ellei toinen näppylöiden aihe kesäradiossa olisi juuri tämä "suomalaiskansallinen". Suofutis varmaan sitä jossain määrin on, mutta kun joka hilipatipippaloista pitää saada esille se suomalaisuusaspekti. Ihan kuin suomalaiset olisivat keksineet kesän. Jossain määrin kai ovatkin, ainakin diskurssina ja hien pintaan nostavana huhkimisena.

Kuolema on tätä nykyä kirjailijoille ja toimittajille kova juttu, keino olla viksu ja syvällinen. Että voi sanoa jotain tärkeää - turha kai mainita, että aiheesta alkaa olla kaikki sanottu paitsi ne mielenkiintoiset asiat. Lapsuus taas on tuolla iskelmärintamalla hianoo, varsinkin kun se rinnastuu aikuisen epäonnistumisiin ja maalle kaipaamiseen. Samaa juurta kaiketi ovat nettikeskustelujen vakiohuokaukset väsyneiltä äideiltä: kun lapset on kuitenkin pieniä niin lyhyen aikaa. No onneksi ovat, ei kukaan lopun ikäänsä jaksa valvoa ja arvailla, sanoiko se nyt kukka vai kakka. Ellei sitten pääse nauttimaan dementikon hoitamisesta.

Tekisikin mieli löytää tästä suurten ikäluokkien salaliitto, ellei se olisi vähemmän omaperäistä nykyään. Onhan näet niin, että maailman ainoa tärkeä ikäkausi ja kokemus on viime vuosikymmenet ollut se, jossa nämä porukat sattuvat olemaan. Nyt ne ovat keksineet virkeän vanhuuden kun se alkaa häämöttää, ja kuolema kolkuttelee ovella. Dekkaribuumi on kaiketi samaa sarjaa, voidaan ajatella ettei luonnollista kuolemaa olekaan...
Lapsuus on kuitenkin siitä nasta vaihe elämässä, että silloin vanheneminen on hauskaa. Ei kai kukaan sure kuusivuotissynttäreitään ja muistele onnen aikoja nelivuotiaana, vai onko lapsuus jo lyhentynyt tähän mittaan? Tästä syystä lasten kanssa myös on hauskaa. Ainakaan kukaan ei valittele elähtäneitä murheitaan ja surkuttele edessä olevaa kurjuutta. Lapsi uskoo vielä ja jaksaa vaikka mitä. Eikä sen uskon ole pakko kadota minnekään, viisaimmilta se ei katoakaan. Yleensäkin ne, jotka saavat jotain aikaankin eivätkä vain sääli itseään - ja kykenevät jopa säälimään muita - katsovat eteen- eivätkä taaksepäin. Joku sanoo sitä sieluttomuudeksi, minä olen vanhemmiten alkanut sanoa sitä järkevyydeksi ja elämänmyönteisyydeksi.

Onko kaiho oopiumia kansalle ja kaukokaipuu ja menneisyyden haikailu keino pitää jengi ruodussa? Ettei vain huomattaisi, että nykyhetkelle voisi tehdä jotain. Tämän on tainnut kirjoittaa joku aikaisemminkin, mutta vanha kommarihan minä olenkin... ja sitä elähtänyttä sukupolvea, joka tietää ettei se ole kommunikaattori...

Pervoa luentaa

Lukupiirit ovat muodissa - kuten akateemisille helsinkiläisnaisille sopii, oman ystäväpiirini lukuinnostus on jo hiipunut kun ajoissa aloitimmekin. Tai luemmehan me, emme vain jaksa kokoontua asian tiimoilta.

Anna-Mari Sipilä kirjoittaa tämän päivän Hesarissa sinänsä osuvasti, että jos kohkaa lukemisestaan hirveästi, ei kyllä oikeasti ehdi lukea mitään. Totta toinen puoli. Tunnen minäkin näitä kirjasnobeja, joille ei kelpaa mikään inhimillisesti ymmärrettävä, vaan taidetta sen olla pitää. Nobel jo pilaa kirjailijan kuin kirjailijan...

Kirjoittelin tuossa aiemmin kielestä ja kuinka eri asioita me siltä odotamme. Sama pätee tietysti kirjoihin yleensäkin. Itse olen lähinnä viihdytettävä naatti - kovin vaikea rakenne ja taidokas kielenkäyttö saavat kirjan jäämään kesken. Samoin sisällön on paras olla jotenkin juuri minua kiinnostavaa. Ei auta vaikka maailman kärsimys olisi kuinka nasevasti lasautettu juuri tässä teoksessa. Kansanmurhista ja perhehelveteistä lukevat enimmäkseen muut.

Yhdenlaista snobismia tietysti tämäkin. Esittäessäni, etten muka etsi kirjallisuudesta egonkohotusta vihjaan samalla, että ns. hyviä kirjoja lukevat ovat sen tarpeessa. Ja luenko minä sitten niin huonoja kirjoja muka, viimeksi meni Juha Seppälän Ei kenenkään maa. Siitä lisää ehkä joskus. Karmeinta snobismia on tietysti se, että kahden pienen lapsen äiti ehtii lukea mitään!

Kirjallisuus Sipilän kuvaamassa muodossa muistuttaa hyvin paljon seksiä. Senkin pitäisi olla nautinnon lähde ja vastata yksilöllisiä tarpeita ja mieltymyksiä, mutta niin vain kaikkien pitää lopulta nauttia samoista asioista. Ja määrä korvaa sittenkin laadun. Sen ainakin olen huomannut, että kaikkein tarkimmin seksiä analysoivat ne, joilla sitä vähiten elämässään sillä hetkellä on...

Toisaalta kirjallisuus ei ole vain yksilön asia. Fiktio on fiktiota ja siksi jää, mutta toisaalta tarinat kuvaavat myös maailmaa jossa elämme. Ja sitä voi ja pitää analysoida, kunhan muistaa että jutut on juttuja. Moni on saanut yhteiskunnallisen herätyksen vaikkapa Väinö Linnan tuotannosta, mikä on tietysti hienoa. Hereillä pysyäkseen kannattaa kuitenkin kurkistaa kirjan ylikin.

Ns. pervoluenta on vain yksi tapa laajentaa kuvaa kirjoista ja kirjallisuudesta, vaikka queer-tulkinnat herkullisia ovatkin. Mitä tapahtuu vaikkapa tutuille tyttökirjoille? Joidenkin mielestä kaikkinainen analysointi tappaa tunteen ja vie nautinnon, mutta oman kokemukseni mukaan niin kirjallisuudesta kuin seksistäkin kannattaa välillä puhua. Selviää ainakin se, miten erilaisia me ihmiset olemme. Ja sehän on taiteen perimmäinen tarkoitus?

Köyhät teillä on aina keskellänne

Luin jokin aika sitten Tuomas Vimman romaanin Helsinki 12. Onhan sen ilmestymisestä jo jonkin aikaa, mutta kun en oikein kerkiä seuraamaan kirjallisuuselämää ajan hermolla. Luin kuitenkin.

En muista, miten kirjaa aikanaan arvioitiin, ja olin kuullut siitä aika sekalaisia kommentteja ystäviltäni. Mm. päähenkilön pakkomielle alle 60-kiloisiin naisiin oli pantu merkille. No joo, tuttu asiahan se on eikä kovin harvinaista tuolla ulkona. Mutta ei se ollut mielestäni kirjassa keskeistä.

Toisaalta, mikähän oli. Kaiketi Vimmaa pidetään ihan oikeana kirjailijana, kun hän on saanut julkaista toisenkin romaanin. Helsinki 12 on kuitenkin aika hämmentävä lukukokemus. Romaanin rakenne hajoaa, sen varsinainen aihe ei käy selville ja keskeisiä henkilöhahmoja jätetään kesken kuvaamisen. Loppupuolellaan romaani on myös huikean rasistinen. Joku kustannustoimittaja olisi voinut uhrata kirjalle päivän tai pari. Bret Easton Ellis ei ole saanut maassamme arvoistaan matkijaa, mihin mielestäni olisi kelvannut aika kehnokin romaani (Ellis ei ole suosikkejani, heh).

Kiintoisinta Helsinkin 12:ssa on sen sijaan sen alkupuolen keskittyminen tavaroihin ja niiden sosiaaliseen merkitykseen. Kaiken pitää olla päähenkilön maailmassa vimpan päälle ja oikeaa merkkiä. Suoraan sanoen tuli välillä sellainen olo, että Vimma on googlannut merkkejä summittaisesti ja rätkinyt niitä peräkkäin, niin epätodellinen olo kirjasta tuli. Vaikka itse en suostuisi pistämään päälleni juuri muita kuin bändien mainospaitoja, olen tottunut siihen, että tavaroiden taikamaa avautuu minulle edes hiukan. Vimma kykenee kuitenkin löytämään sellaisen brändimaailman, etten ole enää mukana ollenkaan.

Tavaralistat ovat kiinnittäneet huomiotani muissakin viime vuosien kotimaisissa romaaneissa. Sellainenkin, aivan muista asioista kertova teos kuin Laura Honkasalon Sinun lapsesi eivät ole sinun kunnostautuu tällä kentällä aika-ajoin. Tavaroista lähes pääasiassa kertova Regina Raskin Ei millään pahalla taas kömmähtelee somasti samassa kisassa. Vai pitäisikö meidän uskoa, että kirjailija tarkoittaa jotain syvällistä kirjoittamalla viinietikan nimen balcamico eikä balsamico? No, nipo nipo mutta kun tuolle tielle lähtee, ei sovi sortua tien oheen.

Tavara kertoo nykyihmiselle kaiken olennaisen, siltä välillä vaikuttaa. Varsinkin Raskin kirjasta syntyy kuitenkin sellainen mielikuva, että joko ihmisillä on kaikki ne oikeat merkit kotonaan ja päällään, tai sitten ei yhtään mitään. Ollaan niin köyhiä vaan ettei ole varaa siihen eikä tähän.

Köyhyys on kuitenkin muuttanut muotoaan. Harva on nykyään enää laiha siksi, ettei ole varaa ruokaan, kuten hyvin tiedämme (ja tiedetään tasan tarkkaan Helsinki 12:ssa). Samalla tavoin harva koti on paljas ja tyhjä siksi, ettei ole varaa tavaroihin. Päinvastoin. Pienituloisille on kyllä tiedossa tavaraa, Yves Rocher’n ilmaislahjoista lehtitilausten kylkiäistuotteisiin. Mäkkärikäynnillä lasten pitää saada Happy Meal-lelu, ja vastaavaa tilpehööriä tulee melkein jokaisen taloudellisen transaktion yhteydessä. Paperiroskaa syntyy kaiken tämän mainostamisesta, mutta pikkuroinaa kertyy sen lisäksi uskomattomia määriä.

Oma ja merkillinen lukunsa ovat halpakaupat. Ne, joista osa mainostaa oikein telkkarissa ja on ketjuutunut, mutta osa on edelleen villejä ja vapaita pikkuputiikkeja kivijaloissa ja ostareiden sivukujilla. Näissä kaupoissa voi olla tunnettujakin merkkejä, jos ne ovat tarpeeksi itsestään selviä ja jo menettäneet erityisyytensä kuten Levi’s. Paljon on silti ihan tuntematonta halpatuontia, joka kyllä vastaa jonkun makua jossakin, koska sitä kannattaa myydä. Muotia se seuraa jonkin verran, mutta ei haitoiksi asti. Peruskamaa, jolla voi vaatettaa ja koristaa itsensä ja kotinsa ja kertoa olevansa kuka vain. Edullisesti nyt rouvalle, osta kolme maksa kaksi. Isojakin kokoja!

Viehättävimpiä näistä, täällä Itä-Helsingissä runsaina kukoistavista kaupoista on Kontulan ostarin Kiva Kauppa, entinen Kodin Säästö-Piste. Se ei myy niinkään vaatteita, vaikka myös niitä, vaan ennen kaikkea sisustukseen ja kodinhoitoon liittyvää tavaraa. Kiehtovaa on, että sieltä löytää paljon sellaista, mitä ei ”hienommista” kaupoista tahdo edes saada. Kuten nukkaleikkurin, eli parranajokoneen tapaisen vehkeen, jolla voi ajella nyppääntyneet vaatteet sileiksi. Tarpeen kaikille meille, jotka ostamme huonolaatuisista materiaaleista valmistettuja vaatteita ja haluamme käyttääkin niitä jonkin aikaa.

Kiva Kaupassa voi löytää itsestään myös pikkutytön, joka hokee ihana sitä ja ihana tätä. Esineiden muotokieli ei ole aina erityisen minimalistista, vaan söpöys ja herttaisuus saavat sijansa. Ostin Kiva Kaupasta itsekin, ja ihan tarpeeseen, hyllyn jolle sijoittaa huonekasveja ikkunan eteen. Takorautainen, kukkakuvioinen ja vihreäksi maalattu hylly ei ehkä koskaan päätyisi asuntomessujen mallikotiin, mutta tosielämässä sille on paljon käyttöä. Eikä maksanut paljon. Puhumattakaan, että monella ei ole samanlaista. Vein kuulemma liikkeen viimeisen kappaleen enkä ole vastaavia muualla nähnyt.

Tämähän se onkin brändimaailmassa keskeistä. Ei se, että omistaa jotain, mitä ei ole kellään muulla. Vaan että omistaa jotain, mitä on myös tarpeeksi hienoilla ja tunnetuilla ihmisillä, ja toisaalta ei voi olla ihan kaikilla. Vaikka Henkkamaukan paita olisi ”just mä”, se ei kelpaa tähän kisaan. Ei toisaalta kelpaa Kiva Kaupan kumisaapaskaan, vaikka näyttäisi todella uniikilta. Kukaanhan ei siitä tietäisi.

Kirjoitelkaa vain romaanejanne, mutta on olemassa todellisuus, jota ei kai ole tarpeeksi hienoa kuvata. Se on niin pientä, arkista – ja naisellista? – ettei siihen kukaan oikein kiinnitä edes huomiota. Ei kai ole kovin seksikästä koluta ostarilla kauppoja löytääkseen kukkahyllyn. Mutta sellaisen sain ja just miun maun mukkaan. Ehkä Tuomas Vimma oli oikeassa ja minä väärässä. Hänen päähenkilönsä ei kai edes tietäisi mikä on Tarjoustalo...

Summertime baby blues

"Jos etsit kadonnutta aikaa jotain josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan"
Leevi and the Leavings: Rin Tin Tin

Voin hyvin ymmärtää, että kevät ja kesä ovat masentavia vuodenaikoja. Ei siksi, että valon lisääntyminen sekoittaisi ihmisen aivoelimet, vaan koska ne ovat niin traagisen tietoisia ajanjaksoja vuoden kierrossa.

Alkoi itse kukin kesä sitten vapusta tai juhannuksesta, aina se alkaa ja sitten on kiire. Linnut saapuvat ajallaan tai ovat myöhässä tai aikaisessa; puut kukkivat ja kukat nousevat maasta. Kaikella on aikansa, kaikki myös päättyy ja alkaa seuraava jakso. Yhtäkkiä pääskysten kirkuna vaikenee ja jäävät elokuun viileäntummat yöt, joissa on jo haikeus ja syksyn tuntu.

Runoilijana olen parhaimmillanikin keskinkertainen, kuten huomaatte. Tarkoitukseni on sanoa, että kesä on jaksotettu, määrättyjen pätkien ja miksei myös tiettyjen toimintojen aika. Joidenkin kesä menee uusien perunoiden syömisen ja mansikan pakastamisen lomassa, rapujuhliakin viettävät. Vaikka nykyään kaikkea saa pakasteena ja lennätettynä maailman toiselta puolelta, näin halutaankin elää. Kesässä on rytmi eikä se ole erityisen rauhallinen.

Kesä on myös pakko kokea, tai siltä ainakin tuntuu. "Kun on kesä", me sanomme ja lähdemme uimarannalle vaikkei huvittaisi, menemme mökille vaikka kaupungissakin olisi tekemistä. Keksimme sen kesäjuhlan tai matkakohteen joka tekee kesästämme kesän.

Baby blues on sekin kuulemma aivokemiaa siinä missä kevät- ja kesämasennus. Mutta sama logiikka siinäkin on: tapahtuu kamalasti eikä sille voi oikein mitään, ja pitäisi vielä nauttia vaikka sitten hampaat irvessä. Ja edellytyksiä nauttimiselle onkin, kunhan ei olisi ihan pakko. Uskoisin, että vauva selviää, vaikkeivät hänen vanhempansa hehku autuutta joka hetki, vaan ovat myös väsyneitä, hermostuneita ja riitaisiakin. Kaikki aikanaan, ehtii sitä olla onnellinenkin.

Lapsuus on myyteillä ladattu ja kriisi itsessään. Siis vanhemmille. Lapsuus on niin riipaisevan lyhyt, kuin joku hemmetin Lapin kesä jos sen silleen ottaa. Ja onnea pitäisi olla niin lapsilla kuin vanhemmilla, aina aurinkoista ja laineet liplattaa...

Vaikkei meillä ole taipumuksia curling-vanhemmuuteen vaan ennemmin toteamme jotta "it's just a flesh wound", mielessä väikkyy silti ajatus siitä, millainen lapsuus lapselle nyt tulee tästäkin asiasta. Onko vietetty niitä ihania lapsuuden kesiä... Pikkuvauva ei tällaista kulttuurisempaa latausta huomaa, mutta pari-kolmevuotiaalle voi jo jäädä muutama muistikuva.

Jos elää elämänsä vain tulevien muistojen takia, eihän se mitään elämistä ole. On tietysti parempi tehdä niinkin, kuin vain jumittaa ankeinta arkea ja elää imetyksestä toiseen. Jos ei osaa muuten nauttia, niin edes toisten vuoksi ja että saataisiin valokuvia albumiin. Tavoitteena lienee kuitenkin kesä ilman keinotekoisia lisäaineita ja pakollisia suorituksia. Kyllä lapsetkin huomaavat, jos sydän ei ole mukana. Ja parhaat muistot syntyvät sattumalta, eivät huolellisen suunnittelun tuloksena.