Joillakin meistä on aikaa lukea kirjoja äitiyslomalla - äitiyslomalla olemisesta tietenkin :-)
Noin yleensä mammakirjallisuus on genrenä masentava, koska ihmiset tuntevat ilmeisesti tarvetta kertoa masentavista asioista. Siksikin viime aikojen keskustelu aiheesta äitiyden vaikeus on tuntunut vähän oudolta - kivoista asioista puhuva kyllä sensuroidaan saman tien. Kokeilkaa vaikka.
Suden teos on kuitenkin suht sujuvaa tekstiä vailla pahimpia latteuksia tyyliin "olen äiti ja nyt mua myös pidetään äitinä, kappas ketaletta". Joskus kaipasin kirjalta vähän enemmänkin henkilön- ja miljöönkuvausta, nyt se on aika vauhdikasta menoa chick lit-hengessä.
Henkisen romahduksen kuvauksessa reippaus on kyllä paikallaan. Ei niitä paniikkikohtauksia sun muita loputtomasti kannata väännellä vaan mitä niistä seuraa. Sudella on kai toimittajatausta, se auttaa kyllä. Gradunteko onkin sitten eri asia.
Kirja siis kertoo gradua vaille valmiista sosiaalipsykologian opiskelijasta, joka on tosin viime vuodet kääntänyt romanttista pokkarikirjallisuutta. Avoliitossa sähkömiehen kanssa, oma talo rakennetaan kirjan aikana. Ja Minna päättää samana vuonna lapsen syntymän kanssa vielä valmistua ja painaa töitä täysillä. Ja antaa lapselle jakamattoman huomion ja virikkeitä...
Ennalta-arvattavalta vaikuttavasta alkuasetelmastaan huolimatta kirja pystyy parhaimmillaan ainakin samoja kokeneen näkökulmasta uskottavaan ja tuoreeseen kuvaukseen. Ei niin että itse olisin yhtä raivopäisesti yrittänyt saada kaikkea mahtumaan yhteen vuoteen, mutta ei näitä minunkaan äitiyslomiani miksikään rikkumattomaksi maternalistiseksi auvolaksi voi kutsua.
Kumpikohan on pahempaa: joutua täysin eristetyksi työelämästä äitiyslomalla vai "saada" tehdä melkein saman määrän hommia vauvanhoidon lomassa? Voiko kumpaankaan kohtaloon hirveästi vaikuttaa? Kenen on vastuu? Miksei yhteiskunta tee mitään...
Vaarallisinta kaikessa tekemisessä, vauvalla tai ilman, on tietysti se, että hirttää elämänsä ja itsetuntonsa yhteen suunnitelmaan ja kun se ei onnistu, kaikelta menee pohja. Lasten kanssa on vielä se yllätysmomentti, että ne ovat syntyjään erilaisia, eikä vaikkapa niiden unenlahjoihin voi vaikuttaa kuin ehkä valitsemalla nukahtamiskyvystään kuuluisan puolison.
Kirjoittelin jokin aika sitten arkisesta anarkiasta, jolla tarkoitan sitä, että ihmisen olisi hyvä elää omalla tavallaan ja kasvattaa lapsensakin oman pään mukaan. Minusta esimerkiksi neuvolatoiminnan tarkoitus on tukea vanhempia lapsen hoitamisessa, ei määrittää todellisuutta ja aiheuttaa turhia paineita. Kohdalleni ei mitään kasvukäyränatseja ole sattunutkaan, mutta tarinoita riittää. Myös Pauliina Sudella.
Sama juttu kaikenmaailman opaskirjallisuudessa: avuksi ne on tehty eikä riesaksi. Mutta jos maailma on kirjoista peräisin, ei todellisuus voi kuin jäädä jälkeen ikävällä tavalla. Hytisyttäviä kohtaamisia on ollut useammankin lapsen äitien kanssa, jotka kommentoivat kaikkea lasten tekemistä ja olemista kirjallisuusviitteillä ja ratkovat uusia pulmia etsimällä vastausta netistä - miksi turhaan perehtyä empiiriseen lähdeaineistoon eli lapseen itseensä...
Ruuhkavuosi käsittelee aika raikkaasti näitä erilaisia paineita, ja tietysti koulutuksen, ammatin ja silkan rahanansaitsemisen aiheuttamia lisäahdistuksia. Kuten itsekin olen saanut huomata, miehiä eivät vaivaa äitimyytin kaltaiset takaraivoon iskostuneet ajatusharhat, vaan he saattavat hyvänä päivänä jopa nauttia lapsistaan. Ja pitäisihän hyvän äidinkin nauttia, kirjassa luki niin.
Ruuhkavuosi vihjailee, mielestäni aika osuvastikin, kuinka kuvatun kaltainen yli-innokas ja ulkokohtainen suorittaminen johtuu usein erilaisista hylkäämisen kokemuksista. Jokaisella on tarinansa, mutta suosiihan nykyaikakin itsensä piippuun vetämistä, lähes ainoana kunniallisena elämisen muotona.
Jos jostakin kuitenkin olen varma niin siitä, että peräsuoli pitkällä duunia, kotitöitä ja "laatuaikaa" painaltava kyborgi ei ole hyvä vanhempi, ei varsinkaan kiva ja hauska vanhempi jollainen jokainen kai haluaisi olla. Tässä mielessä Ruuhkavuosi on aika tärkeä kirja, vaikka jo ehdin valittaakin sen tietystä kirjallisesta heppoisuudesta. Mutta eivät mitkään dostojevskit tai edes hannuraittilat tällaisista aiheista kirjoitakaan. Kyllä se on chick toiselle kun puhuu.
keskiviikko 30. huhtikuuta 2008
torstai 24. huhtikuuta 2008
Pahkasika ja kulttuuri
Kulttuuriministerimme Stefan Wallin ei ole ainoastaan tunnustautunut Pahkasika-faniksi, vaan on myös koonnut uuden laitoksen julkaisun parhaita paloja. Hänkin oli aikanaan isoveljen uhri kuten minäkin, mutta itsenäistyi Aamulehden mukaan sittemmin omaehtoiseksi maisteritasoisen huumorin ystäväksi.
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/81447.shtml
Pahkasikaa on ollut vaikea selittää useimmille ihmisille, ainakin akateemisuuteen taipuvaisen naisihmisen. Kyseessähän ei koskaan ollut tasapaksu huumoripläjäys Mad-lehden tapaan, vaan ainakin minun tietääkseni yhä uusien yrittäjien temmellyskenttä.
Jälki oli joskus epätasaista, eivätkä 1990-luvun numerot olleet enää minusta samalla tavoin hersyviä kuin aiemmat (kyllä, tämä on sitä ensidemon palvojien ininää jota musiikissa aina kuulee), mutta se juuri teki Pahkasiasta niin kiinnostavan. Aina ei naurattanut.
Joskus ei pitänytkään. Ari Pirttisalon sarjakuvat ovat jääneet monesti traumaattisina mieleen, kuten Tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput tai Konstaapeli Renkkainen. Jurpo-sarjakuvastakaan en aina ollut ihan varma, miten päin naama olisi pitänyt laittaa.
Toisaalta Alivaltiosihteerin porukan alkuaikojen jutut olivat niin käsittämättömiä, että ovat edelleen hallussa. Muistan vieläkin, mistä saatanallisista sanoista po. yhtyeen nimen piti muodostuman: "Antikristus laavavirrassa irstailee varajeesuksen, alakerran-ukko Luciferin tanhuvilla. Immenryöstö-orgioissa Saatana irvistää hankomies-tuurijuopon epäjumalalle epäsiveästi: raiskauksesta ihosairaus!" No, muistan minä turhempaakin. Onneksi en sentään ole keksinyt mokomaa ritirimpsua!
Miten Pahkasika vaikutti nuoreen, kehittyvään mieleen? Vaikea sanoa, missä oma huumori ja elämänasenne loppuu ja Pahkiksen meininki alkaa. Ainakin kummallisia sitaatteja on riittänyt. Näin aikuisena ja ihan tohtorina on puolestaan vaikea sanoa, mikä naurattaisi tai järkyttäisi nyt, sillä tunnemuisti on myös vahva asia.
Siksi Pahkasikaa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei lukenut sitä 1980-luvun teininä, joka olisi kovasti halunnut ymmärtää maailmaa, mutta kaikki aiempien sukupolvien välineet uskonnosta ja stalinismista punkkiin olivat menettäneet kantavuutensa.
Pahkasian räävittely kelpasi kritiikiksi, vaikkemme me kakarat sitä monesti ihan pilkulleen tajunneetkaan. Nyt on ollut hauska lueskella vanhoja numeroita ja hoksata, mistä maisterien jutuissa silloin oli kyse. Tai mistä omassa itsessä oli. Mitä en tajunnut enkä voinutkaan tajuta, mitä tajusin ja miksi.
Ainakaan Pahkis ei estänyt jonkinlaisen yhteiskunnallisen näkemyksen kehittymistä. Kaikki humoristit ovat näet salaa moralisteja. Lukekaa vaikka Pahkista niin näette.
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/81447.shtml
Pahkasikaa on ollut vaikea selittää useimmille ihmisille, ainakin akateemisuuteen taipuvaisen naisihmisen. Kyseessähän ei koskaan ollut tasapaksu huumoripläjäys Mad-lehden tapaan, vaan ainakin minun tietääkseni yhä uusien yrittäjien temmellyskenttä.
Jälki oli joskus epätasaista, eivätkä 1990-luvun numerot olleet enää minusta samalla tavoin hersyviä kuin aiemmat (kyllä, tämä on sitä ensidemon palvojien ininää jota musiikissa aina kuulee), mutta se juuri teki Pahkasiasta niin kiinnostavan. Aina ei naurattanut.
Joskus ei pitänytkään. Ari Pirttisalon sarjakuvat ovat jääneet monesti traumaattisina mieleen, kuten Tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput tai Konstaapeli Renkkainen. Jurpo-sarjakuvastakaan en aina ollut ihan varma, miten päin naama olisi pitänyt laittaa.
Toisaalta Alivaltiosihteerin porukan alkuaikojen jutut olivat niin käsittämättömiä, että ovat edelleen hallussa. Muistan vieläkin, mistä saatanallisista sanoista po. yhtyeen nimen piti muodostuman: "Antikristus laavavirrassa irstailee varajeesuksen, alakerran-ukko Luciferin tanhuvilla. Immenryöstö-orgioissa Saatana irvistää hankomies-tuurijuopon epäjumalalle epäsiveästi: raiskauksesta ihosairaus!" No, muistan minä turhempaakin. Onneksi en sentään ole keksinyt mokomaa ritirimpsua!
Miten Pahkasika vaikutti nuoreen, kehittyvään mieleen? Vaikea sanoa, missä oma huumori ja elämänasenne loppuu ja Pahkiksen meininki alkaa. Ainakin kummallisia sitaatteja on riittänyt. Näin aikuisena ja ihan tohtorina on puolestaan vaikea sanoa, mikä naurattaisi tai järkyttäisi nyt, sillä tunnemuisti on myös vahva asia.
Siksi Pahkasikaa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei lukenut sitä 1980-luvun teininä, joka olisi kovasti halunnut ymmärtää maailmaa, mutta kaikki aiempien sukupolvien välineet uskonnosta ja stalinismista punkkiin olivat menettäneet kantavuutensa.
Pahkasian räävittely kelpasi kritiikiksi, vaikkemme me kakarat sitä monesti ihan pilkulleen tajunneetkaan. Nyt on ollut hauska lueskella vanhoja numeroita ja hoksata, mistä maisterien jutuissa silloin oli kyse. Tai mistä omassa itsessä oli. Mitä en tajunnut enkä voinutkaan tajuta, mitä tajusin ja miksi.
Ainakaan Pahkis ei estänyt jonkinlaisen yhteiskunnallisen näkemyksen kehittymistä. Kaikki humoristit ovat näet salaa moralisteja. Lukekaa vaikka Pahkista niin näette.
tiistai 22. huhtikuuta 2008
Arjen anarkiaa
Aurinkoisina kevätpäivinä on mukava puuhata ulkona. Viime aikoina ollaan palloiltu vanhemman pojan kanssa. Ihan leikkipallolla vaan, kolme ja puolivuotiaalle pallon potkaiseminen itsessään on jo juhlaa.
Niin se on minullekin! Olen näitä koululiikunnasta huolimatta liikunnasta nauttivia, jotka eivät juuri ole palloon päässeet aiemmin koskemaan. Hyvä syy hankkia lapsia, samoin se, jos on jokin vaje muovailuvahasta ja vesiväreistä...
Suomen jalkapalloilun tulevaisuus saattaa tietysti olla vaarassa, kun tällainen toistaitoinen antaa väärän pelaamisen mallin. Enhän osaa kikan kikkaa, juuri ja juuri tiedän mikä on rintapotku. Pukkaamisesta ei tule oikein mitään. Puhumattakaan että oikeasti jaksaisin juosta kauaakaan.
Kuinka paljon asioita meiltä jääkään tekemättä, koska paikalla on joku parempi? Viedään kitarat ja nokkahuilut, edestä valkea paperi kun jollakulla on enemmän taiteellisia taipumuksia. Runot kannattaa kaivaa netistä, ettei tule kirjoittaneeksi mitään tyhmää.
Ja koska joku osaa paremmin, miksi yrittää itse mitään. Ei se yhtä hyvää ole kuitenkaan. Antaa niiden tehdä, jotka osaavat, ja lihotaan penkkiurheilijoina tai oopperakatsomon helmikanoina. Sitä samaahan se on, oli juomana samppanja tai keskikalja. Antaa muiden hommata.
Onneksi omassa kotona, omatekemien kersojensa kanssa saa tehdä ihan mitä vain, ja ainakin muutaman vuoden jopa tuntea osaavansa jotain. Lapset yleensä, ainakin omasta mielestään, kehittyvät vanhempiaan paremmiksi aiiiivan kaikessa jossain vaiheessa, mutta mitä siitä.
Tästä syystä vastustan periaatteessa kotityön kutsumista työksi: nurkan takana luuraa kuitenkin joku normittaja, joka haluaa varmistaa, että annamme lapsillemme pätevää varhaiskasvatusta myös omalla ajalla. Perkele, ei! Vaan vääriä ja kieroutuneita malleja joka lähtöön. Ihan siksi, että ihmiskunta edistyisi eikä tasapäistyisi. Hyviä niistä, siis lapsista, kumminkin tulee.
Ja tämä on piilotetusti myös kommentti huippuyliopistokeskusteluun.
Niin se on minullekin! Olen näitä koululiikunnasta huolimatta liikunnasta nauttivia, jotka eivät juuri ole palloon päässeet aiemmin koskemaan. Hyvä syy hankkia lapsia, samoin se, jos on jokin vaje muovailuvahasta ja vesiväreistä...
Suomen jalkapalloilun tulevaisuus saattaa tietysti olla vaarassa, kun tällainen toistaitoinen antaa väärän pelaamisen mallin. Enhän osaa kikan kikkaa, juuri ja juuri tiedän mikä on rintapotku. Pukkaamisesta ei tule oikein mitään. Puhumattakaan että oikeasti jaksaisin juosta kauaakaan.
Kuinka paljon asioita meiltä jääkään tekemättä, koska paikalla on joku parempi? Viedään kitarat ja nokkahuilut, edestä valkea paperi kun jollakulla on enemmän taiteellisia taipumuksia. Runot kannattaa kaivaa netistä, ettei tule kirjoittaneeksi mitään tyhmää.
Ja koska joku osaa paremmin, miksi yrittää itse mitään. Ei se yhtä hyvää ole kuitenkaan. Antaa niiden tehdä, jotka osaavat, ja lihotaan penkkiurheilijoina tai oopperakatsomon helmikanoina. Sitä samaahan se on, oli juomana samppanja tai keskikalja. Antaa muiden hommata.
Onneksi omassa kotona, omatekemien kersojensa kanssa saa tehdä ihan mitä vain, ja ainakin muutaman vuoden jopa tuntea osaavansa jotain. Lapset yleensä, ainakin omasta mielestään, kehittyvät vanhempiaan paremmiksi aiiiivan kaikessa jossain vaiheessa, mutta mitä siitä.
Tästä syystä vastustan periaatteessa kotityön kutsumista työksi: nurkan takana luuraa kuitenkin joku normittaja, joka haluaa varmistaa, että annamme lapsillemme pätevää varhaiskasvatusta myös omalla ajalla. Perkele, ei! Vaan vääriä ja kieroutuneita malleja joka lähtöön. Ihan siksi, että ihmiskunta edistyisi eikä tasapäistyisi. Hyviä niistä, siis lapsista, kumminkin tulee.
Ja tämä on piilotetusti myös kommentti huippuyliopistokeskusteluun.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Vuosijuhlasta
Vastoin ennakkotietoja en ole osallistumassa Tason huomiseen vuosijuhlaan. Miehen isoäidin hautajaiset ovat samaan aikaan, joten jään kotiin nuoremman lapsen kanssa kun muu perhe lähtee maahanpanijaisiin.
On ollut kovin vaikea esittää asiaa säädyllisesti: helposti kuulostaa siltä, kuin paheksuisin mummoa siitä, miten hankalaan aikaan hän sattuikin kuolemaan. No, voin tietysti ylevästi lasketella aiheesta "perhe menee omien tarpeideni edelle", vaikkei se aina niinkään ole. Tässä tapauksessa kuitenkin nyt näin.
Hautajaisten ajankohtaa kun voi suunnitella perhe"juhlista" kaikkein vähiten. Ihmiset kuolevat kun sattuvat kuolemaan, ja siinä peruuntuu moni maksettu ulkomaanmatka, kriittinen työmeno ja kevyempi kekkeröinti. Niin kuuluukin olla, mutta ehkä hautajaisissa joskus esiintyvä kireä tunnelma johtuu muustakin kuin perintöriidoista...
Nämä vähemmän ylevät kuolemaan liittyvät asiat ovat vaikeita esittää, jos ei halua leimautua ihmishirviöksi. Toisaalta, kuka se hirviö on, leimattu vai leimaaja? Huumorintajuttomuus kun kuitenkin on synneistä suurin. Ja liittyy olennaisesti suhteellisuudentajuttomuuteen.
On ollut kovin vaikea esittää asiaa säädyllisesti: helposti kuulostaa siltä, kuin paheksuisin mummoa siitä, miten hankalaan aikaan hän sattuikin kuolemaan. No, voin tietysti ylevästi lasketella aiheesta "perhe menee omien tarpeideni edelle", vaikkei se aina niinkään ole. Tässä tapauksessa kuitenkin nyt näin.
Hautajaisten ajankohtaa kun voi suunnitella perhe"juhlista" kaikkein vähiten. Ihmiset kuolevat kun sattuvat kuolemaan, ja siinä peruuntuu moni maksettu ulkomaanmatka, kriittinen työmeno ja kevyempi kekkeröinti. Niin kuuluukin olla, mutta ehkä hautajaisissa joskus esiintyvä kireä tunnelma johtuu muustakin kuin perintöriidoista...
Nämä vähemmän ylevät kuolemaan liittyvät asiat ovat vaikeita esittää, jos ei halua leimautua ihmishirviöksi. Toisaalta, kuka se hirviö on, leimattu vai leimaaja? Huumorintajuttomuus kun kuitenkin on synneistä suurin. Ja liittyy olennaisesti suhteellisuudentajuttomuuteen.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2008
Smedsin Tuntematon
Koska minulla, toisin kuin pääministerillämme, "oli tarve juosta sitä katsomaan", huusin netistä liput Kansallisteatterin uuteen versioon Tuntemattomasta sotilaasta.
Mielestäni esitys on onnistunut - kun olin aiheesta lukenut jo yhtä ja toista, ei moni asia erityisesti yllättänyt. Yleisön mukaanottaminen ehkä, ystäväni ja minä "jouduimme" muutaman muun naisen kera lavalle tanssimaan Stalinin syntymäpäivän kunniaksi... tuli kotirouville täysi päivä vapaalla, heh.
Tässä Tuntemattoman versiossa ei ole ideana mikään rienaaminen tai kuvienraastaminen, vaan todellakin Linnan teoksen päivittäminen nykyaikaan. Jos toisen maailmansodan aikainen sodankäynti oli Linnasta hullun hommaa, mitä hän sanoisi nykyisestä menosta vaikkapa Irakissa?
Nykypäivää on myös alun "sotilaskoulutus" Ihanaa Leijonat ihanaa-kappaleen tahtiin. Jääkiekkosankaruushan rinnastetaan surutta Suomen aseelliseen puolustamiseen. Minusta se on rienaa jos jokin, mutta läpi menee kaikkialla.
Sodan ja maskuliinisuuden, menneisyyden ja nykypäivän suhteista siinä vain on kyse. Jos ei tahdo nähdä näitä asioita tai ei tunnista niitä nykysuomalaisessa menossa, näytelmä tuntuu varmaan oudolta ja jopa typerältä. Ammatikseen näitä vääntävälle asia tuli selväksi jo ensimmäisen vartin aikana ja loppu kävi hieman pitkäksi.
Bongausta: meidän historioitsijan ja sosiologin lisäksi siellä oli myös kaksi muuta talous- ja sosiaalihistorian tutkija sekä dramaturgi Outi Nyytäjä. Valistunutta yleisöä kaiketi... Kunpa joku veisi muutaman asematunnelin klanipään katsomaan tätä naapurissa pyörivää kappaletta. Voisi olla kunnon käännyttämisen paikka.
Mielestäni esitys on onnistunut - kun olin aiheesta lukenut jo yhtä ja toista, ei moni asia erityisesti yllättänyt. Yleisön mukaanottaminen ehkä, ystäväni ja minä "jouduimme" muutaman muun naisen kera lavalle tanssimaan Stalinin syntymäpäivän kunniaksi... tuli kotirouville täysi päivä vapaalla, heh.
Tässä Tuntemattoman versiossa ei ole ideana mikään rienaaminen tai kuvienraastaminen, vaan todellakin Linnan teoksen päivittäminen nykyaikaan. Jos toisen maailmansodan aikainen sodankäynti oli Linnasta hullun hommaa, mitä hän sanoisi nykyisestä menosta vaikkapa Irakissa?
Nykypäivää on myös alun "sotilaskoulutus" Ihanaa Leijonat ihanaa-kappaleen tahtiin. Jääkiekkosankaruushan rinnastetaan surutta Suomen aseelliseen puolustamiseen. Minusta se on rienaa jos jokin, mutta läpi menee kaikkialla.
Sodan ja maskuliinisuuden, menneisyyden ja nykypäivän suhteista siinä vain on kyse. Jos ei tahdo nähdä näitä asioita tai ei tunnista niitä nykysuomalaisessa menossa, näytelmä tuntuu varmaan oudolta ja jopa typerältä. Ammatikseen näitä vääntävälle asia tuli selväksi jo ensimmäisen vartin aikana ja loppu kävi hieman pitkäksi.
Bongausta: meidän historioitsijan ja sosiologin lisäksi siellä oli myös kaksi muuta talous- ja sosiaalihistorian tutkija sekä dramaturgi Outi Nyytäjä. Valistunutta yleisöä kaiketi... Kunpa joku veisi muutaman asematunnelin klanipään katsomaan tätä naapurissa pyörivää kappaletta. Voisi olla kunnon käännyttämisen paikka.
lauantai 12. huhtikuuta 2008
Vaatteista ja väreistä
Naistenlehti antoi taas ajattelemisen aihetta. Me Naisissa (15/08) on artikkeli lastenvaatteiden retromuodista. Jotkut vanhemmat maksavat netissä huikeita summia aidoista 1970-luvun vaatteista ja pukeutuvat samaan tyyliin itsekin.
Lasten vaatteet ovat täälläkin iso kysymys, kun on kaksi poikaa maailmaan saattanut. Saavathan ne ruveta isoina kytiksi ja kapiaisiksi jos tahtovat, mutta vauvana ja pikkupoikana olisi kiva pukea ne muuhunkin kuin tummansiniseen ja maastovihreään. Toinen vaihtoehto oli varsinkin esikoisen vauva-aikaan räikeä pinkki; onko se sitten tyttöjen vai naiseunukkien väri, en tiedä...
Viime vuosina lasten vaatemuoti on onneksi relannut 1990-luvun perua olevasta kouristuksenomaisesta sukupuoliroolien korostamisesta. Muoti ei ole yhdentekevää, vaan sen avulla tuotetaan sukupuolia niin että mäiske käy. Joka väittää sukupuolia ensisijaisesti biologiseksi asiaksi käyköön joskus itse vaatekaupassa vaimon sijasta!
1970-luvun muoti viehättää varmasti osin siksi, että tuolloin oli projektina purkaa erilaisia rooleja: miesten ja naisten vaatteissa oli ideologiana unisex, vaikkei se monen matti- ja maijameikäläisen garderobissa niin näkynytkään. Värit olivat kirkkaita ja niissä oli valikoimaa, paitsi keinokuituisissa neuleissa joiden kunnollinen värjääminen opittiin vasta 1980-luvun puolella. Osin tästä johtuu luokkakuviemme ruskea sävytys, ei se kaikki ole ajan patinaa...
1980-luku muutti värimaailman kalseammaksi, mutta raikkailtahan ne pastellit aluksi tuntuivat. (Neonvärit tulivat vasta vuosikymmenen puolivälissä.) Itse asiassa, kun muistelen niin vastaavia keltaisen ja vaaleanpunaisen sävyjä harvoin enää tapaa. Toisaalta nykypäivän arkiväri limenvihreä olisi 1980-luvulla muistuttanut liikaa 1970-luvusta, josta siis haluttiin eroon monin tavoin, myös väreissä.
Unisex menetti kantavuuttaan, mutta miesten ja naisten pukeutumisroolien sekoittuminen ei. Jättimäiset naisten olkatoppaukset ja toisaalta pastellimuodin leviäminen miestenkin vaatteisiin olivat tyypillisiä ilmiöitä, jälleen tietysti naiset matkivat enemmän miehiä kuin miehet naisia. Ja "kundi meikkasi", ainakin lehtien palstojen kauhistelevissa kirjoituksissa.
Ehkä tästä syystä olen ollut niin pettynyt viimeiseen puoleentoista vuosikymmeneen: se sukupuolittamisen kramppi kun ei tunnu omalta. Koin lähes fyysisen pahoinvoinnin aallon lukiessani työn puolesta vuoden 1997 Ilta-Sanomia. Eivät nämä nykyisetkään numerot aina tue henkistä kehitystä, mutta viime vuosikymmen se vasta hauskaa oli.
Lukemiseni aikaan oli pinnalla eduskunnan ahdistelukohu, jonka kyllä ymmärsin, ovathan miehet ja varsinkin vallassa oleva miehet tottuneet näkemään naiset esineinä. 1990-luvun lopun lehdissä ihasteltiin naisen oikeutta olla naisellinen, vaikka sitten plastiikkakirurgin avulla. "Onko Barbie-nukke uusi roolimalli?" Ja mainoksissa töröhuulinen nainen kelpasi edustamaan mitä tahansa kunnon automessutyyliin, mimmi + tissit = mainos oli ajan henki. Puhumattakaan ihanasta seksuaalisuuden vapautumisesta seksipuhelimissa ja kiinteämmissä kontakteissa.
En ihmettele, jos ikäiseni ja varsinkin nuoremmat haluavat antaa lapsilleen palan aikakautta, jolloin uskottiin, että asioita voi muuttaa ja että ihminen voi valita muutakin kuin näljäisen mies- tai naisroolin elämänsä sisällöksi. Vaikka sosiobiologia - ja varsinkin sen sosio-alkuiset, joskus liikuttavan luottavaiset soveltajat - on nyt nousussa, vastareaktiokin saattaa olla jo kehkeytymässä.
Me haluamme sittenkin valita kulttuurin, emme luontoa, vaikka näemmekin joka päivä lapsissamme geenien vaikutuksen. Kiinnostavaa ei olekaan se, muistuttaako lapsi isäänsä tai äitiään, vaan se, millaiseksi erilainen elämäntilanne hänet muokkaa. Historiaa ei kai sentään ole pantu viralta?
Lasten vaatteet ovat täälläkin iso kysymys, kun on kaksi poikaa maailmaan saattanut. Saavathan ne ruveta isoina kytiksi ja kapiaisiksi jos tahtovat, mutta vauvana ja pikkupoikana olisi kiva pukea ne muuhunkin kuin tummansiniseen ja maastovihreään. Toinen vaihtoehto oli varsinkin esikoisen vauva-aikaan räikeä pinkki; onko se sitten tyttöjen vai naiseunukkien väri, en tiedä...
Viime vuosina lasten vaatemuoti on onneksi relannut 1990-luvun perua olevasta kouristuksenomaisesta sukupuoliroolien korostamisesta. Muoti ei ole yhdentekevää, vaan sen avulla tuotetaan sukupuolia niin että mäiske käy. Joka väittää sukupuolia ensisijaisesti biologiseksi asiaksi käyköön joskus itse vaatekaupassa vaimon sijasta!
1970-luvun muoti viehättää varmasti osin siksi, että tuolloin oli projektina purkaa erilaisia rooleja: miesten ja naisten vaatteissa oli ideologiana unisex, vaikkei se monen matti- ja maijameikäläisen garderobissa niin näkynytkään. Värit olivat kirkkaita ja niissä oli valikoimaa, paitsi keinokuituisissa neuleissa joiden kunnollinen värjääminen opittiin vasta 1980-luvun puolella. Osin tästä johtuu luokkakuviemme ruskea sävytys, ei se kaikki ole ajan patinaa...
1980-luku muutti värimaailman kalseammaksi, mutta raikkailtahan ne pastellit aluksi tuntuivat. (Neonvärit tulivat vasta vuosikymmenen puolivälissä.) Itse asiassa, kun muistelen niin vastaavia keltaisen ja vaaleanpunaisen sävyjä harvoin enää tapaa. Toisaalta nykypäivän arkiväri limenvihreä olisi 1980-luvulla muistuttanut liikaa 1970-luvusta, josta siis haluttiin eroon monin tavoin, myös väreissä.
Unisex menetti kantavuuttaan, mutta miesten ja naisten pukeutumisroolien sekoittuminen ei. Jättimäiset naisten olkatoppaukset ja toisaalta pastellimuodin leviäminen miestenkin vaatteisiin olivat tyypillisiä ilmiöitä, jälleen tietysti naiset matkivat enemmän miehiä kuin miehet naisia. Ja "kundi meikkasi", ainakin lehtien palstojen kauhistelevissa kirjoituksissa.
Ehkä tästä syystä olen ollut niin pettynyt viimeiseen puoleentoista vuosikymmeneen: se sukupuolittamisen kramppi kun ei tunnu omalta. Koin lähes fyysisen pahoinvoinnin aallon lukiessani työn puolesta vuoden 1997 Ilta-Sanomia. Eivät nämä nykyisetkään numerot aina tue henkistä kehitystä, mutta viime vuosikymmen se vasta hauskaa oli.
Lukemiseni aikaan oli pinnalla eduskunnan ahdistelukohu, jonka kyllä ymmärsin, ovathan miehet ja varsinkin vallassa oleva miehet tottuneet näkemään naiset esineinä. 1990-luvun lopun lehdissä ihasteltiin naisen oikeutta olla naisellinen, vaikka sitten plastiikkakirurgin avulla. "Onko Barbie-nukke uusi roolimalli?" Ja mainoksissa töröhuulinen nainen kelpasi edustamaan mitä tahansa kunnon automessutyyliin, mimmi + tissit = mainos oli ajan henki. Puhumattakaan ihanasta seksuaalisuuden vapautumisesta seksipuhelimissa ja kiinteämmissä kontakteissa.
En ihmettele, jos ikäiseni ja varsinkin nuoremmat haluavat antaa lapsilleen palan aikakautta, jolloin uskottiin, että asioita voi muuttaa ja että ihminen voi valita muutakin kuin näljäisen mies- tai naisroolin elämänsä sisällöksi. Vaikka sosiobiologia - ja varsinkin sen sosio-alkuiset, joskus liikuttavan luottavaiset soveltajat - on nyt nousussa, vastareaktiokin saattaa olla jo kehkeytymässä.
Me haluamme sittenkin valita kulttuurin, emme luontoa, vaikka näemmekin joka päivä lapsissamme geenien vaikutuksen. Kiinnostavaa ei olekaan se, muistuttaako lapsi isäänsä tai äitiään, vaan se, millaiseksi erilainen elämäntilanne hänet muokkaa. Historiaa ei kai sentään ole pantu viralta?
maanantai 7. huhtikuuta 2008
Romskuja
Suomalainen kaunokirjallisuus on tietenkin Suuri Isänmaallinen Projekti, joten tuollaista otsikkoa ei sopisi laittaa... mutta kun huvikseni luin, niin pakkohan se on.
Jarkko Tontin Luokkakokous oli pettymys. Kaipa aika on jo ehtinyt ajaa sen ahdistuksen ohi, jota minua pari vuotta nuoremmat tunsivat aikuistumisen pakkoa kohtaan? Tai sitten juristi Tontti on fantasioinut, millaista olisi olla jollain todella epävarmalla alalla, kuten IT-hommissa tai historiantutkijana...
Joka tapauksessa juonen peruskuvio on lähinnä outo, kaksi koulukaveria rakastaa kolmatta koulukaveriaan joka pyörittää poikia miten tahtoo. Miesten himot ja halut on esitetty usein kiinnostavamminkin, jotenkin vetoavammin. Ja tutkijan arki on ainakin minusta hieman lämpöisempää kuin Tontin kuvaaman medievalistin.
Miksi muuten aina akateeminen maailma kuvataan hirveänä intrigisoppana, jossa vain kyynisimmät pärjäävät ja osaaminen ja lahjakkuus ovat lähinnä haitaksi? En minä tunne sellaisia ihmisiä yliopistolta, tai en ainakaan pidä näitä piirteitä heidän hallitsevina ominaisuuksinaan. No, joitakin ammattinarsisteja toki tunnen, mutta he taas eivät ole yleensä määräävässä asemassa työyhteisössä. Yleensä, tarinoita kuulee kyllä.
Toinen, paljon miellyttävämpi lukukokemus oli Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet. Olin aiemmin lukenut häneltä trilogian kakkososan eli Rautayöt, nyt siis ensimmäisen, ei haitannut väärä järjestys.
Kähkönen osaa kaikki perusasiat niin vaivattoman loistavasti: kerronnan, kuvauksen, henkilöt, dialogin... tarina ei pahemmin yskähtele, mitään ei tarvitse moralisoida eikä jankuttaa. Jopa savon murre kääntyy ymmärrettäväksi ja sympaattiseksi keskusteluissa.
Rautaöissä ihastelin sitä, miten kirjailija päätyy samanlaiseen sota-ajan kuvaan kuin tutkija eli siis minä. Kähkösen taivastelemattomuus kai siihen on syynä: hän ei kirjoita tehdäkseen kaikille tiettäväksi, että juuri hänestä tuntuu tältä ja juuri näin hän haluaa sanoa. Onko se sitten naiskirjallisuutta vai ainoastaan hyvää kirjallisuutta, en tiedä.
Kähkösen Lakanasiivet (jota en ole lukenut) oli Finlandia-ehdokkaana, ja ehdottomasti Kähkönen on kaikkien mahdollisten palkintojen arvoinen. Ei siksi, että hän kirjoittaa naisista ja vähän kommunisteistakin, vaan koska hän kirjoittaa hyvin. Se ei ole niin yleistä kuin luulisi.
Jarkko Tontin Luokkakokous oli pettymys. Kaipa aika on jo ehtinyt ajaa sen ahdistuksen ohi, jota minua pari vuotta nuoremmat tunsivat aikuistumisen pakkoa kohtaan? Tai sitten juristi Tontti on fantasioinut, millaista olisi olla jollain todella epävarmalla alalla, kuten IT-hommissa tai historiantutkijana...
Joka tapauksessa juonen peruskuvio on lähinnä outo, kaksi koulukaveria rakastaa kolmatta koulukaveriaan joka pyörittää poikia miten tahtoo. Miesten himot ja halut on esitetty usein kiinnostavamminkin, jotenkin vetoavammin. Ja tutkijan arki on ainakin minusta hieman lämpöisempää kuin Tontin kuvaaman medievalistin.
Miksi muuten aina akateeminen maailma kuvataan hirveänä intrigisoppana, jossa vain kyynisimmät pärjäävät ja osaaminen ja lahjakkuus ovat lähinnä haitaksi? En minä tunne sellaisia ihmisiä yliopistolta, tai en ainakaan pidä näitä piirteitä heidän hallitsevina ominaisuuksinaan. No, joitakin ammattinarsisteja toki tunnen, mutta he taas eivät ole yleensä määräävässä asemassa työyhteisössä. Yleensä, tarinoita kuulee kyllä.
Toinen, paljon miellyttävämpi lukukokemus oli Sirpa Kähkösen Mustat morsiamet. Olin aiemmin lukenut häneltä trilogian kakkososan eli Rautayöt, nyt siis ensimmäisen, ei haitannut väärä järjestys.
Kähkönen osaa kaikki perusasiat niin vaivattoman loistavasti: kerronnan, kuvauksen, henkilöt, dialogin... tarina ei pahemmin yskähtele, mitään ei tarvitse moralisoida eikä jankuttaa. Jopa savon murre kääntyy ymmärrettäväksi ja sympaattiseksi keskusteluissa.
Rautaöissä ihastelin sitä, miten kirjailija päätyy samanlaiseen sota-ajan kuvaan kuin tutkija eli siis minä. Kähkösen taivastelemattomuus kai siihen on syynä: hän ei kirjoita tehdäkseen kaikille tiettäväksi, että juuri hänestä tuntuu tältä ja juuri näin hän haluaa sanoa. Onko se sitten naiskirjallisuutta vai ainoastaan hyvää kirjallisuutta, en tiedä.
Kähkösen Lakanasiivet (jota en ole lukenut) oli Finlandia-ehdokkaana, ja ehdottomasti Kähkönen on kaikkien mahdollisten palkintojen arvoinen. Ei siksi, että hän kirjoittaa naisista ja vähän kommunisteistakin, vaan koska hän kirjoittaa hyvin. Se ei ole niin yleistä kuin luulisi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)