Ikä kaikki

Asioiden yhdistely on monesti hauskaa, mutta usein saa myös asiattomuuksiin menevän nälvijän maineen. Tulipa vain mieleen tämä allaoleva, kun eläkeiän nostamisesta puhutaan.

Kuten esimerkiksi pienten lasten vanhemmat tietävät, ihmisen on kovin vaikea olla kahdessa paikassa samaan aikaan tai edes tehdä kahta asiaa kovin hyvin. Monelle mainitussa elämäntilanteessa olevalle isovanhempien apu on korvaamatonta.

Mutta jos mummo painaa duunissa seitsemänkymppiseksi, milloin hän ehtii auttamaan, kun lapset pitäisi hakea päivähoidosta ja kokous venyy? Mummopa on omassa kokouksessaan.

Lapset pitäisi tehdä aikaisintaan neljänkymmenen korvilla, jos oletetaan, että omat vanhemmat ovat malttaneet odottaa kolmekymppisiksi; jopa myöhemmin, jos nuorilla on ollut kiire. Tämä ajatus ei siis perustu siihen, että olettaisin kaikkien isovanhempien haluavan tai kykenevän hoitamaan lapsenlapsiaan omien kersojen painaessa uraa, vaan siihen, minkä olen nähnyt tavalliseksi ja ihan toimivaksikin käytännöksi.

Joku isovanhempi on jopa mennyt möläyttämään, että lapsenlasten kanssa on hauskaa ja hoitoapua annetaa enemmän kuin mielellään. Ja näkeehän tuolla raitilla ihmisiä, joiden ei voi vakavalla naamalla uskoa saattaneen rattaissa työntelemänsä piltin omin voimin alulle. Julkinen sektori ei todellakaan pysty jeesaamaan joka välissä. Pikemminkin erilaisissa keskusteluissa ne, joilla ei tätä isovanhempisektoria ole käytettävissä, nostetaan erityisiksi reppanoiksi.

Samaan aikaan toisaalla: lapset suositellaan tehtäväksi jo parikymppisenä, koska hedelmällisyys on naisella (ja kyllä muuten miehelläkin) silloin parhaimmillaan. Miten samaan aikaan valmistuttaisiin korkeakouluista nopeasti ja nuorena on minulle mysteeri. Ainakaan isovanhemmat eivät pysty auttamaan, elleivät ole olleet viisikymppisen viriilejä lapsenhankkijoita aikanaan.

Ei kun hetkinen. Isoisovanhemmistahan tässä tietenkin on kyse. Nopeutta sukupolvien kiertoon jne. Mitenkään muuten ei näitä kansakunnan pelastamiseksi suunnattuja erilaisia toiveita ja uhkauksin ryyditettyjä suosituksia voi ymmärtää.

Omaperäisistä ratkaisuista

Paula Lehtomäen kieltäytymistä Keskustan puheenjohtajaehdokkuudesta on kiitelty laajalti. Korkeamman tason politiikka on tietysti aivan oma maailmansa, mutta silti hieman ihmetyttää, mitä kummallista tuossa nyt on.

Tuttavapiirissäni sekä äidit että isät hoitavat lapsiaan eripituisia jaksoja täysipäiväisesti kotona - ja toteavat lähes järjestään, että on upeaa päästä tekemään muutakin kun aika koittaa... Mikä ei tarkoita, ettei lasten kanssa haluttaisi olla jatkossakin. Jotenkin monen julkkishaastattelun ja vähemmänkin tunnetun ihmisen puheiden viesti vääntyy oudoksi: kuin vain lasten kanssa kotona oleminen vaatisi aikaa, ja kun ne on saatu kipattua päivähoitoon, voi leuhottaa menemään 24/7.

Vielä kummallisempi viesti on, että lapsettomat käyttäisivät työhönsä kaiken mahdollisen ajan, ja lapsettomillahan sitä riittää. Vain lapset ovat lupa vaatia edes jonkinlaista yksityiselämää. Politiikka on sellaista, että sillä voi täyttää hyvinkin tyhjän elämän ja täydemmässä elämässä sille saa etsiä tilaa tosissaan. Jos politiikka on työtä, mahtaa olla karseaa, vaikka myös helpottavaa. Ei tarvitse ajatella yhtään mitään muuta - paitsi sitä perhettä...

Oma kokemukseni työn ja perheen yhteensovittamisesta - sikäli kuin ilmiötä tuossa muodossa on olemassa - on se, että lasten syntymän jälkeen olen tehnyt entistä enemmän töitä. Aiemmin laiskottelin runsahasti, istuskelin baareissa ja kävin kaikenmaailman humpalla. Nyt teen duunia ja olen perheen kanssa, pari kertaa kuussa jossain iltamenossa joka sekin yleensä liittyy työhön tai politiikkaan.

Kamalaa elämää? Ehkä niinkin, mutta parempaa kuin se entinen elämä, jossa aikaa oli tuhlattavaksi asti eikä oikein mitään tullut tehtyä kunnolla. Ihailen vilpittömästi ihmisiä, jotka selviävät elämästä vähäisemmällä perseenpotkinnalla - en vain kuulu heihin.

Jokaisessa perheessä on enemmän tai vähemmän tietoisesti tehdyt ja paremmin tai huonommin toimivat sopimuksensa ajankäytöstä ja itse kunkin edesottamuksista. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että tämä on yhä vähemmän naiskysymys, minkä kaikki suomalaisen miehen tilaa uikuttavat voisivat panna merkille ja korvan taakse.

Isätkin tekevät luovia ratkaisuja uransa ja harrastustensa suhteen ja pitävät tiukasti huolta siitä, että ehtivät ja saavat olla lastensa kanssa. Ettei tarvitse kuusikymppisenä hankkia uutta perhettä, kun tuntuu että elämästä on puuttunut jotain. Kun ensimmäisen perheen hoitaa kunnolla, ei takuuvarmasti tee edes mieli enää eläkeikää lähestyessä...

Yliopisto ja elämä

Yliopisto-lehden toimitussihteeri Arja Tuusvuori (viksu ihminen, haastatellut minuakin :-) tuskailee tuttua asiaa: miksi yliopistoelämä kuvataan kirjallisuudessa niin kummallisesti. Aivan kuin meillä olisi aikaa viritellä villejä ihmissuhteita kokopäivätoimisesti - tai edes halua, olemmehan monesti tunteneet toisemme vähintään vuosikymmenen.

Toinen minulle outo, mutta monen muun laitoksen ihmiselle riittävän tuttu asia on keinoja kaihtamaton akateeminen kilpailu, jonka ympärillä monet fiktiiviset yliopistodraamat pyörivät. Monesti siinäkin kuitenkin taistelevat isommat asiat kuin vain yksittäiset ihmiset: mikä on oppialan yleinen linja, mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Kuka on sivuraiteella, kenen pätevyys on oikeanlaista. Pelkkiä henkilökysymyksiä nämä harvemmin ovat.

Fiktion ongelma onkin siinä, että tarinaa ei haluta kiinnittää liian tiukasti mihinkään todelliseen laitokseen ja tiedekuntaan. Yliopistolaisen näkökulmasta kaikki uskottavuus kuitenkin menee jo tässä vaiheessa. Organisaatiot muokkaavat toimintaamme monesti sangen paljon, varsinkin jos olemme virassa ja virkasuhteessa johonkin niistä.

Esimerkiksi minun kokemuksiani ei voisi siirtää vaikkapa historian laitokselle - vaikka tutkimusteni faktoja voisi sinne päin vielä viistääkin, toimintaympäristöä ei voi. Olen pienen oppiaineen ja laitoksen ihminen. Joskus, kun kuuntelen eri alojen ihmisiä, tuntuu että suorastaan pumpulissa pidetty. Ei suurta draamaa.

Arja Tuusvuoren kolumnissa todetaan aiheellisesti myös, tutkija Anna Rotkirchiakin lainaten, että ylipitkät työpäivät eivät tee ketään viisaammaksi tai ainakaan paremmaksi ihmiseksi. Muistan professori Matti Klingen puhuneen jotain "vegetoimisesta", jos en aivan väärin siteeraa niin kyse oli kävelyllä käymisestä ja divarissa piipahtamisesta.

Parhaimmillaan yliopistoelämä on todella antoisaa. Rahasta puhuttaessa moni (varsinkin naispuolinen tutkija!) tulee päästäneeksi suustaan jotain sellaista, että en mä tätä rahan takia tee. Ottaisin asiaan kuitenkin toisen näkökulman: koko organisaation riittävä rahoitus on oleellisen tärkeää.

Silloin ei tarvitse tapella vähistä viroista verissä päin ja joku uhkarohkea uskaltaa vegetoida ihan ihmisten nähden. Kappas ketaletta, joku saattaa saada jonkun uuden ideankin. Mutta mitä sanovat ulkopuolinen rahoittaja ja yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet?!

Lomaltapaluu

Onnistuin siinä, mistä nykyään aina kohkataan eli "selätin lomastressin". Olipa aika paini, enimmän aikaa ahisti todella rankasti. Nyt sitten käynnistelen kirjoituskoneistoa. Lapset ovat vielä kuun loppuun kotona, joten mitään suunnattomia ei kannata haaveilla saavansa aikaan. Sekalaista kesämatkailuakin harjoitamme vielä.

Tajusin senkin, mistä lomastressi tulee. Nimittäin siitä, ettei ole mitään erityisiä mielihaluja, joita lomalla toteuttaa. Poteeko intohimoinen purjehtija, siirtolapuutarhanhoitaja tai tunturivaeltaja lomastressiä? Tuskin. Korkeintaan hänen läheisensä ahdistuvat ajatellessaan taaaas yhtä kesää merellä tai mullassa. Harrastajamme itse on onnellinen päästessään vihdoin tositoimiin.

Identiteetistähän tässä kaikessa on kyse, taas kerran. Töissä ihanteena on itseään toteuttava, itseohjautuva uraohjus - joka jollain käsittämättömällä keikauksella on sitoutunut senhetkiseen organisaatioonsa. Lomilla haaveilemme olevamme samalla tavoin innostuneita ja sitoutuneita - edes perheisiimme, joiden kanssa useimpien oletetaan viettävän lomansa osittain tai kokonaan.

Loma ja loma, tietenkin. Tämän kuun lopussa minulta loppuu äitiyslomakin ihan virallisesti. Mutta ei aiemmin. Olen ohjannut esimerkiksi tohtoriassistentin tehtäviin kuuluvat kesätentti- sun muut kyselyt Aappo Kähöselle niin kauan kuin hänelle niistä palkkaa maksetaan eikä minulle. Virka se on virkasuhdekin, ja tehtävät ja sovitut asiat pysyvät vaikka ihmiset vaihtuvat. Otan puolestani elokuun alun jälkeen vastaan myös Kähöselle suunnatut tenttikuoret, en käännytä niitä pois :-) Vaan se on sitten.

Aion nimittäin tosiaan kirjoitella tässä heinäkuussa useampaakin juttua - kaikkia en saa valmiiksi, mutta ainakin pystyn keskittymään, kun laitoksen hommat eivät vielä istu niskassa. Henkisesti olen henkilökuntaa elokuun alusta, saa nähdä miten tekstiä syntyy sitten enää... Yritän siis minäkin olla itseohjautuva, sitoutunut ohjus. Temppu ja miten se tehdään :-) Varsinkin kun noiden lomaseuralaisten kanssa alkoi olla lopulta todella kivaa, ja sen tunteen haluaisin säilyttää mahdollisimman pitkään.

Hyvää kesän jatkoa, lomalla tai ilman!

Lapset ja hyvinvointi

Eikös olekin sormea heristävä otsikko. Härifrån tvättas syyllistämistä ja oikeassa olemista...

Siellä Hodgkinsonin rakastamalla keskiajallahan ei useinkaan ollut suurta eroa kodilla ja työpaikalla, jos oli ollenkaan. Tällöin ei edes "isän rooli" vaatinut suurta harppaamista työminästä kotiminään, eikä varsinkaan tuntikausien pendelöimistä. "Omaa aikaa" oli kaikilla vähän jos ollenkaan, koska muista erillinen identiteetti ja sen toteuttaminen olivat harvinaisia (en koskaan menisi sanomaan, että jonain aikana ei olisi ollenkaan ollut olemassa jotain ajatustapaa).

Nykyinen länsimainen elämäntapa taas korostaa jokaisen ihmisen erillisyyttä. Perhe-elämässä tämä on suurin ongelma, koska jokaisen erillisen ihmiset tarpeet ja niiden "yhteensovittaminen" ovat hankala asia. Varsinkin, kun aikuisten tarpeet eivät useinkaan ole heidän tarpeitaan, vaan heidän työnantajiensa ja kulutusyhteiskunnan.

Hodgkinsonin hellimä ajatus siitä, että töitä tehtäisiin vain sen verran kuin on pakko - eli nälän aiheuttamina pakkoliikkeinä - on lasten ja vanhempienkin hyvinvoinnin kannalta erittäin kannatettava. Sen varsinkin tiedän kokemuksesta, että lasten tarvitsemien tavaroiden ja asioiden lista on huomattavasti lyhyempi kuin se, mitä heille olisi tarjolla. Pikkulasten takia ei tarvitse painaa duunia suoli ulkona.

Uskon myös, satunnaisista lähteistä keräämääni maailmankuvaan vedoten, että toisten ihmisten läheisyys on terveellistä. Lasten kanssa vietetty aika ei ole välttämättä väsyttävää ja ahdistavaa, jonka jälkeen siitä kaipaa pois "tuulettumaan". Pikemminkin, jos perhe-elämän saa edes ajoittain ja jotenkuten toimimaan, aikuisten virkistäytymistavat lieveilmiöineen voivat vaikuttaa ummehtuneilta.

(Miksi muuten aikuisuudeksi kutsutaan myöhäispuberteettisia käyttäytymistapoja? Viinalla urheilua, seksillä harjoittelua ja "maailmanparantamista". Ehkä siksi, että tällainen epävarma ihminen on mainosmiehille helppo kohde?)

Miehet ovat menettäneet eniten siinä kehityksessä, jossa on erotettu toisistaan työ ja vapaa-aika, julkinen ja yksityinen. Veikkaanpa, että miesten korkeampi kuolleisuus ja alhaisempi eliniänodote johtuvat osittain tästä: miehet on erotettu ihmisyyden parantavista puolista. Kalapuikkoviikset ovat vain yksi oire laajemmasta ongelmasta...

Naisten työssäkäynti on totuttu problematisoimaan, mutta eihän miestenkään työskentely poissa kotoa mikään mukava asia ole. Ja sitä pitäisi muka tehdä vielä enemmän. Läskikapinasta viis, ylityökapinaa me tarvitsemme.

Naiset ovat tosin kyenneet jo ennen "siirtymistään työelämään" pilaamaan hommat itseltään. Vai olivatko ne kansakunnan luonnostelleet miehet, jotka keksivät, että perhekin on kurinalaisesti johdettu laitos ja äiti sen itseoikeutettu pomo? Tietenkin aina hellä ja ymmärtäväinen, koska se on todellisen naisen luonto... viis tähän sisältyvistä ristiriidoista, hyvin on mennyt kansaan tai pistetty menemään.

Äitimyytti on omiaan viemään ilon äitiydestä, että olisi jokin yleisempi äitiys jota minunkin pitäisi toteuttaa. Lapsetkin pitäisi näet saada samaan muottiin, mutta ne ovat sen verran anarkisteja ainakin meillä, että vaikeaa on, tai olisi. Kotona olemisen kutsuminen työksi onkin epäilyttävää kehitystä - onko siis jollain normittavalla taholla oikeus tulla katsomaan, miten tehokkaasti meillä hommat hoidetaan?!

Minusta on turhaa keskustella siitä, pitäisikö isän vai äidin hoitaa lasta kotona ja kuinka paljon. Molemmilla pitäisi olla mahdollisuus säännöstellä työntekoaan ja olla olemassa omille lapsilleen muutenkin kuin iltayöstä kotiin raahautuvina kummituksina. Taannoin esitetty vanhempainlomamalli 6+6+6 (mistä kuka tahansa kristillisdemokraatti osaa poimia nuo numerot!) on hyvä alku, mutta suunnan pitäisi olla kohti vähemmän raivopäistä töissä jumittamista kokonaisuudessaan.

Nyt pitää mennä katsomaan, millainen liukumäki on syntynyt olohuoneeseen...

Valo lisääntyy!

Olettehan jo huomanneet päivien pitenemisen? Aamulla alkaa olla valoisaa vähän seitsemän jälkeen. Pilvettöminä päivinä on melkein kevät.

Mikähän tämä on nimeltään, jos on terminen kesä niin päättyikö minulla juuri psyykkinen talvi :-)

Summertime baby blues

"Jos etsit kadonnutta aikaa jotain josta jouduit luopumaan
liian usein huomaat ei se totta ollutkaan"
Leevi and the Leavings: Rin Tin Tin

Voin hyvin ymmärtää, että kevät ja kesä ovat masentavia vuodenaikoja. Ei siksi, että valon lisääntyminen sekoittaisi ihmisen aivoelimet, vaan koska ne ovat niin traagisen tietoisia ajanjaksoja vuoden kierrossa.

Alkoi itse kukin kesä sitten vapusta tai juhannuksesta, aina se alkaa ja sitten on kiire. Linnut saapuvat ajallaan tai ovat myöhässä tai aikaisessa; puut kukkivat ja kukat nousevat maasta. Kaikella on aikansa, kaikki myös päättyy ja alkaa seuraava jakso. Yhtäkkiä pääskysten kirkuna vaikenee ja jäävät elokuun viileäntummat yöt, joissa on jo haikeus ja syksyn tuntu.

Runoilijana olen parhaimmillanikin keskinkertainen, kuten huomaatte. Tarkoitukseni on sanoa, että kesä on jaksotettu, määrättyjen pätkien ja miksei myös tiettyjen toimintojen aika. Joidenkin kesä menee uusien perunoiden syömisen ja mansikan pakastamisen lomassa, rapujuhliakin viettävät. Vaikka nykyään kaikkea saa pakasteena ja lennätettynä maailman toiselta puolelta, näin halutaankin elää. Kesässä on rytmi eikä se ole erityisen rauhallinen.

Kesä on myös pakko kokea, tai siltä ainakin tuntuu. "Kun on kesä", me sanomme ja lähdemme uimarannalle vaikkei huvittaisi, menemme mökille vaikka kaupungissakin olisi tekemistä. Keksimme sen kesäjuhlan tai matkakohteen joka tekee kesästämme kesän.

Baby blues on sekin kuulemma aivokemiaa siinä missä kevät- ja kesämasennus. Mutta sama logiikka siinäkin on: tapahtuu kamalasti eikä sille voi oikein mitään, ja pitäisi vielä nauttia vaikka sitten hampaat irvessä. Ja edellytyksiä nauttimiselle onkin, kunhan ei olisi ihan pakko. Uskoisin, että vauva selviää, vaikkeivät hänen vanhempansa hehku autuutta joka hetki, vaan ovat myös väsyneitä, hermostuneita ja riitaisiakin. Kaikki aikanaan, ehtii sitä olla onnellinenkin.

Lapsuus on myyteillä ladattu ja kriisi itsessään. Siis vanhemmille. Lapsuus on niin riipaisevan lyhyt, kuin joku hemmetin Lapin kesä jos sen silleen ottaa. Ja onnea pitäisi olla niin lapsilla kuin vanhemmilla, aina aurinkoista ja laineet liplattaa...

Vaikkei meillä ole taipumuksia curling-vanhemmuuteen vaan ennemmin toteamme jotta "it's just a flesh wound", mielessä väikkyy silti ajatus siitä, millainen lapsuus lapselle nyt tulee tästäkin asiasta. Onko vietetty niitä ihania lapsuuden kesiä... Pikkuvauva ei tällaista kulttuurisempaa latausta huomaa, mutta pari-kolmevuotiaalle voi jo jäädä muutama muistikuva.

Jos elää elämänsä vain tulevien muistojen takia, eihän se mitään elämistä ole. On tietysti parempi tehdä niinkin, kuin vain jumittaa ankeinta arkea ja elää imetyksestä toiseen. Jos ei osaa muuten nauttia, niin edes toisten vuoksi ja että saataisiin valokuvia albumiin. Tavoitteena lienee kuitenkin kesä ilman keinotekoisia lisäaineita ja pakollisia suorituksia. Kyllä lapsetkin huomaavat, jos sydän ei ole mukana. Ja parhaat muistot syntyvät sattumalta, eivät huolellisen suunnittelun tuloksena.

Aika-ihmiset

Äitienpäivä pisti taas miettimään sitä, mistä vanhemmuudessa oikeastaan on kyse. Joskus näet tuntuu, että monetkaan aiheesta käytetyt puheenvuorot eivät vastaa omia kokemuksiani.

Arki lapsen kanssa on monta asiaa: erilaisia huoltotoimenpiteitä, kysymyksiä vailla vastauksia, halimista ja ihmettelyä. Monesti tunnutaan keskittyvän tuohon huoltopuoleen eikä siinä sinänsä mitään. Ihmisten kohtaamista ja läsnäolon kokemusta on joka tapauksessa vaikea pukea kielelliseen muotoon. Siellä ne kuitenkin ovat.

Aika on aikuisten lempiasia, joka lapselle on useimmiten vaikea käsite. Kuitenkin tässä maailmassa on elettävä välillä kellonkin mukaan, oli elämänsä järjestänyt muuten miten hyvänsä. Joillekin (varsinkin lapsettomille) on kuin punainen vaate puhua "lapsen päivärytmistä", ja onhan se tosiaan yksi tapa tehdä itsestään ja lapsistaan maailman napa.

Meidän perheessä nämä asiat sujuvat melko joustavasti, mutta yksi kellon sekoittaminen merkitsee toista. Eli jossain vaiheessa on saatava nukuttua ne päiväunet ja ruokaa nassuun kuitenkin. Siksi elämme mieluiten omaan tahtiin tai paremman puutteessa päiväkodin - iloisetkaan tapaamiset ystävien ja sukulaisten kanssa eivät aina palvele kokonaisuuden etua.

Aikuisen on vastattava näistä kelloasioista, vaikka joskus tuntuukin, että ne ovat enemmän omaa mukavuudenhalua kuin lapsen tarpeisiin vastaamista. Miten lapsi kokee oman kiukuttelunsa ja väsymyksensä? Riippunee siitä, mitä siitä seuraa; railakkaimmat aikuisten reaktiot opettavat lapsen aivan varmasti olemaan tunnistamatta omia tunteitaan. Jos aikuinen ei tiedä, miksi tekee asioita, miten lapsikaan voisi sitä ymmärtää?

Olen viime aikoina kahlaillut läpi Philippe Arièsin tuotantoa, myös lapsuuden historiaa, vaikkei se oma erikoisalani ainakaan toistaiseksi ole ollutkaan. Paljonhan on painotettu sitä, kuinka Ariès kertoo lapsuuden kehittymisestä länsimaisessa yhteiskunnassa. Ehkä niinkin, mutta eikö hän samalla kerro aikuisuuden tarinan?

Missä vaiheessa aikuisuudesta tuli lapsille sopimaton ja vaarallinen asia? Oliko lapsilta kielletty aikuisuus vain 1800-luvun porvariston keksintöä? Joutaako se mennä samaan nopeatempoisen kulutusyhteiskunnan kloaakkiin kuin itsensä esitteleminen ja pysyvät työpaikat? Vai tarkoittiko aikuisuus nimenomaan uudenlaista kykyä määrätä itse ajastaan? Oliko kellon lisääntyvä valta vain teollistumisen ja kaupungistumisen merkki ja edellytys - yhtä aikaa vapaus ja vankila?

Ainakin jossain määrin vapaana tutkijana ajan hallinnointi on minulle olennaisen tärkeää: kukaan muu ei tule aamulla istuttamaan minua tietokoneen ääreen ja sanomaan, että kirjoitapa nyt sitä yhtä artikkelia ja iltapäivällä voit vilkaista sitä toista. Ja muista se kokous huomenna. Toisaalta tällaiseen kykeneminen tuottaa mukavan harhaisen tunteen omasta elämänhallinnasta. Minä päätän, mitä teen ajalla, jonka apurahan antaja edellyttää olevan ansiotyöstä vapaata - hurraa.

Lapsi ei tunne tällaisia reunaehtoja, vaan olettaa voivansa tehdä ajalla mitä huvittaa. Toisaalta ihminen on yhteisöllinen eläin ja rakennettu pitämään jonkinlaisista rajoituksistakin. Jos jotain olen äitinä huomannut, niin sen, että lapsen kanssa pitää pelata reilusti. Lapsen on voitava olettaa tiettyjen asioiden tapahtuvan päivän aikana, mielellään tietyssä järjestyksessä. Muuten menee hermo ja pikku nuppi sekaisin eikä kellään ole kivaa. Lasta on turha rangaista siitä, että hän ei ymmärrä mitä on tapahtumassa ja reagoi tilanteeseen lapsen tavoin. En minäkään tätä heti hoksannut - lopulta kuitenkin.

Arièsin rakastamassa traditionaalisessa yhteiskunnassa aika oli, kuten tavataan sanoa, syklistä. Samat rutiinit toistuivat ainakin useimpien elämässä päivästä toiseen, vuoden kierron mukaan. Lapsen oli helppo tulla tällaiseen maailmaan ja pelkästään tarkkailemalla oppia, miten se toimii. Poikkeuksia saikin ihmetellä ja säikkyä, ja niitä varten oli olemassa rituaalien ja uskomusten järjestelmä. Pelkoa ja pakokauhua tunsivat aikuisetkin, kun rutiinit menivät radaltaan.

Nyky-yhteiskunnassa tällaista toistamista ei ole pakko noudattaa. Monet ovat tietysti ns. päivätöissä ja rytmittävät elämänsä vapaapäivien ja lomien mukaan, tv-ohjelmista puhumattakaan. Kirotaan rutiinia, halutaan vaihtelua. Toisilla vaihtelua on liikaakin. Ihanteena pidetty duuni, jossa "yksikään päivä ei ole samanlainen" on muuttunut painajaiseksi, koska kyse ei olekaan vapaudesta vaan hallitsemattomasta muutoksesta. Olennaista onkin, kuka päättää. Pomon määräämä vaihtelu ei ole ihan yhtä kivaa kuin omiin ratkaisuihin perustuva.

Vanhemmuus on ainakin tähän saakka tuntunut lopulta helpolta hommalta; saa nähdä, muuttaako toisen lapsen lähiviikkoina tapahtuva syntymä asiaa. Koska olen voinut hyvin pitkälle määrätä omasta ajankäytöstäni, ei "arjen pyörittäminen" ole ollut mitenkään ylivoimaista. Mieheni on ns. normaaleissa päivätöissä, mikä omalta osaltaan rytmittää elämää. Kahden haahuilijan taloudessa elämä voisi olla paljon tuskaisampaa.

Olisi epäreilua olla totuttamatta lasta tiettyyn, melko samanlaisena toistuvaan päivärytmiin. Aikuisenkin ihmisen elämä on helpompaa, kun luodaan rutiinit ja eletään enimmän aikaa niiden mukaan. Aikuinen on tosiaan "aika-ihminen", mutta sellainen ihminen on. Jos ihmisen luontaiseen rytmiin opettaminen on sitä pahaa ja rajoittavaa kasvatusta, niin antaa mennä vaan...

Ja hassuinta koko hommassa on, että lapsen päivärutiinit ovat tehostaneet omaakin ajankäyttöäni. Tämän perheelliset kollegani lupasivat jo esikoisen odotusaikana, ja se on pitänyt. Kuka tässä taas kasvattikaan ja ketä.