Kaupungilla kulkiessa

Hesarissa taas ulkomailta Suomessa piipahtanut ex-pat valittelee suomalaisten töykeyttä. Vanha juttu, josta olen kirjoittanut ennenkin. Lisämausteita on myös löytynyt.

Helsingin keskusta - Stokka, Aleksi, Manskun alkupää - on epäedullista aluetta lasten kanssa liikkumiseen. Ihmisillä on kovin kiire, eikä tällaista alamittaista (158 cm) edes nähdä. Jos pidän ovea auki omalle katraalleni, siitä sujahtaa samalla toinen toistaan tyylikkäämpiä nuoria menestyjiä. Yritän selittää nelivuotiaalle, että saat sinäkin siitä mennä...

Jotenkin tuntuu, että vähiten muihin ihmisiin kiinnittävät huomiota ne, joiden voi olettaa innokkaimmin haaveilevan sossuttomasta valtiosta - siis kaiken yksityistämisestä, kolmannen sektorin kasvusta ja vapaista markkinoista myös turvan ja hoivan alueilla. Ihmisten omaa aloitteellisuutta pitäisi heidän mielestään lisätä, eikä jättää asioita "kasvottoman hallinnon" hoidettaviksi.

Mutta miksi ne tyylikkäät Aleksin pukumiehet eivät aloita itsestään ja auta lastenvaunujen kanssa liikkuvia? Olisihan se loogista, mutta siitä ei taida olla kuitenkaan kyse. Eihän meitä apua tarvitsevia edes nähdä.

Muutoksia

Vaihdoin blogimallia ja tulin kaapista kuntavaaliehdokkuuden suhteen... Olen sitä miettinyt vuosia ja nyt jotenkin sattui sopivaan saumaan. Saapa nähdä mitä vaalikampanja tuo tullessaan. Ainakin pitää alkaa blogata ahkerammin :-)

Miksi Vasemmistoliitto? Enhän ole "syntynyt liikkeen lapseksi" vai miten tutkija Anna Kontula asian ilmaisikaan kirjassa Puolueiden kriisi. Pikemminkin päinvastoin: aina kun telkkarissa oli jotain kiinnostavaa tai hauskaa, lapsuudenkodissani todettiin että "kommari". Ihan omin neuvoin on pitänyt maailmankuvansa muodostaa, mikä eteläisessä Espossa vv. 1976-1990 olikin hilpeää hommaa. Sitä ennen ja sittemmin olen ollut helsinkiläinen ja täällä pysyn ellei ihmeempiä ilmaannu.

Opiskelijapolitiikkaan ei tullut mentyä aikanaan, oliko väärät kaverit siinä suhteessa tai jotain. Jonkin verran vierastin 1990-luvun retrovasemmistolaisuutta - Ultra Bran tai edes Agit Propin kuunteleminen ei vielä ole aktiivista poliittista toimintaa. Jäi sitten hakeutumatta ns. piireihin. Yhteiskuntahistorian laitoksella on kyllä tullut tehtyä havaintoja vähän joka suunnan edustajista.

Niin käy monille, että vanhemmuus saa ajattelemaan yhteiskuntaa hieman konkreettisemmin. Samoin asuminen Itä-Helsingissä on konkretisoinut monta asiaa - senkin, että toimittajat ovat yksioikoista porukkaa, joka kirjoittaa juttunsa vanhoihin pohjiin mitä po. ilmansuuntaan tulee. Tule itse katsomaan, miten hirveää meillä täällä on! Takuulla yllätyt.

Kuljen joka arkipäivä metrolla töihin, vietyäni lapseni kunnalliseen päiväkotiin. Teen arkiostokset Kontulan ostarilla ja iltalenkkini samoilla kulmilla. Elämä Itä-Helsingissä on normaalia, vaikka totta on, että tilastoina ja taulukoina ongelmia on enemmän kuin Kulosaaressa. Entä sitten?

En siis ole ryhtymässä politiikkaan siksi, että näkisin jonkin välittömän uhan ja tarjoaisin siihen radikaaleja ratkaisuja. Siitä ei ole kyse. Sen sijaan, sompailtuani vuosikaudet kaupungin hallinnoimissa yksiköissä terveyskeskuksista päiväkoteihin olen nähnyt paljon hiljaista ahdistusta ja turhautumista.

Miksi päiväkotien henkilökunta vaihtuu jatkuvasti? Miksi terveyskeskusten ”omalääkäri” on pelkkä vitsi, kun tilalla on aina uusi kandi? Miksi bussi ei tule? Pelkkä asiakaskunnan vaativuus ei selitä, miksi väki vaihtuu, jää sairaslomille tai ei edes halua hakea työpaikkoja. Mistä tämä kaikki johtuu, ja voisiko asioille kenties tehdäkin jotain?

Talous on sana, jolla ihmisiä pelotellaan hiljaisiksi. Ei ole varaa, liian kallista, ei voida tehdä tässä menokehyksessä. Mutta onko meillä varaa antaa pahoinvoinnin jatkua? Väkivalta pääsee otsikoihin, mutta paljon laajakantoisempia – ja kalliimpia – seurauksia on vaikkapa loppuun väsyneillä opettajilla. Jos ihmisten hyvinvointi olisi ensisijaista ja budjetti tehtäisiin sen perusteella, ”tuottavuuskin” kasvaisi!

Minä uskon ihmisiin, koska en näe heitä pahoina ja ongelmaisina vaan mahdollisuuksina. Kaikkia tyyppejä ja kaikenlaista käytöstä ei tarvitse rakastaa, mutta ei myöskään halveksia saati vihata.

Tuloerojen kasvu on aiheuttanut osalle suomalaisista sellaisen harhan, että he voivat elää ilman yhteiskunnan tarjoamia palveluja tai edes kosketusta ihmisiin, jotka niitä tarvitsevat. Suojellakseni näitä ressukoita haluan toimia yhteiskunnallisena vaikuttajana, sen lisäksi että haluan kaikkia ihmisiä arvostettavan tasavertaisina. Koskaan ei tiedä, kenelle se henkilökohtainen konkurssi iskee, joten turvaverkkoja on oltava valmiina kaikille.

Urheilusankareista

Näin hiljaisella sivulla ei kannata järjestää galluppia, mutta kuinka moni toivoo Michael Phelpsin onnistuvan, kuinka moni mokaavan? Minä toivon onnistumista. Olisi se vaan niin hassua.

Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.

Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.

Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.

Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.

Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)

Työn iloa

Perjantaina aloitin tohtoriassarina yhteiskuntahistorian laitoksella. Virkavapaa, äitiysloma tai miksi sitä nyt haluaa kutsua päättyi.

Pääsinkin heti nauttimaan täydestä tohinasta eli opinto-oppaan päivityksestä... ken sitä on jo ehtinyt kaipailla, tulossa on mutta koetetaan saada se sellaiseen kuntoon ettei synny kovin pahoja väärinkäsityksiä. Ainahan sinne varmaan korjattavaa jää ja sitten korjataan. Nyt on kuitenkin vielä sen verran puutteita että parempi pantata sitä päivä tai pari.

Ihmiset ovat kyselleet, miltä tuntuu "palata töihin". Kuten olen kyllästymiseen asti marmattanut, töitähän minä olen tehnyt koko ajan. Nyt vain on monta tuntia päivässä ihan siihen osoitettua aikaa, mikä tuntuu kaikesta huolimatta ylellisyydeltä.

Laitos on suunnilleen sellainen kuin aina, joitain uusia ihmisiä mutta totta vieköön myös vanhoja. Tämä ei ole kritiikkiä, onpahan vain hassua että samat ihmiset joiden kanssa hengasi ainejärjestössä ovat nyt jonkin sortin kollegoja. Varoittavia esimerkkejä ainejärjestötoiminnan vaaroista? Ainakin tietää kenen kanssa on tekemisissä.

Paljon puhutaan siitä, miten tällainen jumittaminen on huono asia, ja pitäisi vaeltaa yliopistosta toiseen saamassa virikkeitä ja muuta hienoa. Ehkä tutkimuksellisesti näin onkin, joskin haluan puolustaa ihan vaan projektitasoista yhteistyötä tutkijoiden kesken. Ei tarvitse välttämättä muuttaa toiseen kaupunkiin - tai maahan - kun kontakteja on vähemmälläkin vaivalla. Näitä humanistis-yhteiskuntatieteellisiä aloja kun voi tutkia kotoakin käsin, ei tarvitse mennä sinne missä on kalleimmat labrat.

Opettajien kierto olisi kaiketi hyvä asia sekin, jos näissä viroissa ja virkasuhteissa saisi vain sokraattisesti istuskella agoralla. Ikävä kyllä opetusvirkoihin sisältyy niin paljon kaikenlaista sälää, että kokemus laitoksen toiminnasta on eduksi. Onko se välttämätöntä? En tiedä kun en ole kokeillut muuta kuin tätä yhtä.

Katsellaan miten käy, eri työtehtävissä ja muutenkin. On tämä mielenkiintoistakin, vaikka kunnon tutkijan kai pitäisikin hakea kaikkia mahdollisia apurahoja päästäkseen pois opetushommista. En oikein tiedä, mikä identiteettini on - ehkä se selviää kun kaksi vuotta väännän näitä kuvioita...

Työvoimaa

Taas virkistävä Vieraskynä Hesarissa: SAK:n elinkeinopolitiikan asiantuntija Pia Björkbacka kirjoittaa työperäisestä maahanmuutosta ja sen edistämisestä.

Olen ihmetellyt hieman samoja asioita kuin mistä Björkbacka kirjoittaa. Millä logiikalla jostain muualta kotoisin olevat ihmiset haluaisivat tehdä töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa? Varsinkaan työehdoilla, joita ei kestä ihminen ollenkaan.

Ja hallitus haluaa vielä edistää työperäistä maahanmuuttoa työvoimapulan vuoksi. Rasismillako ratkaistaan se, ettei haluta maksaa ihmisille palkkaa? Sillä rasistinenhan se ajatus on, että jossain on ihmisiä, jotka kyllä sopeutuvat kun eivät paremmasta ymmärrä. Kyllä ymmärtävät, kun asuvat täällä jonkin aikaa.

Viimeistään heidän lapsensa, jotka käyvät suomalaista koulua (ja toivon mukaan ovat jo suomalaisessa päiväkodissakin) hoksaavat, millaisiin töihin heidän oletetaan soveltuvan, pelkästään etnisen taustansa vuoksi. Joko he passivoituvat ja syrjäytyvät, tai tulevat helvetin vihaisiksi ja syrjäytyvät.

Olen jo pitkään sanonut, että paras sijoitus ovat nykyään vartiointiliikkeiden osakkeet. Suomeen halutaan luoda kotoperäinen kurjalisto uudestaan, ja jos se ei onnistu, tuodaan kurjat muualta. Sitten pelätään polttopulloja, vaikkei niitä vielä lentäisikään - ja jossain vaiheessa alkaa lentää, kun tarpeeksi eristetään ihmiset toisistaan.

Kannatan maahanmuuttoa ja ihmisten liikkumista. On ihan oikein, että ihmiset etsivät parempaa elämää sieltä, mistä sen uskovat löytävänsä. Tietoinen ihmisten huonomman aseman hyväksikäyttö on kuitenkin aina väärin. Muualta tulleiden työntekijöiden pitää olla tasaveroisessa asemassa suomalaisessa yhteiskunnassa, tai jäljestä tulee lopulta todella rumaa.

Törkeintä on kyllä se, että suomalaisten nykyisten ja tulevien vanhusten hoitoon liittyviä ongelmia käytetään tekosyynä etnisen alaluokan luomiseksi maahamme. Maksakaa hommista hyvin ja antakaa kunnolliset työolot, kyllä tekijöitä tulee. Eikä tarvitse miettiä lähiöiden slummiutumista ja nuorisoväkivaltaa ainakaan nykyistä enempää.

Alue- ja arkipolitiikkaa

Olipas hilpeä kirjoitus Hesarin Vieraskynässä. TKK:n tuotantotekniikan professori Esko Niemi sanailee aiheesta miten kallista on ylläpitää infrastruktuuria taantuvilla alueilla ja kuinka suomalaiset tulevat jatkossa keskittymään etelän jo nyt tiheimmin asutuille alueille. Tiukkaa tekstiä, mutta vaikea nähdä, miten Niemi olisi erityisen väärässä, ainakaan annetusta näkökulmasta käsin.

Kävin pari viikkoa sitten sukuloimassa Kainuussa, ja nälkämaan käsite oli hyvin konkreettisesti esillä. Näetsen sireenit ja lupiinit kukkivat vielä, vaikka etelämmässä moinen toiminto oli suoritettu jo aikapäiviä sitten. Siinä sitä oli kasvukautta ja maataloushistoriaa ihan omissa silmissä. Karjatilaksi on minunkin tuntemani paikallinen maatila muutettu, mutta kuitenkin.

Maa- ja metsätalouden takia ihmiset taas ovat maamme aikanaan asuttaneet. Ei siinä ole luontoarvoja ja runosuonen sykintää hirveästi kyselty. Miksi leivän perässä lähteminen toiseen suuntaan on niin kauheaa? Taantuvia kaupunkejakin on ollut maailman sivu, otetaan Venetsia nyt esimerkiksi jos ei pienempi kylä kelpaa.

Viimeaikainen sukellukseni arjen tutkimukseen on tuottanut välitulokseksi ainakin sen, että arki sijoittuu menneisyyteen, kuten myös lapsuus. Se "tavallinen arki", josta aina puhutaan on idealisoitu kuva siitä, miten perheet elivät joskus 1960-luvulla tai ennen sotia tai missä itse kunkin historia alkaa. Suomen tapauksessa tavallinen arki tarkoittaa usein maaseutua, paremman puutteessa perinteisiä sukupuolirooleja toteuttanutta työläisperhettä.

Usko siihen, että nykyhetki on huonoa ja kelloa voi kääntää taaksepäin taitaa olla aluepolitiikankin takana oleva ajatus. Miten muuten keskustapuolue eli maalaisliitto voi vuodesta toiseen olla vakavasti otettava poliittinen toimija?

Jotenkin aluepolitiikkaan tuntuu liittyvän se ajatus, että ihmiset olisivat hirveän onnettomia muutettuaan suuremmille paikkakunnille. Tätä kysytään yleensä niiltä, jotka eivät ole (vielä) muuttaneet ja onhan se pelottava ajatus. Eihän "siellä" voi ihminen asua.

Kas kun minun melko iso otokseni Helsinkiin muuttaneista ei anna vastaavaa tulosta. Johtuneeko siitä, että porukka on korkeasti koulutettua, osalla taustalla on varmasti ollut myös isompien ympyröiden kaipuu. Helsingin yöelämä onkin suurelta osin muiden kuin paikkakunnalta kotoisin olevien tuottamaa. Siis niiden, joita katsottiin kotikaupungissa kieroon pahemman kerran. Tällainen tavallinen täällä syntynyt on ihan ihmeessä - en minä näitä alakulttuureita tunne! Kysykää joltain ex-keuruulaiselta.

Niemen argumentit kietoutuvat sen ympärille, että aluepolitiikka on kallista ja sen kustantavat suurten kaupunkien asukit. Onhan se niinkin, että Helsingissä on mahdotonta päästä julkisen puolen hammashoitoon, toisin kuin suuressa osassa muuta Suomea. Mutta mistä näitä alkaisi purkaa - korkeakoulut ovat olleet toistaiseksi tulilinjalla.

Kesällä tulee luettua myös maakuntalehdistön ratkiriemukkaita lasautuksia aiheesta miten meillä on täällä kaikki paremmin. Kesäisin voi siltä tuntuakin, ainakin lehtien toimituksissa kun aina vaan raportoidaan kesätapahtumista. Mahtaneeko tuntua samalta, kun meno hiljenee ja räntä iskeytyy ikkunalasiin...

Ajatuksia parisuhteesta

Viimeksi kirjoitin ystävyydestä tai oikeastaan jo parisuhteesta... ja väsyneistä äideistä.

Eeva Jokisen väitöskirja Väsynyt äiti vuodelta 1997 jätti minulle hämmentyneen olon. Ilmeisesti äitien väsymys sinänsä oli tarpeeksi fantastinen löytö, koska asian seuraava vaihe eli syyt ja seuraukset jäivät vähemmälle. Toki Jokinen otti esille äitien oletetun yksinäisyyden, mutta ei minusta mennyt siinä asiassa pintaa syvemmälle.

Viime kevään äitikeskustelussa oli suunnilleen sama aihe ja sama ongelma. Äidit ovat väsyneitä ja yksinäisiä, ja kas: toimenpide-ehdotuksina oli mm. neuvolan tukea, vertaisverkostoja ja taisi siellä ilmetä vanha tuttu sukulaisten läsnäolokin.

Missä isi, kysyvät lapset ja sietäisivät kysyä monet aikuisetkin. Jokinenkin jankuttaa aiheesta "onhan niitä ilman miestäkin lapsia saavia naisia", mutta häkellyttävä enemmistö lapsista syntyy kuitenkin edelleen heteroseksuaaliseen parisuhteeseen. Joten äitien väsymisen ongelma on mitä todennäköisimmin parisuhteesta johtuva, milloin syynä eivät ole ylivoimaiset olosuhteet kuten sairaus, taloudelliset vaikeudet tai muut selkeästi havaittavat seikat.

Miksi väsynyt äiti ei saisi odottaa tukea mieheltään? Eikö miehiltä voi saada tukea? Oma kokemukseni on lähes täysin päinvastainen: kun lapset on yhdessä hankittu ja yhdessä niitä hoidetaan, kaiketi miehestä on eniten apua myös silloin, kun voimat eivät tunnu riittävän ja motivaatio on hakusessa.

Mielikuvamme parisuhteesta lienee suurin rajoittava tekijä tuen saamisessa ja antamisessa. Mitä mies on, mitä nainen on, millaisia suhteita heidän välillään voi tai suorastaan saa olla?

Kuten viimeksi kirjoitin, ystävyyttä pidetään helposti jonkinlaisena parisuhteen alennustilana, johon jouduttuaan diili kannattaakin jo purkaa. Mutta arjen jakaminen, rahojen kanssa melskaaminen ja lastenhoidon vaihtelevat tilanteet iloineen ja kriiseineen eivät anna paljoakaan tilaa salaperäisille intohimoille ja maskuliiniselle tai feminiiniselle mystiikalle. Kyllä sen on oltava reilu peli ja koko ihminen hyveineen ja heikkouksineen, kun sille tielle lähdetään.

Kirjoitin viime jutussani myös, miten ystävyyskin voi muuttua hoivasuhteeksi ja parisuhde varsinkin. Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, ettei aikuinenkin ihminen voisi odottaa ja saada hoivaa toiselta aikuiselta ihmiseltä. Niin ystävyys kuin rakkauskin ovat tiloja, joissa ainakin rajallinen hoivan oletus on sisäänrakennettuna. Ei lapsen saaminen muuta tätä asiaa - vai tuleeko yhden ihmisen äidistä jotenkin vähän kaikkien äiti, universaali mamma jonka heikkous tuhoaisi maailman... Siksikö äitien väsyminen on niin kamalaa ja vaikeasti hoidettavissa?

Mutta kuka olisi äidin ystävä, ellei se heteronormatiivinen puoliso? Kukaan muukaan tuskin pääsee yhtä lähelle samaa kokemusmaailmaa. Olen näet havainnut senkin, että lapset eivät tottavieköön ole samanlaisia ja samanikäistenkin lasten äideillä voi olla hyvin vähän yhteistä. Sen sijaan samaan geenialtaaseen panoksensa (sic) heittäneeltä ihmiseltä voi tulla parhaimmillaan hyvinkin virkistäviä näkemyksiä. Puhumattakaan, että saman katon alla asuva ihminen näkee ja kuulee kaikenlaista, jos hän vain rohkenee olla paikalla eikä ole kuuro eikä sokea.

Ystävyys syntyy useimmiten yhteisistä kokemuksista. Ystävät ovat yleensä nykyisiä tai entisiä koulu-, opiskelu-, armeija- tai työkavereita. Pikkulapsivaihe on sekin intensiivinen keikka, jonka luulisi lähentävän eikä erottavan ihmisiä, jotka ovat sille tieten tahtoen lähteneet. Mikseivät puolisot voisi olla lasten hankkimisen seurauksena entistä läheisempiä, tuntea toisensa paremmin ja arvostaa toisiaan enemmän? Siksikö, että ystävyys on niin aliarvostettu ja väärinymmärretty asia, eikä sitä sovi parisuhteessa ollakaan?

En ole tässä kirjoittanut rakkaudesta, koska romanttista rakkautta tuputetaan meille joka tuutista, pienemmällä tai suuremmalla auktoriteetilla. Enkä ole kirjoittanut vanhemmuuden ruumiillisesta puolesta, vähän sama juttu. Lopulta kuitenkin ihmisten kannattaisi olla kilttejä toisilleen, myötätunto ja kohteliaisuuskin olisivat hyvä homma. Sama se mikä suhde ja missä tarkoituksessa, mutta varsinkin parisuhteessa on melkein pakko jossain vaiheessa alkaa olla ihmisiksi. Kunpa se vaihe olisi useammilla silloin, kun on alettu tehdä uusia ihmisiä.