Kävin läpi vanhoja papereita, ja vastaan tuli Tason lehden Irtolaisen ihkaensimmäinen vuosikerta vuodelta 1996.
Mies selasi sitä ja totesi, että tässähän on kaikki sun kaverit. No melkein, sen verran tiivis porukka olimme silloin ja moni on mukana edelleen. Ja aika moni tekee laitokselle väitöskirjaa... joku sosiologi saisi haastatella tämänkin pienryhmän.
Nauroin varsinkin ensimmäistä numeroa lukiessa välillä hysteerisesti. Olin nimittäin sen vastaava päätoimittaja ja pääasiallinen taittaja - Wordilla mentiin, eivätkä taittotaitoni ole siitä juuri kehittyneet kun ei ole tarvinnut.
Keskellä yötä sitä väännettiin, valittiin kuvia ja sekoiltiin fonttien kanssa. Jälki on epäammattimaista ja kuinka hauskaa sen kanssa olikaan. Opin skannaamaankin.
Olenhan minä ja on jokainen meistä edelleen innostunut kaikenlaisesta, mutta sitä ylpeyttä, jota pieni ainejärjestö tunsi saadessaan oman lehden vuosien tauon jälkeen kasaan voimme tuskin enää kokea. Vaan muisteleminenhan meidän mummujen hommaa onkin :-)
Olen tulossa Tason 40-vuotisvuosijuhlaan, ja kaiketi muutama muukin myös tästä irtsariporukasta. Saa nähdä jaksaako vanha tanssia (snapseja ei ainakaan pysty kykeneen). Kenties joku nuoren polven edustaja löytää juhlissa vastauksen kysymykseen, joka esitettiin Ralf Königin Vapautunut mies-sarjakuvan suulla Irtolaisen 1/1996 sivulla 3:
"Kuinka suurella todennäköisyydellä mä löydän täältä jonkun, jota voi nussia?"
tiistai 25. maaliskuuta 2008
sunnuntai 23. maaliskuuta 2008
Matka Mordoriin
Menossa on Sormusherra-trilogian viimeinen leffa - nähty on, en jaksa enää katsoa... En ole mikään antaumuksellinen Tolkien-fani, ja siksi tai siitä huolimatta huvituin suuresti muutaman vuoden takaisesta sähköpostihuumorista. Kyseessä oli tietenkin aihepiirin pienklassikko "Taru sormusten herrasta väitöskirjanteon analogiana", englanniksi se useimmiten vastaan tuli.
Muutama kohta jäi erityisesti mieleen. Ensiksi se, miten doktorandimme "presumes his supervisor is dead" - ohjauksen puute on yleinen ongelma... Toisaalta aihepiiriä joskus tutkineet dosentit ovat varmasti monelle sormusaaveiden veroisia hirvityksiä.
Ja lopulta pikku Frodomme on silvottu ja menettänyt kykynsä normaaliin elämään. Harvaa vain saapuu haltialaiva noutamaan. Kiertäneekö juttu enää missään ja naurattaneeko enää ketään. Sen verran tiukkaa kritiikkiä väitöskirjaprosessi tuntuu saavan eri tahoilta.
Olen minäkin törmännyt väitöskirjoina esitettyihin teoksiin, jotka eivät täytä edes hyvän gradun vaatimuksia, ainakaan niitä joita itse asettaisin. Ja olen ollut väitöstilaisuuksissa, joissa olisin hylännyt väittelijän, koska hän ei kyennyt vastaamaan alkeelliseenkaan historianfilosofiaa sivuavaan kysymykseen. Mutta läpi ovat menneet, eikä asia kai minulle kuulu. Ainakaan niin kauan kuin en saa itse kunniaa osallistua väitösprosessiin arvioitsijan puolelta.
Usein esitetty, ja akateemisesta itseohjautuvuudesta suorastaan liikuttavan kuvan antava kommentti on, että esitarkastus voi olla ensimmäinen kerta, kun joku todella lukee väitöskirjantekijän tekstiä ja samoin ensi kerta, kun hän saa täsmällistä ohjausta.
Turha kai mainitakaan, että vaihe on lievästi sanottuna liian myöhäinen. Mutta kuka antaisi kunnon ohjausta kaikille laitokselle haalituille jatko-opiskelijoille, joiden aiheet eivät kuulu oikein kellekään ja joiden kyky hankkia ohjausta omin päin on inhimillisen rajallinen?
En varmaan itsekään olisi uskaltanut ruveta jatko-opiskelijaksi, jos olisin tajunnut, mitä kunnon tohtorilta todella vaaditaan (aloin käsittää asian joskus väitöstilaisuuden aikoihin, sillä tiellä ollaan...). Ehkä aloittelevan väitöskirjantekijän ei pidäkään tajuta. Mutta jossain vaiheessa olisi hyvä jonkun kopauttaa urheaa yksinäistä puurtajaamme olkapäälle: hei, on olemassa tiedeyhteisö ja sinä teet kirjaasi sille, vaikket mitään muuta kirjoittamaasi tekisikään.
Jos ohjaaja, jatkoseminaari, esitarkastajat tai vastaväittäjä eivät tätä tee, ei kannata ihmetellä, miksi yliopistoa pidetään nynnyjen paikkana, jolta voi vaatia vyönkiristystä, tehostamista ja vielä laadukkuuttakin, kaikkea yhtä aikaa. Emmehän me osaa sanoa mitään suoraan edes toisillemme.
Örkit uhkaavat. On aika toimia.
Muutama kohta jäi erityisesti mieleen. Ensiksi se, miten doktorandimme "presumes his supervisor is dead" - ohjauksen puute on yleinen ongelma... Toisaalta aihepiiriä joskus tutkineet dosentit ovat varmasti monelle sormusaaveiden veroisia hirvityksiä.
Ja lopulta pikku Frodomme on silvottu ja menettänyt kykynsä normaaliin elämään. Harvaa vain saapuu haltialaiva noutamaan. Kiertäneekö juttu enää missään ja naurattaneeko enää ketään. Sen verran tiukkaa kritiikkiä väitöskirjaprosessi tuntuu saavan eri tahoilta.
Olen minäkin törmännyt väitöskirjoina esitettyihin teoksiin, jotka eivät täytä edes hyvän gradun vaatimuksia, ainakaan niitä joita itse asettaisin. Ja olen ollut väitöstilaisuuksissa, joissa olisin hylännyt väittelijän, koska hän ei kyennyt vastaamaan alkeelliseenkaan historianfilosofiaa sivuavaan kysymykseen. Mutta läpi ovat menneet, eikä asia kai minulle kuulu. Ainakaan niin kauan kuin en saa itse kunniaa osallistua väitösprosessiin arvioitsijan puolelta.
Usein esitetty, ja akateemisesta itseohjautuvuudesta suorastaan liikuttavan kuvan antava kommentti on, että esitarkastus voi olla ensimmäinen kerta, kun joku todella lukee väitöskirjantekijän tekstiä ja samoin ensi kerta, kun hän saa täsmällistä ohjausta.
Turha kai mainitakaan, että vaihe on lievästi sanottuna liian myöhäinen. Mutta kuka antaisi kunnon ohjausta kaikille laitokselle haalituille jatko-opiskelijoille, joiden aiheet eivät kuulu oikein kellekään ja joiden kyky hankkia ohjausta omin päin on inhimillisen rajallinen?
En varmaan itsekään olisi uskaltanut ruveta jatko-opiskelijaksi, jos olisin tajunnut, mitä kunnon tohtorilta todella vaaditaan (aloin käsittää asian joskus väitöstilaisuuden aikoihin, sillä tiellä ollaan...). Ehkä aloittelevan väitöskirjantekijän ei pidäkään tajuta. Mutta jossain vaiheessa olisi hyvä jonkun kopauttaa urheaa yksinäistä puurtajaamme olkapäälle: hei, on olemassa tiedeyhteisö ja sinä teet kirjaasi sille, vaikket mitään muuta kirjoittamaasi tekisikään.
Jos ohjaaja, jatkoseminaari, esitarkastajat tai vastaväittäjä eivät tätä tee, ei kannata ihmetellä, miksi yliopistoa pidetään nynnyjen paikkana, jolta voi vaatia vyönkiristystä, tehostamista ja vielä laadukkuuttakin, kaikkea yhtä aikaa. Emmehän me osaa sanoa mitään suoraan edes toisillemme.
Örkit uhkaavat. On aika toimia.
perjantai 21. maaliskuuta 2008
Rauhan asialla
Kyproksella on avattu rajan ylittävä katu. Ehkä jonain päivänä saari on täysin yhtenäinen?
Takavuosien kriisistä muistuttavat ainakin sikäläiset uudet perunat. (Ei, emme ole lähiruokafanaatikkoja.) Niistä kun ei saa mitenkään päin, ainakaan keittämällä, tykinkuulaa pehmeämpiä eli syömäkelpoisia.
Piis, mään :-)
Takavuosien kriisistä muistuttavat ainakin sikäläiset uudet perunat. (Ei, emme ole lähiruokafanaatikkoja.) Niistä kun ei saa mitenkään päin, ainakaan keittämällä, tykinkuulaa pehmeämpiä eli syömäkelpoisia.
Piis, mään :-)
maanantai 17. maaliskuuta 2008
Hirvee ressi
Perhe on kuulemma yhteiskunnan perusyksikkö, ainakin maistraatissa vihittäessä väittävät näin. Aihe kiinnostaa myös kirjoittajia ja mediaa:
- Henry Laasanen: Naisen seksuaalinen valta
- Kristiina Janhunen ja Minna Oulasmaa: Äidin kielletyt tunteet
- HNMKY:n avioliittokurssit
Listaa olisi varmaan enemmänkin, mutta kun on tuota perhettä... en ole suinkaan näitä kaikkia lukenut saati noille kursseille osallistunut, mutta se, että ne yleensä saavat julkisuutta on itsessään kiinnostavaa.
Nyt on luvussa Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Samojen ongelmien kanssa painitaan kyllä perheissäkin: miksi tehdään, mitä pitäisi tehdä, kuka päättää, saako ihminen tuntea hallitsevansa hommansa. Tehdäänkö yhdessä vai alati kilpaillen? Pitäisikö yltää vielä johonkin fantastisemman ihmeelliseen?
No ei. Kaverini on ollut kirjoittamassa neuvoloissa jaettavaa Stakesin opasta perheille, ja sehän on ihan mahdoton tehtävä antaa hyviä neuvoja kaikille. Toisten on vaikea hahmottaa, mikä vauva edes on, toiset selaavat joka oppaan ja kyttäävät lapsiparkaa kuin bilsan preparaattia.
Joku ehkä ihmettelee, mitä tuo Laasanen tekee lapsiperheitä käsittelevän jutun ensimmäisenä esimerkkinä. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, naiset valitsevat puolisoa valitessaan myös isän lapsilleen, näin heteronormatiivisesti ilmaistuna. Mutta millainen isä on suuri menestyjä, rahantekijä, naisten unelma?
Luin jokin aika sitten myös Jouko Huttusen teoksen Isänä olemisen uudet suunnat. Vuodesta 2001 on ehkä jokin muuttunut, moni asia ei. Se ainakin on varmaa, että machoukkojen keskinäinen kukkoilu ei ole lajinkehityksen kannalta erityisen keskeistä. Eikä osakkeenomistajien etu. Aika moni mieskin tietää tämän ja elää sen mukaan. Eivät vain jouda kirjoittelemaan kun on tuota perhettä.
- Henry Laasanen: Naisen seksuaalinen valta
- Kristiina Janhunen ja Minna Oulasmaa: Äidin kielletyt tunteet
- HNMKY:n avioliittokurssit
Listaa olisi varmaan enemmänkin, mutta kun on tuota perhettä... en ole suinkaan näitä kaikkia lukenut saati noille kursseille osallistunut, mutta se, että ne yleensä saavat julkisuutta on itsessään kiinnostavaa.
Nyt on luvussa Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia. Samojen ongelmien kanssa painitaan kyllä perheissäkin: miksi tehdään, mitä pitäisi tehdä, kuka päättää, saako ihminen tuntea hallitsevansa hommansa. Tehdäänkö yhdessä vai alati kilpaillen? Pitäisikö yltää vielä johonkin fantastisemman ihmeelliseen?
No ei. Kaverini on ollut kirjoittamassa neuvoloissa jaettavaa Stakesin opasta perheille, ja sehän on ihan mahdoton tehtävä antaa hyviä neuvoja kaikille. Toisten on vaikea hahmottaa, mikä vauva edes on, toiset selaavat joka oppaan ja kyttäävät lapsiparkaa kuin bilsan preparaattia.
Joku ehkä ihmettelee, mitä tuo Laasanen tekee lapsiperheitä käsittelevän jutun ensimmäisenä esimerkkinä. Sikäli kuin olen ymmärtänyt, naiset valitsevat puolisoa valitessaan myös isän lapsilleen, näin heteronormatiivisesti ilmaistuna. Mutta millainen isä on suuri menestyjä, rahantekijä, naisten unelma?
Luin jokin aika sitten myös Jouko Huttusen teoksen Isänä olemisen uudet suunnat. Vuodesta 2001 on ehkä jokin muuttunut, moni asia ei. Se ainakin on varmaa, että machoukkojen keskinäinen kukkoilu ei ole lajinkehityksen kannalta erityisen keskeistä. Eikä osakkeenomistajien etu. Aika moni mieskin tietää tämän ja elää sen mukaan. Eivät vain jouda kirjoittelemaan kun on tuota perhettä.
torstai 13. maaliskuuta 2008
Miesten miehet
Kommentoin viimeisintä tekstarikohua muistuttamalla Mikko Lehtosen Pikku jättiläisiä-teoksessaan vuonna 1995 julkaisemasta artikkelista "Ilkka Kanerva: miesten mies".
Lukekaa itse, mutta ei näitä nykyisiä otsikoita voi pitää yllätyksenä. Ellei sitten sen tiedon perusteella, jonka Gustav Hägglund antoi taannoin telkkarissa: yli 50-vuotiaista miehistä puolet on impotentteja. Ainakin peukku kuitenkin nousee?
Suomalaisia ei pidetä sen paremmin suomalaisten omakuvassa kuin käsittääkseni muidenkaan silmissä erityisen seksuaalisina. Meillä on kiire kertoa, että saunassa harjoitettu alastomuuskin on "luonnollista" ja muutenkin olemme lähdevedenraikasta ulkoilmakansaa, joka lisääntyy kaiketi suvuttomasti.
Mitä enemmän mietin suomalaista ja yleisempääkin sankaruutta, sitä vaikeammalta asialta seksuaalisuus alkaa vaikuttaa. Oikealla sankarilla sitä toki on, mutta se ei merkitse hänelle sen enempää: rakasta ja unhoita mutta älä nyt sen takia kärsi.
Kiihkeä ja intensiivinen parisuhde lienee sankarille paljon suurempi ongelma kuin irtosuhteet ja vonkaaminen. Sitoutuminen johonkin muuhun kuin valtaan olisi kaiketi näille tekstarimiehille mahdotonta - ja siksi heitä äänestetäänkin.
Me muut äljentelemme alhaisten halujemme ja surkeiden rakkauksiemme syvyyksissä - ja kuinka me sitä häpeämmekään, olemmehan oikeasti saunapuhdasta lähdevesikansaa. Johtajamme ottavat mitä haluavat ja siirtyvät eteenpäin, se joka kyseenalaistaa tämän on ikävä ihminen tai muuten vain feministi.
Siksi nämä matit ja ilkat ovat niin suosittuja ja ymmärrettyjä. He ovat oikeita sankareita, kuten Mannerheim - jota ei kai liiasta romantiikasta ja lemmessä räytymisestä sentään liene vielä syytetty?
Lukekaa itse, mutta ei näitä nykyisiä otsikoita voi pitää yllätyksenä. Ellei sitten sen tiedon perusteella, jonka Gustav Hägglund antoi taannoin telkkarissa: yli 50-vuotiaista miehistä puolet on impotentteja. Ainakin peukku kuitenkin nousee?
Suomalaisia ei pidetä sen paremmin suomalaisten omakuvassa kuin käsittääkseni muidenkaan silmissä erityisen seksuaalisina. Meillä on kiire kertoa, että saunassa harjoitettu alastomuuskin on "luonnollista" ja muutenkin olemme lähdevedenraikasta ulkoilmakansaa, joka lisääntyy kaiketi suvuttomasti.
Mitä enemmän mietin suomalaista ja yleisempääkin sankaruutta, sitä vaikeammalta asialta seksuaalisuus alkaa vaikuttaa. Oikealla sankarilla sitä toki on, mutta se ei merkitse hänelle sen enempää: rakasta ja unhoita mutta älä nyt sen takia kärsi.
Kiihkeä ja intensiivinen parisuhde lienee sankarille paljon suurempi ongelma kuin irtosuhteet ja vonkaaminen. Sitoutuminen johonkin muuhun kuin valtaan olisi kaiketi näille tekstarimiehille mahdotonta - ja siksi heitä äänestetäänkin.
Me muut äljentelemme alhaisten halujemme ja surkeiden rakkauksiemme syvyyksissä - ja kuinka me sitä häpeämmekään, olemmehan oikeasti saunapuhdasta lähdevesikansaa. Johtajamme ottavat mitä haluavat ja siirtyvät eteenpäin, se joka kyseenalaistaa tämän on ikävä ihminen tai muuten vain feministi.
Siksi nämä matit ja ilkat ovat niin suosittuja ja ymmärrettyjä. He ovat oikeita sankareita, kuten Mannerheim - jota ei kai liiasta romantiikasta ja lemmessä räytymisestä sentään liene vielä syytetty?
maanantai 10. maaliskuuta 2008
Simputuksesta
Luen juuri Juha Siltalan teosta Miehen kunnia. Kai suomalaisesta yhteiskunnasta kertoo jotakin, etteivät teoksen asiat niin kauhean vieraita naisillekaan ole.
Simputus tavataan yhdistää armeijaan ja vastaaviin totaalisiin yhteisöihin, mutta sehän on läsnä kaikkialla. Ajatellaan nyt vaikka koulun taitoaineiden opetusta. Juuri kun on saanut ne hemmetin karjalanpiirakan rypyt ojennukseen ja sormensa irti piirakasta, tulee vanhan hyvän ajan köksänmaikka kertomaan, että kunnon emäntä sitten rypyttää näitä niin ettei meinaa sormia silmällä erottaa.
Hähää, kun nyt omassa kodissani rypyttelen, teen sen ihan niin hitaasti kuin huvittaa. Makua se ei pilaa, eikä meillä ole minnekään kiire. Sama juttu käsitöiden ja erilaisten urheilusaavutusten, ja erittäinkin lapsenhoidon kanssa: kannattaa aina kysyä, miksi ne pitää tehdä jollakin tavalla. Joskus takavuosien neuvo on hyvä, joskus turhaa pölinää jolla on laitettu nuorempia ja tyhmempiä ruotuun.
Tutkijanuran sanotaan olevan täynnä simputusta, ja varsinkin tieteellisten artikkeleiden kirjoittaminen on monen mieliharmi. Sain ilokseni äskettäin kuulla, että vuosi sitten Naistutkimus-lehdessä julkaistu artikkelini on valittu vuoden naistutkimusartikkeliksi. Kaikki se tiukka ja kirpeäsanainen refereevääntö ei siis ollut turhaa :-) Ihan asiallista palautetta koen yleensäkin saaneeni, mutta tiedän että kaikki eivät ole saaneet, varsinkaan johdonmukaisuuden suhteen.
Huomenna alan taas luennoida sosiaalihistorian osuutta yhteiskuntahistorian johdantokurssista. Koetan pitää jargonin eli simputuksen määrän minimissä, vaikka vaikeahan se on tietää, mitä kukakin simputuksena pitää. Myönteisessä hengessä yritetään kuitenkin. Ja edes jotenkuten johdonmukaisina :-)
Simputus tavataan yhdistää armeijaan ja vastaaviin totaalisiin yhteisöihin, mutta sehän on läsnä kaikkialla. Ajatellaan nyt vaikka koulun taitoaineiden opetusta. Juuri kun on saanut ne hemmetin karjalanpiirakan rypyt ojennukseen ja sormensa irti piirakasta, tulee vanhan hyvän ajan köksänmaikka kertomaan, että kunnon emäntä sitten rypyttää näitä niin ettei meinaa sormia silmällä erottaa.
Hähää, kun nyt omassa kodissani rypyttelen, teen sen ihan niin hitaasti kuin huvittaa. Makua se ei pilaa, eikä meillä ole minnekään kiire. Sama juttu käsitöiden ja erilaisten urheilusaavutusten, ja erittäinkin lapsenhoidon kanssa: kannattaa aina kysyä, miksi ne pitää tehdä jollakin tavalla. Joskus takavuosien neuvo on hyvä, joskus turhaa pölinää jolla on laitettu nuorempia ja tyhmempiä ruotuun.
Tutkijanuran sanotaan olevan täynnä simputusta, ja varsinkin tieteellisten artikkeleiden kirjoittaminen on monen mieliharmi. Sain ilokseni äskettäin kuulla, että vuosi sitten Naistutkimus-lehdessä julkaistu artikkelini on valittu vuoden naistutkimusartikkeliksi. Kaikki se tiukka ja kirpeäsanainen refereevääntö ei siis ollut turhaa :-) Ihan asiallista palautetta koen yleensäkin saaneeni, mutta tiedän että kaikki eivät ole saaneet, varsinkaan johdonmukaisuuden suhteen.
Huomenna alan taas luennoida sosiaalihistorian osuutta yhteiskuntahistorian johdantokurssista. Koetan pitää jargonin eli simputuksen määrän minimissä, vaikka vaikeahan se on tietää, mitä kukakin simputuksena pitää. Myönteisessä hengessä yritetään kuitenkin. Ja edes jotenkuten johdonmukaisina :-)
torstai 6. maaliskuuta 2008
Ajan ilmiöitä
Etelä-Suomen talvi on tehnyt tämän ainakin kymmenen kertaa viimeisen viidentoista vuoden aikana, ja silti me aina petymme kun kevät ei tulekaan maaliskuussa. Tai kun talvi ei tulekaan pysyvästi marraskuussa.
Lumisohjoinen kausi on yksinkertaisesti liian pitkä ihmisjärjen käsittää, kun välillä aina vilautellaan auringonpaisteen ja narsissien mahdollisuutta. Minäkin innostuin syksyllä laittamaan pihalle kukkasipuleita, saa nähdä nousevatko ne edes ja kuinka kauan ne saavat olla rauhassa naapurin pikkuterroristeilta...
Matti the Barbarian jatkaa sitten oikeustaistelua. Ilmeisesti hän ei ole seurustellut vaikkapa lukioaikana tarpeeksi, jotta hän olisi tottunut siihen, että exät paljastelevat noloja yksityiskohtia. Tai yleensä mitään, käsittääkseni Kurosen/Ruususen kirjassa ei kovin kummoisia skandaaleja ole.
On ehkä kovin vanhoillista ja jopa seksististä sanoa niin, mutta kun on itsensä johonkin asemaan ängennyt, pitää valita seuransa sitä myöten. Eikä mokan sattuessa voi piiloutua sen taakse, että minä tässä olen yksityishenkilönä loukkaantunut.
Koko soppaa ei olisi syntynyt, jos pääministeri olisi yksityishenkilö, joka ei kiinnosta ketään. Tuskin piskuisen paikallislehden päätoimittaja olisi yhtä helposti saanut nettideitattua heilan itselleen...
Toivottavasti saamme vaihdettua pääministerin mahdollisimman pian johonkuhun hieman suhteellisuudentajuisempaan. Ainakin enemmän arvokkuutta on kellä tahansa teinipojalla, jonka mitat ja kestot on kerrottu tyttöjenvessassa... Pää pystyyn vain (kaksoismerkitys havaittu myös kirjoittajan taholla)!
Lumisohjoinen kausi on yksinkertaisesti liian pitkä ihmisjärjen käsittää, kun välillä aina vilautellaan auringonpaisteen ja narsissien mahdollisuutta. Minäkin innostuin syksyllä laittamaan pihalle kukkasipuleita, saa nähdä nousevatko ne edes ja kuinka kauan ne saavat olla rauhassa naapurin pikkuterroristeilta...
Matti the Barbarian jatkaa sitten oikeustaistelua. Ilmeisesti hän ei ole seurustellut vaikkapa lukioaikana tarpeeksi, jotta hän olisi tottunut siihen, että exät paljastelevat noloja yksityiskohtia. Tai yleensä mitään, käsittääkseni Kurosen/Ruususen kirjassa ei kovin kummoisia skandaaleja ole.
On ehkä kovin vanhoillista ja jopa seksististä sanoa niin, mutta kun on itsensä johonkin asemaan ängennyt, pitää valita seuransa sitä myöten. Eikä mokan sattuessa voi piiloutua sen taakse, että minä tässä olen yksityishenkilönä loukkaantunut.
Koko soppaa ei olisi syntynyt, jos pääministeri olisi yksityishenkilö, joka ei kiinnosta ketään. Tuskin piskuisen paikallislehden päätoimittaja olisi yhtä helposti saanut nettideitattua heilan itselleen...
Toivottavasti saamme vaihdettua pääministerin mahdollisimman pian johonkuhun hieman suhteellisuudentajuisempaan. Ainakin enemmän arvokkuutta on kellä tahansa teinipojalla, jonka mitat ja kestot on kerrottu tyttöjenvessassa... Pää pystyyn vain (kaksoismerkitys havaittu myös kirjoittajan taholla)!
keskiviikko 5. maaliskuuta 2008
Niin kävi minullekin, askeleissani sekosin...
... lankesin Facebookin Paulaan ja Ansaan :-) Pakko siteerata Kolmatta naista, koska naamakirjasta löytyi eräs vanha kaveri jonka kanssa kuunneltiin mm. sitä.
Sanoisin, että Facebookin maine on kyllä suuresti liioiteltu. Riippuu täysin ihmisestä itsestään ja niistä ihmisistä, joita hän oikeasti tuntee, miten koukuttava tai edes tarpeellinen koko viritys on.
Jotkut ystäväni ja tuttavani "feissaavat" ahkerasti, toiset ovat käyneet vain ilmoittautumassa ja unohtaneet koko homman. Kolmansia ei näy eikä kuulu, minkäs sille teet. Ystäviini kuuluu ihminen, joka harasi kännykkääkin vastaan pitkälle 2000-luvulle ja vannoi sen hankittuaan, ettei käytä sitä juurikaan. Kyseessä on eräs hauskimmista ja innokkaimmista tekstaajista nykyään. Kuten saattoi arvata?
Moni sellainen, jonka kyllä periaatteessa tunnen on myös sellainen, etten kehtaa tuosta vain lisätä heitä "ystäviksi". Jos ystävyys on aikanaankin ollut enempi tuttavuutta, ei kai liene mitään syytä lämmitellä sitä 15 vuoden jälkeen? Sama juttu vanhojen koulukavereiden kanssa, odotellaan luokkakokousta jos ei olla muuten pysytty yhteyksissä...
Muutamat hyvät naurut, kunnolliset keskustelut ja tärkeät ja kiinnostavat kuulumistenvaihdot Facebook on kyllä tarjonnut, eri tavalla kuin miten muuten olisi ollut mahdollista.
"Ystävieni" määrää en edes kehtaa kertoa. (Ei, en tosiaankaan tässä kerjää kaikkia kynnelle kykeneviä ilmoittautumaan :-) Tosin yllättävän alhaisia lukuja on joillain yltiösosiaalisilla kavereillanikin. Ehkä kaikki(en) elämä ei edelleenkään ole verkossa?
Sanoisin, että Facebookin maine on kyllä suuresti liioiteltu. Riippuu täysin ihmisestä itsestään ja niistä ihmisistä, joita hän oikeasti tuntee, miten koukuttava tai edes tarpeellinen koko viritys on.
Jotkut ystäväni ja tuttavani "feissaavat" ahkerasti, toiset ovat käyneet vain ilmoittautumassa ja unohtaneet koko homman. Kolmansia ei näy eikä kuulu, minkäs sille teet. Ystäviini kuuluu ihminen, joka harasi kännykkääkin vastaan pitkälle 2000-luvulle ja vannoi sen hankittuaan, ettei käytä sitä juurikaan. Kyseessä on eräs hauskimmista ja innokkaimmista tekstaajista nykyään. Kuten saattoi arvata?
Moni sellainen, jonka kyllä periaatteessa tunnen on myös sellainen, etten kehtaa tuosta vain lisätä heitä "ystäviksi". Jos ystävyys on aikanaankin ollut enempi tuttavuutta, ei kai liene mitään syytä lämmitellä sitä 15 vuoden jälkeen? Sama juttu vanhojen koulukavereiden kanssa, odotellaan luokkakokousta jos ei olla muuten pysytty yhteyksissä...
Muutamat hyvät naurut, kunnolliset keskustelut ja tärkeät ja kiinnostavat kuulumistenvaihdot Facebook on kyllä tarjonnut, eri tavalla kuin miten muuten olisi ollut mahdollista.
"Ystävieni" määrää en edes kehtaa kertoa. (Ei, en tosiaankaan tässä kerjää kaikkia kynnelle kykeneviä ilmoittautumaan :-) Tosin yllättävän alhaisia lukuja on joillain yltiösosiaalisilla kavereillanikin. Ehkä kaikki(en) elämä ei edelleenkään ole verkossa?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)