Nykyaikaista ehdokkaana olemista ei voi kuvitella ilman vaalikoneita. Joku on mennyt tutkimaan, että Vasemmistoliiton äänestäjät tsekkaavat niitä erityisen huolella. Ken tietää, ainakin itse olen ollut niistä aika vaikuttunut, joskus tietysti myös hämmentynyt.
Vastattuina ovat:
Ylen vaalikone
MTV3:n vaalikone
Hesarin vaalikone
Helsingin Uutisten vaalikone
Terveydenhuollon vaalikone
Facebookin Sosiaalinen vaalikone.
Toistaiseksi.
Maikkarin vaalikone on suosituin, mutta minusta varsinkin ne profiilikysymykset olivat outoja. Miten kunnallispolitiikkaan vaikuttaa se, käykö ehdokas kirkossa tai kaljalla? "Vähän kuin kotiasi äänestäisit" tai maajussille morsianta...
Sosiaalinen vaalikone on hauska, koska siihen voi jokainen laittaa omia kysymyksiään ja käyttäjät voivat myös äänestää huonoimpia pois. Tuloksia tulee koko ajan, samalla kuin uusia kysymyksiäkin. Mainokseni pitäisi näkyä siellä lähipäivinä samoin. Ei niin että olettaisin ainoan kannattajakuntani roikkuvan koneella koko ajan :-)
Kävin myös laittamassa tietoni Mellunkylän alueportaaliin. Koen itseni ennen kaikkea kontulalaiseksi ehdokkaaksi, vaikken yritäkään esiintyä vankkumattomana idän tyttärenä. Pikemminkin 14 vuotta eteläisessä Espoossa ovat selkeyttäneet näkemyksiäni siitä, mitä elämän, asumisen ja palveluiden pitäisi olla. Kaikille. Ja säästettiin Espoossakin, 1980-luvullakin - laman tullen en käsittänyt, mistä kouluissa voitiin vielä ottaa. Jostain - ja se näkyy.
maanantai 29. syyskuuta 2008
perjantai 26. syyskuuta 2008
Vaaliteemoja flaijeriin
Tällaista tekstiä olen suunnitellut kaksipuoliseen A5-kokoiseen läpyskään. Sain selville, ettei tarvitse pantata taivasosuuttaan moisen takia :-) Etupuolella olisi ranskalaisia viiruja ja takapuolella sitten pitempää tekstiä. Joku kai niitäkin lukee, tutkija tykkää aina selittää tarkemmin.
Ilona Kemppainen 387
valtiotieteiden tohtori, historiantutkija
kontulalainen kahden lapsen äiti
- joukkoliikenteen asiantuntija – ei ole autoa eikä ajokorttia
- perhepalveluiden asiantuntija – lapset kaupungin päiväkodissa
- asumisen asiantuntija – kaikilla ei ole varaa uuteen luksusasuntoon
- monikulttuurisuuden asiantuntija – Itä-Helsinki on kuin Helsinki ennen vanhaan, ystävällinen ja kohtelias kaikille
Miten paljon säästäisimme, jos tavoitteena olisi ihmisten, niin asukkaiden kuin kaupungin työntekijöidenkin hyvinvointi? Hätäiset, pysyviksi jäävät leikkaukset tuhlaavat lopulta rahaa ja ihmisiä.
Yksityisyrittäminen on hieno asia, mutta sopiiko se kaikkialle? Voiko hoivan tuottavuutta mitata kvartaali kerrallaan? Voiko yksinäinen vanhus kilpailuttaa palveluntuottajia?
Päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuu outoja. Lasten ja nuorten kanssa työskentelevät ajetaan jaksamisensa äärirajoille – ja vaihtamaan alaa. Rahalla ei saa kaikkea, mutta sillä saa virkoja, parempia työoloja ja pienempiä lapsiryhmiä. Osaavia ihmisiä meillä on – vielä.
Kaupunki on ihmisten paikka, ei ghettojen kokoelma. Uusien asuinalueiden tulee olla monipuolisia ja avoimia kaikille, tuloluokkaan katsomatta. Helsinki ei voi olla vain hyvätuloisten leikkikenttä, vaan asumisen pitää olla mahdollista jokaiselle.
Joukkoliikenne on globaali asia. Jotkut tarvitsevat autoa jatkuvasti, mutta useimmille riittävät sujuvat yhteydet työpaikalle, ostoksille ja harrastuksiin. Ilmastonmuutosta torjutaan tekemällä joukkoliikenne toimivaksi ja ratkaisevasti autoilua halvemmaksi.
Ilona Kemppainen 387
valtiotieteiden tohtori, historiantutkija
kontulalainen kahden lapsen äiti
- joukkoliikenteen asiantuntija – ei ole autoa eikä ajokorttia
- perhepalveluiden asiantuntija – lapset kaupungin päiväkodissa
- asumisen asiantuntija – kaikilla ei ole varaa uuteen luksusasuntoon
- monikulttuurisuuden asiantuntija – Itä-Helsinki on kuin Helsinki ennen vanhaan, ystävällinen ja kohtelias kaikille
Miten paljon säästäisimme, jos tavoitteena olisi ihmisten, niin asukkaiden kuin kaupungin työntekijöidenkin hyvinvointi? Hätäiset, pysyviksi jäävät leikkaukset tuhlaavat lopulta rahaa ja ihmisiä.
Yksityisyrittäminen on hieno asia, mutta sopiiko se kaikkialle? Voiko hoivan tuottavuutta mitata kvartaali kerrallaan? Voiko yksinäinen vanhus kilpailuttaa palveluntuottajia?
Päiväkodeissa ja kouluissa tapahtuu outoja. Lasten ja nuorten kanssa työskentelevät ajetaan jaksamisensa äärirajoille – ja vaihtamaan alaa. Rahalla ei saa kaikkea, mutta sillä saa virkoja, parempia työoloja ja pienempiä lapsiryhmiä. Osaavia ihmisiä meillä on – vielä.
Kaupunki on ihmisten paikka, ei ghettojen kokoelma. Uusien asuinalueiden tulee olla monipuolisia ja avoimia kaikille, tuloluokkaan katsomatta. Helsinki ei voi olla vain hyvätuloisten leikkikenttä, vaan asumisen pitää olla mahdollista jokaiselle.
Joukkoliikenne on globaali asia. Jotkut tarvitsevat autoa jatkuvasti, mutta useimmille riittävät sujuvat yhteydet työpaikalle, ostoksille ja harrastuksiin. Ilmastonmuutosta torjutaan tekemällä joukkoliikenne toimivaksi ja ratkaisevasti autoilua halvemmaksi.
Ehdokasnumero selvillä!
Se on 387, ei sittenkään 666 :-) Virittelen tässä pienimuotoista vaalimainontaa, nollabudjetilla ei mitään fantastista saa aikaan mutta jos Facebookin ja flaijerin sentään.
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Puolitangossa
Kansallinen surupäivä, jälleen kerran.
Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.
Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.
Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.
Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.
Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:
"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."
Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.
Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.
Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.
Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.
Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?
Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".
Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.
Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.
Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.
Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.
Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.
Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.
Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.
Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:
"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."
Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.
Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.
Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.
Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.
Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?
Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".
Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.
Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.
Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.
perjantai 19. syyskuuta 2008
Paneelissa käytyä ja muuta vaalihumua
Pari sanaa tiistaisesta vaalipaneelista (en ihan oikeasti ehdi kirjoittamaan useammin...). Meitä oli paikalla Laura Rissanen (kok), Anna Mäenpää (sd), Sanna Vesikansa (vihr), Mika Rossi (kesk), Jan D. Oker-Blom (rkp) ja sitten minä (vas).
Tunnelma oli kovin rauhallinen, mikä varmaan johtui siitä, että yleisöä oli suunnilleen saman verran kuin panelisteja. Ei mikään menestys tässä mielessä. Puheenjohtaja Aleksi Henttonen sitten kyselytti meitä - mitään vilkasta vapaamuotoista keskustelua ei syntynyt.
Miehet olivat autopuoluetta ja naiset joukkoliikennepuoluetta, näin yksinkertaistaen. Kovasti oltiin muuten yhtä mieltä kaikista kivoista ja ihanista asioista. Puolueiden yleisiä linjoja seurailtiin ja niistä kieltäydyttiin sujuvasti. Kokoomus rakastaa kotihoidontuen kuntalisää ja demarit eivät, sekin selvisi. Subjektiivinen päivähoito-oikeus puhutti paljon, mutta ei sitä oikein saanut vastustettua edes niukasti kuin Oker-Blom.
Pidin omat palopuheeni, aluksi aiheesta "ei ole mitään nolompaa kuin huono valtiotieteilijä eikä parempaa kuin hyvä" ja sitten asuinalueiden ja muustakin eriytymisestä. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, en aja ainoastaan huono-osaisten asiaa vaan kaikkien. Todellisissa metropoleissa ihmiset kohtaavat eivätkä eristäydy.
Hauskinta oli, kun meidät laitettiin pareittain puolustamaan vastapuolen kantaa. Osakseni tuli kannattaa yksityistämistä ja Oker-Blomin taas kaupungin omaa palvelutuotantoa. Miten lie mennyt, ainakin minulla oli hauskaa :-) Keksiihän noita argumentteja kun niitä on niin paljon kuullut.
Viimeaikainen vaalitoiminta on ollut lähinnä vaalikoneisiin vastaamista. Mikäs tässä on mieltä ollessa, katso oletko samaa mieltä. Maikkarin, YLEn ja Helsingin Uutisten vaalikoneisiin olen muistaakseni (!) vastannut jo. Muutama vielä odottaa.
Eilen olin ennemmin yhteiskuntahistorian fuksiaisissa kuin telkkarissa Narinkkatorilla ja huomenna ennemmin Juha Mälkin väitöksessa ja karonkassa kuin Kontulan vaalitapahtumassa. Onko tämä nyt sitten lojaliteettia puoleen tai toiseen, mutta se mikä on aiemmin sovittu tuppaa minulla pitämään.
Sunnuntaina on Itäkeskuksen maalaismarkkinat (toivottavasti siellä on possujuna, vanhempi poika odottaa sitä kiihkeästi) ja minä puolenpäivän aikoihin Vasemmistoliiton vaaliteltalla. Tervetuloa tapaamaan!
Tunnelma oli kovin rauhallinen, mikä varmaan johtui siitä, että yleisöä oli suunnilleen saman verran kuin panelisteja. Ei mikään menestys tässä mielessä. Puheenjohtaja Aleksi Henttonen sitten kyselytti meitä - mitään vilkasta vapaamuotoista keskustelua ei syntynyt.
Miehet olivat autopuoluetta ja naiset joukkoliikennepuoluetta, näin yksinkertaistaen. Kovasti oltiin muuten yhtä mieltä kaikista kivoista ja ihanista asioista. Puolueiden yleisiä linjoja seurailtiin ja niistä kieltäydyttiin sujuvasti. Kokoomus rakastaa kotihoidontuen kuntalisää ja demarit eivät, sekin selvisi. Subjektiivinen päivähoito-oikeus puhutti paljon, mutta ei sitä oikein saanut vastustettua edes niukasti kuin Oker-Blom.
Pidin omat palopuheeni, aluksi aiheesta "ei ole mitään nolompaa kuin huono valtiotieteilijä eikä parempaa kuin hyvä" ja sitten asuinalueiden ja muustakin eriytymisestä. Kuten olen ennenkin kirjoittanut, en aja ainoastaan huono-osaisten asiaa vaan kaikkien. Todellisissa metropoleissa ihmiset kohtaavat eivätkä eristäydy.
Hauskinta oli, kun meidät laitettiin pareittain puolustamaan vastapuolen kantaa. Osakseni tuli kannattaa yksityistämistä ja Oker-Blomin taas kaupungin omaa palvelutuotantoa. Miten lie mennyt, ainakin minulla oli hauskaa :-) Keksiihän noita argumentteja kun niitä on niin paljon kuullut.
Viimeaikainen vaalitoiminta on ollut lähinnä vaalikoneisiin vastaamista. Mikäs tässä on mieltä ollessa, katso oletko samaa mieltä. Maikkarin, YLEn ja Helsingin Uutisten vaalikoneisiin olen muistaakseni (!) vastannut jo. Muutama vielä odottaa.
Eilen olin ennemmin yhteiskuntahistorian fuksiaisissa kuin telkkarissa Narinkkatorilla ja huomenna ennemmin Juha Mälkin väitöksessa ja karonkassa kuin Kontulan vaalitapahtumassa. Onko tämä nyt sitten lojaliteettia puoleen tai toiseen, mutta se mikä on aiemmin sovittu tuppaa minulla pitämään.
Sunnuntaina on Itäkeskuksen maalaismarkkinat (toivottavasti siellä on possujuna, vanhempi poika odottaa sitä kiihkeästi) ja minä puolenpäivän aikoihin Vasemmistoliiton vaaliteltalla. Tervetuloa tapaamaan!
maanantai 15. syyskuuta 2008
Mitä yhteiskuntatieteilijän tulisi osata?
Tällaista aloittelijaakin puolue juoksuttaa jonkin verran: olen huomenna 16.9. menossa Vasemmistoliiton edustajana Vanhalle ylioppilastalolle paneeliin aiheesta "kannattaako äänestää yhteiskuntatieteilijää?" Sen kummempaa evästystä en saanut, taidan puhua ihan kärttyisänä tohtoriassistenttina...
Tänään alkaa sattumoisin yhteiskuntahistorian oj 7.1 eli metodikurssi, vanhemman polven yhisläiset muistavat sen arkistokurssina. Sisältö on tietysti kehittynyt huomattavasti. Eri tiedekunnan oppiaineissa metodiopetus on muutenkin parantunut ainakin määrällisesti ja kaiketi myös laadullisesti. Jotain hyvää tuotantotavoitteissakin: gradujen valmistumiseenhan tällä opetuksella tähdätään.
Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuntemus on parasta, mitä yhteiskuntatieteilijä on voinut opintojensa aikana oppia. Harvasta tulee tutkijaa, mutta jokaisen valtsikalaisen pitäisi osata lukea tilastoja ja analysoida tekstejä sen verran, että niiden välittämät perustiedot tulevat selväksi. Samoin pitäisi osata arvioida, miltä pohjalta aineisto on tuotettu ja mihin kysymyksiin se ei vastaa.
Pitäisi ja pitäisi. Monella lehdentoimittajallakin on näitä hämmästyttäviä opintoja takanaan, mutta erilaisten tutkimusten uutisointi on järjestään pielessä. Edes yksinkertaista taulukkoa ei osata tulkita, saati ottaa selville, mikä olikaan se tutkimuskysymys, jonka pohjalta tiedettä lähdettiin tekemään.
Herkkähipiäiset tutkijat ovat yksi juttu, mutta kun valtionhallinto tuottaa samanlaista kamaa oman toimintansa peitteeksi koko ajan. Jos näitä ei osaa lukea, tulee helposti huijatuksi oikein tosissaan. Yhteiskuntatieteilijöitä koulutetaan käsittelemään tällaista tietoa, mutta osaako monikaan lopulta tehdä niin?
Tohtoriassistentin pitäisi kai ottaa koko tieteenalan syyt niskoilleen, mutta heitän pallon myös laajemmin yhteiskunnalle. Jos arvostamme nopeaa valmistumista ja näppärästi suoritettavia opintojaksoja, saamme aivan varmasti vielä vähemmän tiedon analysointiin kykeneviä ihmisiä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, valitettavan usein alemmat koulutusasteet eivät pysty auttamaan tässä asiassa - samoista syistä. On niin kiire pukata tutkintoa ulos.
Äänestäkää vain yhteiskuntatieteilijöitä. Emme me sen kummempia ole kuin muutkaan, ellemme ole jossain välissä oppineet katsomaan sanojen taakse. Meidän pitäisi osata se...
Tänään alkaa sattumoisin yhteiskuntahistorian oj 7.1 eli metodikurssi, vanhemman polven yhisläiset muistavat sen arkistokurssina. Sisältö on tietysti kehittynyt huomattavasti. Eri tiedekunnan oppiaineissa metodiopetus on muutenkin parantunut ainakin määrällisesti ja kaiketi myös laadullisesti. Jotain hyvää tuotantotavoitteissakin: gradujen valmistumiseenhan tällä opetuksella tähdätään.
Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuntemus on parasta, mitä yhteiskuntatieteilijä on voinut opintojensa aikana oppia. Harvasta tulee tutkijaa, mutta jokaisen valtsikalaisen pitäisi osata lukea tilastoja ja analysoida tekstejä sen verran, että niiden välittämät perustiedot tulevat selväksi. Samoin pitäisi osata arvioida, miltä pohjalta aineisto on tuotettu ja mihin kysymyksiin se ei vastaa.
Pitäisi ja pitäisi. Monella lehdentoimittajallakin on näitä hämmästyttäviä opintoja takanaan, mutta erilaisten tutkimusten uutisointi on järjestään pielessä. Edes yksinkertaista taulukkoa ei osata tulkita, saati ottaa selville, mikä olikaan se tutkimuskysymys, jonka pohjalta tiedettä lähdettiin tekemään.
Herkkähipiäiset tutkijat ovat yksi juttu, mutta kun valtionhallinto tuottaa samanlaista kamaa oman toimintansa peitteeksi koko ajan. Jos näitä ei osaa lukea, tulee helposti huijatuksi oikein tosissaan. Yhteiskuntatieteilijöitä koulutetaan käsittelemään tällaista tietoa, mutta osaako monikaan lopulta tehdä niin?
Tohtoriassistentin pitäisi kai ottaa koko tieteenalan syyt niskoilleen, mutta heitän pallon myös laajemmin yhteiskunnalle. Jos arvostamme nopeaa valmistumista ja näppärästi suoritettavia opintojaksoja, saamme aivan varmasti vielä vähemmän tiedon analysointiin kykeneviä ihmisiä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, valitettavan usein alemmat koulutusasteet eivät pysty auttamaan tässä asiassa - samoista syistä. On niin kiire pukata tutkintoa ulos.
Äänestäkää vain yhteiskuntatieteilijöitä. Emme me sen kummempia ole kuin muutkaan, ellemme ole jossain välissä oppineet katsomaan sanojen taakse. Meidän pitäisi osata se...
keskiviikko 10. syyskuuta 2008
Betonipuolue
Pääministerin asuntopoliittisia linjauksia on ihasteltu viikon alkupuolen ajan. Äänessä ovat olleet ainakin minun havaintojeni mukaan ne, jotka eivät kannata Vanhasen puutarhakaupunki-ideologiaa. Ja miksipä ei, on siinä sen verran ilmaa välissä todellisuuteen verrattuna.
Jos minkäänlaista asuntotuotantoa ei tahdota saada aikaiseksi pääkaupunkiseudulla, miten sen paremmin Vanhasen visioimaa pientaloasutusta? Pulahan ei ole niinkään pientaloista, vaan kohtuuhintaisista asunnoista, joissa voisivat asua muutkin kuin perinnön saaneet, vakituisessa virassa istuvat ylemmät toimihenkilöt.
Itä-Helsinki on usein se asumisen alin helvetti, johon viitataan suoraan tai vihjaillen silloin, kun puhutaan rakentamisen ja asumisen epäsuotavista tavoista. Harva puhujista lienee asunut täällä, huristanut läpi korkeintaan tai tehnyt eksotiikkamatkan paikalliselle ostarille. Asumisen asiantuntemusta se ei valitettavasti tuo.
Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka eivät muuta pois vaikka voisivat. Ihmisiä, joilla on maksetut asunnot ja vakituiset työt ja ehkä jo pois muuttaneet lapsetkin, mutta jotka silti allokoivat resurssinsa mieluummin näihin kuin alkavat maksaa asuntoa "paremmalla alueella" tai paremmassa talossa.
Kerrostaloasumista on niin monenlaista. Kun ensimmäisiä elementtilähiöitä alettiin rakentaa Suomeen, kokeiltiin ja ideoitiin monta asiaa (siksi varhaisia elementtejä on lähes mahdoton porata...). Pihojakin suunniteltiin, eikä rakennettu taloja niin tiuhaan kuin nosturi mahtuu kääntymään kuten myöhemmin.
Lähiöiden vanhimmat osat ovatkin usein viihtyisämpiä kuin uudemmat - ei voi ottaa yhtä taloyhtiötä ja sanoa että tällaista on betonilähiössä. "Grynderien ahneus" on sanapari, joka nousee esille puhuttaessa epäonnistuneimmista, pellolle rakennetuista laatikoista. Sopii miettiä, kenen ahneus nyt aiheuttaa asuntopolitiikan ongelmia.
Nämä kaikki ovat valintoja. Voidaan tehdä niin tiivistä kerrostaloasumista, että se muistuttaa kantakaupunkia, mistä jotkut pitävätkin - tämä tuntuu olevan nykyinen suuntaus. Voidaan toisaalta jättää metsikköä väliin, kuten ennen, vaikka se ei taida tehokasta maankäyttöä ollakaan.
Varmaa on se, että ainakaan pääkaupunkiseudulla ei voida lähteä siitä, että jokainen ostaa oman "viheralueensa" jolle pystyttää talonsa. Useimmilla ihmisillä ei ole siihen kertakaikkiaan varaa. Ja vaikka moni kyselyissä nimeää ensisijaiseksi asumistoiveekseen omakotitalon, kollektiivista tuskatilaa tuskin syntyy siitä, että ihmiset saavat sopivan kokoisia koteja siedettävän matkan päässä työpaikoistaan ja varsinkin palveluista.
Ei hävetä kuulua betonipuolueeseen, koska puolueemme ajaa asumisen eikä unelmien asiaa. Se vain jaksaa hämmentää, että Jan Vapaavuori kuuluu samaan "puolueeseen"... Kaiketi liikemaailmakin on huomannut, että työntekijöillä pitää olla varaa asua, tai sitten niille pitää alkaa ihan tosissaan maksaa liksaa.
Jos minkäänlaista asuntotuotantoa ei tahdota saada aikaiseksi pääkaupunkiseudulla, miten sen paremmin Vanhasen visioimaa pientaloasutusta? Pulahan ei ole niinkään pientaloista, vaan kohtuuhintaisista asunnoista, joissa voisivat asua muutkin kuin perinnön saaneet, vakituisessa virassa istuvat ylemmät toimihenkilöt.
Itä-Helsinki on usein se asumisen alin helvetti, johon viitataan suoraan tai vihjaillen silloin, kun puhutaan rakentamisen ja asumisen epäsuotavista tavoista. Harva puhujista lienee asunut täällä, huristanut läpi korkeintaan tai tehnyt eksotiikkamatkan paikalliselle ostarille. Asumisen asiantuntemusta se ei valitettavasti tuo.
Kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka eivät muuta pois vaikka voisivat. Ihmisiä, joilla on maksetut asunnot ja vakituiset työt ja ehkä jo pois muuttaneet lapsetkin, mutta jotka silti allokoivat resurssinsa mieluummin näihin kuin alkavat maksaa asuntoa "paremmalla alueella" tai paremmassa talossa.
Kerrostaloasumista on niin monenlaista. Kun ensimmäisiä elementtilähiöitä alettiin rakentaa Suomeen, kokeiltiin ja ideoitiin monta asiaa (siksi varhaisia elementtejä on lähes mahdoton porata...). Pihojakin suunniteltiin, eikä rakennettu taloja niin tiuhaan kuin nosturi mahtuu kääntymään kuten myöhemmin.
Lähiöiden vanhimmat osat ovatkin usein viihtyisämpiä kuin uudemmat - ei voi ottaa yhtä taloyhtiötä ja sanoa että tällaista on betonilähiössä. "Grynderien ahneus" on sanapari, joka nousee esille puhuttaessa epäonnistuneimmista, pellolle rakennetuista laatikoista. Sopii miettiä, kenen ahneus nyt aiheuttaa asuntopolitiikan ongelmia.
Nämä kaikki ovat valintoja. Voidaan tehdä niin tiivistä kerrostaloasumista, että se muistuttaa kantakaupunkia, mistä jotkut pitävätkin - tämä tuntuu olevan nykyinen suuntaus. Voidaan toisaalta jättää metsikköä väliin, kuten ennen, vaikka se ei taida tehokasta maankäyttöä ollakaan.
Varmaa on se, että ainakaan pääkaupunkiseudulla ei voida lähteä siitä, että jokainen ostaa oman "viheralueensa" jolle pystyttää talonsa. Useimmilla ihmisillä ei ole siihen kertakaikkiaan varaa. Ja vaikka moni kyselyissä nimeää ensisijaiseksi asumistoiveekseen omakotitalon, kollektiivista tuskatilaa tuskin syntyy siitä, että ihmiset saavat sopivan kokoisia koteja siedettävän matkan päässä työpaikoistaan ja varsinkin palveluista.
Ei hävetä kuulua betonipuolueeseen, koska puolueemme ajaa asumisen eikä unelmien asiaa. Se vain jaksaa hämmentää, että Jan Vapaavuori kuuluu samaan "puolueeseen"... Kaiketi liikemaailmakin on huomannut, että työntekijöillä pitää olla varaa asua, tai sitten niille pitää alkaa ihan tosissaan maksaa liksaa.
lauantai 6. syyskuuta 2008
Vaalikampanja avattu
Oli meitä siellä Narinkkatorilla nyt sentään vähän enemmän kuin tv-uutiset antoivat ymmärtää - kuvausryhmä vain oli paikalla, kun iso osa ehdokkaista vielä ajelutti kansaa ilmaiseksi ysin ratikalla.
Oma asemani vaaleissa ja vaalikampanjassa on aika kiinnostava: kuulun iän puolesta ehkä jossain määrin nuorisoon, mutta koska en ole opiskelijapolitikoinut tai muuten heilunut järjestöissä, en tunne ikäisiäni vasemmistoliittolaisia juurikaan. Toistaiseksi, määrä kyllä on lisääntymään päin.
Varsinkaan en kuulu puolueen ns. perinteiseen taustaryhmään sen paremmin perheeni kuin ammattini tai koulutukseni puolesta. Meitä yliopistotyyppejä on toki heilunut vasemmistossa maailman sivu, eipä silti.
Kuitenkin tunnen olevani oikessa porukassa. Olin viime viikonloppuna Vasemmistoliiton syysseminaarissa Siikajärvellä, mikä oli ihan mukavaa. Jos tärkeintä on olla samaa mieltä, niin olen, ainakin keskeisistä asioista ja suurista linjoista. Eri mieltäkin saa kuulemma olla, jos oikein valtuustoon pääsee ja kaiketi varsinkin jos ei pääse :-)
Politiikassa pitempään (eli ylipäänsä) mukana olleet tietysti puhuvat konkretiaa siinä missä me tuoreet tapaukset filosofoimme hieman mainion Ihmisten puolue-sarjan tapaan. Kaikella on aikansa, oletan. Joka tapauksessa olen tavallaan iloinen, etten ole aiemmin lähtenyt tälle tielle.
Nuorempana olisin miettinyt liikaa ryhmään sopeutumista ja samanlaiseksi tulemista. En usko, että sellaisin miettein kannattaa ainakaan avata suutaan julkisesti. Joten hyvä näin ja nyt.
Mitä siis tavoittelen vaaleissa? Valtuustopaikkaa, tietenkin. Vaikka mieleen tulee gradua tehdessä kohtaamani Hesarin kuolinilmoitus jostain 1930-luvulta: naispuolisen vainajan tittelinä oli "entisen kansanedustajaehdokkaan leski". Onhan näitä mainesanoja jaossa, juu.
Oma asemani vaaleissa ja vaalikampanjassa on aika kiinnostava: kuulun iän puolesta ehkä jossain määrin nuorisoon, mutta koska en ole opiskelijapolitikoinut tai muuten heilunut järjestöissä, en tunne ikäisiäni vasemmistoliittolaisia juurikaan. Toistaiseksi, määrä kyllä on lisääntymään päin.
Varsinkaan en kuulu puolueen ns. perinteiseen taustaryhmään sen paremmin perheeni kuin ammattini tai koulutukseni puolesta. Meitä yliopistotyyppejä on toki heilunut vasemmistossa maailman sivu, eipä silti.
Kuitenkin tunnen olevani oikessa porukassa. Olin viime viikonloppuna Vasemmistoliiton syysseminaarissa Siikajärvellä, mikä oli ihan mukavaa. Jos tärkeintä on olla samaa mieltä, niin olen, ainakin keskeisistä asioista ja suurista linjoista. Eri mieltäkin saa kuulemma olla, jos oikein valtuustoon pääsee ja kaiketi varsinkin jos ei pääse :-)
Politiikassa pitempään (eli ylipäänsä) mukana olleet tietysti puhuvat konkretiaa siinä missä me tuoreet tapaukset filosofoimme hieman mainion Ihmisten puolue-sarjan tapaan. Kaikella on aikansa, oletan. Joka tapauksessa olen tavallaan iloinen, etten ole aiemmin lähtenyt tälle tielle.
Nuorempana olisin miettinyt liikaa ryhmään sopeutumista ja samanlaiseksi tulemista. En usko, että sellaisin miettein kannattaa ainakaan avata suutaan julkisesti. Joten hyvä näin ja nyt.
Mitä siis tavoittelen vaaleissa? Valtuustopaikkaa, tietenkin. Vaikka mieleen tulee gradua tehdessä kohtaamani Hesarin kuolinilmoitus jostain 1930-luvulta: naispuolisen vainajan tittelinä oli "entisen kansanedustajaehdokkaan leski". Onhan näitä mainesanoja jaossa, juu.
perjantai 5. syyskuuta 2008
Vasemmistoliiton kuntavaalilauseesta
Kuultuani, millä otsakkeella valitsemani puolue lähtee vaaleihin, olin ensin ihmeissäni. Samaa vanhaa, laimea lause. Sitten mielikuvitukseni lähti liikkeelle, ja aloin saada lauseesta irti yhtä ja toista.
Sydän- ja verisuonitaudithan ovat monen tekijän summa. Elämäntavat ovat asia, johon meidän sanotaan voivan vaikuttaa eniten. Mutta miksi tupakoitsijoiden lapset alkavat polttaa ja juoppojen lapset juoda? Mikä yhteiskunnallinen mekanismi siinä on takana, ja voisiko asialle tehdä jotain?
Ruokailutottumukset ja liikunta ovat samoin asioita, jota pidetään rationaalisen päättämisen alueena. Vaan onpa moni lääkärikin ylipainoinen, vaikka tietoa riittää - ja onhan sitä meillä kaikilla. Mahdollisuudet terveellisiin elämäntapoihin tuntuvatkin riippuvan siitä, miten koemme muuten voivamme vaikuttaa elämäämme. Ja elämänhallinta on kovastikin elintaso- ja ammatinvalintakysymys.
Geenejä voi aina syyttää, ja ajatella ettei niille mitään voi - vielä. (Kuulemma seuraavissa olympialaisissa voidaan jo tavata geenidopingia.) Mutta on sellaisiakin tutkimustuloksia, että isovanhempien kokemat kovat ajat vaikuttaisivat vielä lastenlastenkin terveyteen. Jos näin on, vanha kunnon huono-osaisuuden kasautuminen alkaa näyttää todella rankalta...
Itse uskon ennen kaikkea stressin vaikutuksiin yleensäkin terveydessä. "Muista verenpaineesi!" Totta vieköön. Hyvä stressi antaa voimia ja tuo uusia ideoita, mutta ei se kauan kestä. Huono stressi on ihmisen omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella ja kestää ja kestää. Esimerkiksi jatkuva säästäminen ja leikkausten odottaminen aiheuttavat stressiä - vai miksi työntekijät kaikkoavat kunnallisista palveluista?
Tässä hankalasti ja monimutkaisesti kuntavaaliohjelmaa. Elämänhallintaa, parempia työoloja, vaikutusmahdollisuuksia. Näihin uskon, näiden puolesta olen valmis tekemään työtä.
Tavataan huomenna ysin ratikassa!
Sydän- ja verisuonitaudithan ovat monen tekijän summa. Elämäntavat ovat asia, johon meidän sanotaan voivan vaikuttaa eniten. Mutta miksi tupakoitsijoiden lapset alkavat polttaa ja juoppojen lapset juoda? Mikä yhteiskunnallinen mekanismi siinä on takana, ja voisiko asialle tehdä jotain?
Ruokailutottumukset ja liikunta ovat samoin asioita, jota pidetään rationaalisen päättämisen alueena. Vaan onpa moni lääkärikin ylipainoinen, vaikka tietoa riittää - ja onhan sitä meillä kaikilla. Mahdollisuudet terveellisiin elämäntapoihin tuntuvatkin riippuvan siitä, miten koemme muuten voivamme vaikuttaa elämäämme. Ja elämänhallinta on kovastikin elintaso- ja ammatinvalintakysymys.
Geenejä voi aina syyttää, ja ajatella ettei niille mitään voi - vielä. (Kuulemma seuraavissa olympialaisissa voidaan jo tavata geenidopingia.) Mutta on sellaisiakin tutkimustuloksia, että isovanhempien kokemat kovat ajat vaikuttaisivat vielä lastenlastenkin terveyteen. Jos näin on, vanha kunnon huono-osaisuuden kasautuminen alkaa näyttää todella rankalta...
Itse uskon ennen kaikkea stressin vaikutuksiin yleensäkin terveydessä. "Muista verenpaineesi!" Totta vieköön. Hyvä stressi antaa voimia ja tuo uusia ideoita, mutta ei se kauan kestä. Huono stressi on ihmisen omien vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella ja kestää ja kestää. Esimerkiksi jatkuva säästäminen ja leikkausten odottaminen aiheuttavat stressiä - vai miksi työntekijät kaikkoavat kunnallisista palveluista?
Tässä hankalasti ja monimutkaisesti kuntavaaliohjelmaa. Elämänhallintaa, parempia työoloja, vaikutusmahdollisuuksia. Näihin uskon, näiden puolesta olen valmis tekemään työtä.
Tavataan huomenna ysin ratikassa!
tiistai 2. syyskuuta 2008
Kaupungilla kulkiessa
Hesarissa taas ulkomailta Suomessa piipahtanut ex-pat valittelee suomalaisten töykeyttä. Vanha juttu, josta olen kirjoittanut ennenkin. Lisämausteita on myös löytynyt.
Helsingin keskusta - Stokka, Aleksi, Manskun alkupää - on epäedullista aluetta lasten kanssa liikkumiseen. Ihmisillä on kovin kiire, eikä tällaista alamittaista (158 cm) edes nähdä. Jos pidän ovea auki omalle katraalleni, siitä sujahtaa samalla toinen toistaan tyylikkäämpiä nuoria menestyjiä. Yritän selittää nelivuotiaalle, että saat sinäkin siitä mennä...
Jotenkin tuntuu, että vähiten muihin ihmisiin kiinnittävät huomiota ne, joiden voi olettaa innokkaimmin haaveilevan sossuttomasta valtiosta - siis kaiken yksityistämisestä, kolmannen sektorin kasvusta ja vapaista markkinoista myös turvan ja hoivan alueilla. Ihmisten omaa aloitteellisuutta pitäisi heidän mielestään lisätä, eikä jättää asioita "kasvottoman hallinnon" hoidettaviksi.
Mutta miksi ne tyylikkäät Aleksin pukumiehet eivät aloita itsestään ja auta lastenvaunujen kanssa liikkuvia? Olisihan se loogista, mutta siitä ei taida olla kuitenkaan kyse. Eihän meitä apua tarvitsevia edes nähdä.
Helsingin keskusta - Stokka, Aleksi, Manskun alkupää - on epäedullista aluetta lasten kanssa liikkumiseen. Ihmisillä on kovin kiire, eikä tällaista alamittaista (158 cm) edes nähdä. Jos pidän ovea auki omalle katraalleni, siitä sujahtaa samalla toinen toistaan tyylikkäämpiä nuoria menestyjiä. Yritän selittää nelivuotiaalle, että saat sinäkin siitä mennä...
Jotenkin tuntuu, että vähiten muihin ihmisiin kiinnittävät huomiota ne, joiden voi olettaa innokkaimmin haaveilevan sossuttomasta valtiosta - siis kaiken yksityistämisestä, kolmannen sektorin kasvusta ja vapaista markkinoista myös turvan ja hoivan alueilla. Ihmisten omaa aloitteellisuutta pitäisi heidän mielestään lisätä, eikä jättää asioita "kasvottoman hallinnon" hoidettaviksi.
Mutta miksi ne tyylikkäät Aleksin pukumiehet eivät aloita itsestään ja auta lastenvaunujen kanssa liikkuvia? Olisihan se loogista, mutta siitä ei taida olla kuitenkaan kyse. Eihän meitä apua tarvitsevia edes nähdä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)