Kreivi Alexander von Schönburg on kirjoittanut hauskan ja hyödyllisenkin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Kirja ilmestyi suomeksi jo aikaa sitten, mutta vasta joulun alla sain sen luetuksi. Sangen kiinnostavaa ja ennen kaikkea ajatuksia herättävää.
En malttanut olla laittamatta kirjailijan perimää titteliä heti tekstin alkuun, koska se mielestäni rajaa hänen näkökulmaansa olennaisesti. Kreivilliseen, vaikka miten köyhtyneeseen sukuun syntynyt ei vain voi tietää, miten saatanallisen rasittavaa voi olla syntyä toisenlaiseen sukuun.
Köyhyys on tietysti oma lukunsa. "Sä et ole koskaan ollut köyhä", totesi ystäväni minulle joitakin vuosia sitten, ja oli kaiketi oikeassa. Niukat rahavarat eivät vielä ole köyhyyttä, ne ovat väliaikainen ongelma, joka voidaan ratkaista ja sitä odotellessa tehdä vaikka velkaa. Köyhyys on pysyväksi oletettu tila, jonka mukaan eletään ja joka näkyy ihmisestä monin tavoin.
Vaikka siten, että kaadetaan juomanloput poistuneiden kavereiden laseista omaan lasiin. Ettei mene haaskuun. Vulgääriä? Eksentristä? Voisi olla sitäkin von Schönburgin maailmassa, jos kyseessä olisi rappiolle mennyt taiteilija. Tyylillä voi peittää paljon, mutta itseään ei voi loputtomasti huijata. Eikä muita...
Pikkuporvarillisen perheen lapsi ei ehkä koskaan voi olla aineellisesti köyhä, oli rahaa miten vähän hyvänsä. Ojista noustaan. Henkisesti köyhä sen sijaan on moni, köyhempi kuin reilusti ja rehellisesti köyhät. Jos pitää esiintyä varakkaampana, sivistyneempänä ja kaikin tavoin fiinimpänä kuin onkaan, sille ei loppua näy. Tätä kaiketi von Schönburg yrittää ihmisistä kitkeä, ja on hänellä muutama hyväkin vinkki. Itse pidin eniten anopista, joka korjauttaa feikki-Cartierinsa merkkiliikkeessä. Pokka pitää!
Tosin en aivan ymmärrä, miksi kellon pitää olla mitään merkkiä, oikeasti tai leikisti. Ajan ne näyttävät melkein kaikki. Minusta ihmisille pitäisi maksaa mainostamisesta eikä huijata heitä mainostamaan omalla rahallaan laukkuja ja vaatteita. von Schönburg ei mene näin pitkälle, mutta samoilla linjoilla liikutaan.
Kreiveihin tässä on tosin saanut hikeentyä vuosiensa varrella moneen kertaan, vaikken heitä edes tunne; juuri ja juuri yhden paronin, jos tunteminen määritellään erittäin väljästi. Kyse on perintötekijöistä ja viimeistään kotikasvatuksen mukanaan tuomasta hienostuksesta, "joka vain näkyy läpi". Nimellä voi tässä maailmassa saada töitä (tosielämästä en ole niin varma), jos kohta pärstäkertoimellakin. Ehkä osin tiedostamattaan von Schönburg tolkuttaa samaa asiaa esitellessään köyhtyneen aateliston sopeutumista oloihinsa. Ollaan niin jaloja ja ylväitä että ihan.
Suomen kaltaisessa maassa parin sukupolven aikana kerätty omaisuus riittää tekemään ihmisestä aivan fantastisen, sellaisen jolta hyväksytään kaikki eikä mikään ole vulgääriä vaan ainoastaan eksentristä. Vanhemmat ohjaavat lapsiaan hienovaraisesti leikkimään kirkonkylän lääkärin lasten kanssa ja innostuvat joistain seurustelukumppaneista toisia enemmän. Ainakin tietyissä Hyacinth Bucket-piireissä ja niitähän riittää.
Kuluttamisen kiihkossa onkin kyse siitä voimakkaasta, toki turhaksi tiedetystä, pyrkimyksestä ostaa se, mihin jotkut ovat syntyneet (royal Doulton with hand-painted periwinkles). Asema, varmuus, hyvä olo, tunne siitä, että on jollain paikalla maailmassa eikä mikään heittopussi. Köyhyys voi tietyissä piireissä olla identiteetti sekin, mutta todennäköisemmin yliopiston yhteiskuntatieteellis-humanistisissa porukoissa kuin ammattilaisurheilijoiden keskuudessa. Joissakin piireissä tolkuton tuhlaaminen on sosiaalisesti mahdotonta, toisissa pakollista. Kuka kadehtii ja ketä, se vasta kiintoisaa onkin.
Hämmentävintä on joutua erilaisten oletusten ristituleen. Yksi luulee, että mulla ei ole varaa (ei olekaan). Toinen luulee, etten mä tajuu (en aina ihan tajuakaan). Kolmas on varma, että mä haluisin ihan hirveesti (en taida tajuta haluta). Neljäs on oikeilla jäljillä arvellessaan minun olevan omalla omituisella tavallani yhtä snobi kuin hän omallaan...
Näinä kulutuksen kulta-aikoina, loppuvuonna 2009 toivotan hyvää uutta vuotta ja kaikkia sentapaisia asioita.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yhteiskunta. Näytä kaikki tekstit
maanantai 28. joulukuuta 2009
torstai 17. joulukuuta 2009
Voihan siitä olla puhumattakin
HS:n (17.12.2009) mukaan Matti Vanhanen on taas puhunut asiasta, josta ei ymmärrä mitään. Veronkorotus, sen paremmin määräaikainen kuin mikään muukaan ei taatusti ole "sotakorvaus". Se on veronkorotus, jolla pyritään keräämään rahaa valtion menoihin. Harva vero on tässä maailmassa pysyvä ollut, joten siunailut siinäkin suhtessa voi unohtaa.
Mikä ihmeen vimma poliitikoilla (sanaa "huippu" en näiden nykyisten suhteen kyllä käyttäisi vaikka söisivät miltä lautasilta) on viittailla sotaan joka käänteessä? Ei nyt olla sodassa, vaikka Afganistanista niin on väitettykin. Nyt ollaan taloustaantumassa, jota myös lamaksi nimitetään. Ei ole mitään yksiselitteistä vihollista, jota vastaan taistella, ellei se ole lyhytnäköinen oikeistoideologia, joka yrittää karsia valtion toimet minimiin ja myydä koko maan ylikansallisille yhtiöille pienyrittäjyyden edistämisen savuverhon takana.
Mutta ei siinäkään asiassa sotiminen mitään auta. Hankalankin kumppanin kanssa voi yrittää jonkinlaista rinnakkaineloa ja jekuttaa sen uskomaan, että juuri sen etuja palvellaan, vaikka samaan aikaan heikennetään sen toiminnan perusteita.
Miksi verovaroin rahoitettuja toimintoja ei osata mainostaa todellisina palveluina, vaan aina rasitteina maailman ainoille tärkeille ihmisille eli itsenäisille yrittäjille (kuten Ihmisten puolueen Topi-Petterille)? Miksi tyytyväinen ja hyvin syötetty kansalainen on aina jonkinlainen uhka, eikä häneltä osata odottaa mitään hyvää? Järki sanoisi päinvastoin, mutta nämä ideologit ovat aina selvittämässä, miten ihmisarvoinen elämä ei ole kannustavaa.
Siksi kai sotametaforat kiehtovat oikeistoideologeja ja heidän hyppykeppejään: koska sodassa mennään monesti aika pimennossa ja henkensä edestä. Joku johtaa parhaan taitonsa mukaan ja toinen toteuttaa, mutta ei sellaista kukaan pitemmän päälle kestä. Työurien pidentäminen samalta porukalta onkin sangen kiintoisa fantasia.
Mikä ihmeen vimma poliitikoilla (sanaa "huippu" en näiden nykyisten suhteen kyllä käyttäisi vaikka söisivät miltä lautasilta) on viittailla sotaan joka käänteessä? Ei nyt olla sodassa, vaikka Afganistanista niin on väitettykin. Nyt ollaan taloustaantumassa, jota myös lamaksi nimitetään. Ei ole mitään yksiselitteistä vihollista, jota vastaan taistella, ellei se ole lyhytnäköinen oikeistoideologia, joka yrittää karsia valtion toimet minimiin ja myydä koko maan ylikansallisille yhtiöille pienyrittäjyyden edistämisen savuverhon takana.
Mutta ei siinäkään asiassa sotiminen mitään auta. Hankalankin kumppanin kanssa voi yrittää jonkinlaista rinnakkaineloa ja jekuttaa sen uskomaan, että juuri sen etuja palvellaan, vaikka samaan aikaan heikennetään sen toiminnan perusteita.
Miksi verovaroin rahoitettuja toimintoja ei osata mainostaa todellisina palveluina, vaan aina rasitteina maailman ainoille tärkeille ihmisille eli itsenäisille yrittäjille (kuten Ihmisten puolueen Topi-Petterille)? Miksi tyytyväinen ja hyvin syötetty kansalainen on aina jonkinlainen uhka, eikä häneltä osata odottaa mitään hyvää? Järki sanoisi päinvastoin, mutta nämä ideologit ovat aina selvittämässä, miten ihmisarvoinen elämä ei ole kannustavaa.
Siksi kai sotametaforat kiehtovat oikeistoideologeja ja heidän hyppykeppejään: koska sodassa mennään monesti aika pimennossa ja henkensä edestä. Joku johtaa parhaan taitonsa mukaan ja toinen toteuttaa, mutta ei sellaista kukaan pitemmän päälle kestä. Työurien pidentäminen samalta porukalta onkin sangen kiintoisa fantasia.
tiistai 6. lokakuuta 2009
Keskustelemattomuudesta
Professori Timo Vihavaisen kommentit maahanmuutosta kirvoittavat näkemyksiä ja mielipiteitä. Ei kuulemma keskustella eikä myönnetä ongelmia.
Miten minusta vain tuntuu, että olen kuullut noin 90 prosenttia käynnissä olevan keskustelun eri argumenteista moneen kertaan? Jonkun on siis täytynyt jossain keskustella asiasta, vai mitä?
Vihavaisen kannanoton kärki kohdistuu älymystöön, keitä he sitten tarkkaan ottaen ovatkaan. Saman pesuveden mukana menee feminismi, joka tietenkin hetikohta aiheuttaa suomalaisen yhteiskunnan tuhon. Feminismin ja naistutkimuksen haukkuminen on jo pari vuosikymmentä ollut helppo tie tosi viksun ja kriittisen ihmisen maineeseen, mutta ei siitä sen enempää nyt tässä.
Kuten suurin osa muistakin asiasta keskustelevista, olen Hesarin juttujen varassa enkä ole lukenut Vihavaisen kirjaa. Sen kuitenkin tajuan, että jutuissa luodaan asetelmaa, jossa älymystöön itse kuuluva professori kritisoi samaista älymystöä. Toki asetelma on ihan mahdollinen, mutta sen voi nähdä myös hieman koomisena. Menee tosin yksiin suomalaisuuspuheen kanssa - onhan sen peruspositioita, että itsekin suomalainen haukkuu suomalaiset milloin mistäkin.
On tietysti reilumpaa kritisoida ihmisiä, joista tietääkin jotain. Moni älymystön edustaja taas katsoo asiakseen puolustaa maahanmuuttoa, vaikka omassa elämässä ilmiötä ei juurikaan havaitse. Ja kun näin on, ongelmien asettaminen laajempaan kontekstiin vaikuttaa helposti "kansan" kokemuksen väheksymiseltä.
Asioiden tarkasteleminen laajemmassa kontekstissa on kuitenkin älymystön tehtävä. Argumentaatio ei voi mennä sitä kautta, että "mun pojan luokalla on yksi musta poika ja se veti mun poikaa turpaan, joten islam on väkivaltainen uskonto". Eikä tämä ole kärjistys vaan eri versioina useampaan kertaan kuulemani arvio.
Vihavaisella on ihan hyvä pointti, jota olen itsekin koettanut tuoda esille. Nimittäin työperäinen maahanmuutto ei ole mikään unelmaratkaisu suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin ja se tuo mukanaan ihan kaikki inhimillisen elämän osa-alueet, ellei meille tuoteta lisääntymiskyvyttömiä neutreja jostain maailman kolkasta. Sukupolvittainen sopeutuminen tai sopeutumattomuus on edessä myös suomalaisvanhuksia hoitamaan tulleiden ihmisten lapsilla, ja epäilen vahvasti ettei sitä ole ministeriöiden laskelmissa otettu huomioon.
Toinen asia on se, että maahanmuuton ja sopeutumisen kohtaavat useimmiten ne, joilla on vähiten edellytyksiä analysoida asiaa ja tulla ehkä vähän vastaan ihmisiä, joille suomi ei ole äidinkieli ja kotimaa kun taakse jäi jne. Asuinalueiden eriyttäminen on lempiaiheitani, eikä sitä pitäisi varsinkaan väkisin lisätä tilanteessa, jossa väestö muuttuu entistä heterogeenisemmäksi.
Suomessa on pitkä perinne pitää heikoimmilla olevia ihmisiä omaan surkeuteensa syyllisenä paskasakkina. Nyt tätä lastia ollaan kippaamassa maahanmuuttajien tontille, mitä vastaan älymystön pitää taistella silkan älyllisen rehellisyyden nimissä, samalla kun pidetään muutenkin yhteiskunnan kokonaiskuvaa esillä. Se vanha kunnon hyvinvointivaltio, tai mitä siitä nyt on jäljellä, auttaa yhteiskunnallisia eroja tasaavana moneen vaivaan.
Suomella on se etu puolellaan, että useimmissa muissa maissa nykymuotoinen maahanmuutto on alkanut jo paljon aikaisemmin. Voimme ottaa oppia muiden mokista ja tehdä asiat paremmin. Ei ole tätä päivää pistää rajoja kiinni tai toivottaa maahan vain amerikkalaisia diplomi-insinöörejä, vaan toimia olevissa oloissa parhaalla mahdollisella tavalla.
Kaveri liitti Facebookiin linkin Lehdestä, olkoon loppukevennys :-)
Miten minusta vain tuntuu, että olen kuullut noin 90 prosenttia käynnissä olevan keskustelun eri argumenteista moneen kertaan? Jonkun on siis täytynyt jossain keskustella asiasta, vai mitä?
Vihavaisen kannanoton kärki kohdistuu älymystöön, keitä he sitten tarkkaan ottaen ovatkaan. Saman pesuveden mukana menee feminismi, joka tietenkin hetikohta aiheuttaa suomalaisen yhteiskunnan tuhon. Feminismin ja naistutkimuksen haukkuminen on jo pari vuosikymmentä ollut helppo tie tosi viksun ja kriittisen ihmisen maineeseen, mutta ei siitä sen enempää nyt tässä.
Kuten suurin osa muistakin asiasta keskustelevista, olen Hesarin juttujen varassa enkä ole lukenut Vihavaisen kirjaa. Sen kuitenkin tajuan, että jutuissa luodaan asetelmaa, jossa älymystöön itse kuuluva professori kritisoi samaista älymystöä. Toki asetelma on ihan mahdollinen, mutta sen voi nähdä myös hieman koomisena. Menee tosin yksiin suomalaisuuspuheen kanssa - onhan sen peruspositioita, että itsekin suomalainen haukkuu suomalaiset milloin mistäkin.
On tietysti reilumpaa kritisoida ihmisiä, joista tietääkin jotain. Moni älymystön edustaja taas katsoo asiakseen puolustaa maahanmuuttoa, vaikka omassa elämässä ilmiötä ei juurikaan havaitse. Ja kun näin on, ongelmien asettaminen laajempaan kontekstiin vaikuttaa helposti "kansan" kokemuksen väheksymiseltä.
Asioiden tarkasteleminen laajemmassa kontekstissa on kuitenkin älymystön tehtävä. Argumentaatio ei voi mennä sitä kautta, että "mun pojan luokalla on yksi musta poika ja se veti mun poikaa turpaan, joten islam on väkivaltainen uskonto". Eikä tämä ole kärjistys vaan eri versioina useampaan kertaan kuulemani arvio.
Vihavaisella on ihan hyvä pointti, jota olen itsekin koettanut tuoda esille. Nimittäin työperäinen maahanmuutto ei ole mikään unelmaratkaisu suomalaisen yhteiskunnan ongelmiin ja se tuo mukanaan ihan kaikki inhimillisen elämän osa-alueet, ellei meille tuoteta lisääntymiskyvyttömiä neutreja jostain maailman kolkasta. Sukupolvittainen sopeutuminen tai sopeutumattomuus on edessä myös suomalaisvanhuksia hoitamaan tulleiden ihmisten lapsilla, ja epäilen vahvasti ettei sitä ole ministeriöiden laskelmissa otettu huomioon.
Toinen asia on se, että maahanmuuton ja sopeutumisen kohtaavat useimmiten ne, joilla on vähiten edellytyksiä analysoida asiaa ja tulla ehkä vähän vastaan ihmisiä, joille suomi ei ole äidinkieli ja kotimaa kun taakse jäi jne. Asuinalueiden eriyttäminen on lempiaiheitani, eikä sitä pitäisi varsinkaan väkisin lisätä tilanteessa, jossa väestö muuttuu entistä heterogeenisemmäksi.
Suomessa on pitkä perinne pitää heikoimmilla olevia ihmisiä omaan surkeuteensa syyllisenä paskasakkina. Nyt tätä lastia ollaan kippaamassa maahanmuuttajien tontille, mitä vastaan älymystön pitää taistella silkan älyllisen rehellisyyden nimissä, samalla kun pidetään muutenkin yhteiskunnan kokonaiskuvaa esillä. Se vanha kunnon hyvinvointivaltio, tai mitä siitä nyt on jäljellä, auttaa yhteiskunnallisia eroja tasaavana moneen vaivaan.
Suomella on se etu puolellaan, että useimmissa muissa maissa nykymuotoinen maahanmuutto on alkanut jo paljon aikaisemmin. Voimme ottaa oppia muiden mokista ja tehdä asiat paremmin. Ei ole tätä päivää pistää rajoja kiinni tai toivottaa maahan vain amerikkalaisia diplomi-insinöörejä, vaan toimia olevissa oloissa parhaalla mahdollisella tavalla.
Kaveri liitti Facebookiin linkin Lehdestä, olkoon loppukevennys :-)
maanantai 18. toukokuuta 2009
Luokkatietoisuudesta
Hesarin kuukausiliitteen juttu luokka-aseman periytyvyydestä oli tavallaan kiinnostava. Kenestä nyt mitäkin tulee ja tuleeko vielä lapsistakin.
Gunnar Suolahti tutki jo aikanaan pappissäätyä 1600- ja 1700-luvuilla ja havaitsi, että köyhänkin perheen pojasta saattoi tulla pappi, mutta ilman suhteita ja rikkaita sukulaisia hän päätyi niin köyhään seurakuntaan, että seuraava polvi ei enää opintielle päässyt.
Nykyään tämä on hoidettu niin, että koulutus ei enää takaa herran asemaa, vaan vauraus ja yhteiskunnallinen valta hoituvat muuta kautta. Yliopistolain uudistuksen voi ymmärtää yhdeksi osaksi tätä prosessia: siellähän on nykyään kaikenmaailman duunarien kakaroita, pitää laittaa yrityselämän herraskaisempi väki niitä vähän paimentamaan...
Luokka näkyy kuitenkin myös yksityisemmissä asioissa, kuten perheessä. Jo lapsensaanti-ikä kertoo naisesta paljon. Oma äitini häpesi nuoruuttaan hiekkalaatikolla, ei niin etteivät sekä hänen äitinsä että anoppinsa olisi ehtineet samaan jamaan vielä nuorempina - ja samassa marssijärjestyksessä. Kuten minunkin anoppini - lika barn leker bäst vaikka miehen kanssa pääsimmekin asiaan vasta yli kolmekymppisinä.
Nykyäänkin paheksutaan "teiniäitejä", usein kysymättä, onko nainen itse asiassa halunnutkin lapsia jo nuorena. Ja miten hän todellisuudessa pärjää ja mies samoin. Lapsenhoitohan ei mitään rakettitiedettä ole eikä vaadi erityistä elämänkokemusta, vaikka monet ylemmän keskiluokan äidit (tai kyseiseen luokkaan havittelevat) yrittävät sen sellaisena esittää.
Lapsen saaminen alle 20-vuotiaana on kuitenkin yleisessä tietoisuudessa varma syrjäytymisen merkki - jos ei ole jo niin pian on ja lapsi samaten. Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Lähtöluokka määrää sen, miten tällaiset asiat ketäkin koskevat.
Kuten Kate Fox on analysoinut brittiläistä luokkayhteiskuntaa, Suomessakin tuntuu olevan kolmen kerroksen väkeä, joskin vähemmän tunnistettavasti.
"Työväenluokka" (lainausmerkeissä, koska se sijaitsee työväenluokan paikalla mutta ei aina perinteisessä mielessä ole sitä - Thompson on luettu!) pitää asioiden tekemistä nuorena luonnollisena, eikä pitkä, kolmekymppiseksi jatkuva koulutusputki kuulu suunnitelmiin.
Tuilla eläviä nuoria perheitä kritisoitaessa kritisoidaan siis selkeästi tiettyä yhteiskunnan ryhmää ja sen lisääntymisstrategiaa. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota. Joillekin toisille tuet sen sijaan suorastaan kuuluvat - mutta sehän on aivan eri asia.
"Keskiluokka" on Suomen suurin luokka, ja aina kovin peloissaan, että muuttuu takaisin "työväenluokaksi" tai ettei olekaan "yläluokkaa". Siksi perhe on niin traaginen asia. Oma kasvinperhe jätti ehkä toivomisen varaa, mutta omista kakaroista viimeistään pitää tulla euroopanomistajia ja prinssieverstejä. Siitähän se ihmiselämän onni lähtee? Koulutuskeskustelut ovat tämän luokan ominta alaa, milloin ei haukuta toisen tien valinneita (ks. yllä).
"Yläluokka" on vaikeimmin määriteltävä asia, koska siihen kuuluu osa koulutetuista, osa varakkaista ja osa asemansa perineistä - mutta kuka ja mistä? Lapset kuuluu kasvattaa enemmän tai vähemmän vapaasti, ja jostain kumman syystä heistä lopulta tulee vähintään yhtä ihmeellisiä kuin vanhemmistaan.
Johtuneeko siitä, että heille puhutaan perheessä kolme kertaa enemmän kuin työväenluokassa... tämä on Tiede-lehden tieto, en ole havainnoinut sen kummemmin. Tosin meidänkin esikoinen käyttelee jo lauseenvastikkeita. Ihan äidin sydän sulaa.
Gunnar Suolahti tutki jo aikanaan pappissäätyä 1600- ja 1700-luvuilla ja havaitsi, että köyhänkin perheen pojasta saattoi tulla pappi, mutta ilman suhteita ja rikkaita sukulaisia hän päätyi niin köyhään seurakuntaan, että seuraava polvi ei enää opintielle päässyt.
Nykyään tämä on hoidettu niin, että koulutus ei enää takaa herran asemaa, vaan vauraus ja yhteiskunnallinen valta hoituvat muuta kautta. Yliopistolain uudistuksen voi ymmärtää yhdeksi osaksi tätä prosessia: siellähän on nykyään kaikenmaailman duunarien kakaroita, pitää laittaa yrityselämän herraskaisempi väki niitä vähän paimentamaan...
Luokka näkyy kuitenkin myös yksityisemmissä asioissa, kuten perheessä. Jo lapsensaanti-ikä kertoo naisesta paljon. Oma äitini häpesi nuoruuttaan hiekkalaatikolla, ei niin etteivät sekä hänen äitinsä että anoppinsa olisi ehtineet samaan jamaan vielä nuorempina - ja samassa marssijärjestyksessä. Kuten minunkin anoppini - lika barn leker bäst vaikka miehen kanssa pääsimmekin asiaan vasta yli kolmekymppisinä.
Nykyäänkin paheksutaan "teiniäitejä", usein kysymättä, onko nainen itse asiassa halunnutkin lapsia jo nuorena. Ja miten hän todellisuudessa pärjää ja mies samoin. Lapsenhoitohan ei mitään rakettitiedettä ole eikä vaadi erityistä elämänkokemusta, vaikka monet ylemmän keskiluokan äidit (tai kyseiseen luokkaan havittelevat) yrittävät sen sellaisena esittää.
Lapsen saaminen alle 20-vuotiaana on kuitenkin yleisessä tietoisuudessa varma syrjäytymisen merkki - jos ei ole jo niin pian on ja lapsi samaten. Todellisuus ei tietenkään ole näin yksinkertainen. Lähtöluokka määrää sen, miten tällaiset asiat ketäkin koskevat.
Kuten Kate Fox on analysoinut brittiläistä luokkayhteiskuntaa, Suomessakin tuntuu olevan kolmen kerroksen väkeä, joskin vähemmän tunnistettavasti.
"Työväenluokka" (lainausmerkeissä, koska se sijaitsee työväenluokan paikalla mutta ei aina perinteisessä mielessä ole sitä - Thompson on luettu!) pitää asioiden tekemistä nuorena luonnollisena, eikä pitkä, kolmekymppiseksi jatkuva koulutusputki kuulu suunnitelmiin.
Tuilla eläviä nuoria perheitä kritisoitaessa kritisoidaan siis selkeästi tiettyä yhteiskunnan ryhmää ja sen lisääntymisstrategiaa. Tähän kannattaa kiinnittää huomiota. Joillekin toisille tuet sen sijaan suorastaan kuuluvat - mutta sehän on aivan eri asia.
"Keskiluokka" on Suomen suurin luokka, ja aina kovin peloissaan, että muuttuu takaisin "työväenluokaksi" tai ettei olekaan "yläluokkaa". Siksi perhe on niin traaginen asia. Oma kasvinperhe jätti ehkä toivomisen varaa, mutta omista kakaroista viimeistään pitää tulla euroopanomistajia ja prinssieverstejä. Siitähän se ihmiselämän onni lähtee? Koulutuskeskustelut ovat tämän luokan ominta alaa, milloin ei haukuta toisen tien valinneita (ks. yllä).
"Yläluokka" on vaikeimmin määriteltävä asia, koska siihen kuuluu osa koulutetuista, osa varakkaista ja osa asemansa perineistä - mutta kuka ja mistä? Lapset kuuluu kasvattaa enemmän tai vähemmän vapaasti, ja jostain kumman syystä heistä lopulta tulee vähintään yhtä ihmeellisiä kuin vanhemmistaan.
Johtuneeko siitä, että heille puhutaan perheessä kolme kertaa enemmän kuin työväenluokassa... tämä on Tiede-lehden tieto, en ole havainnoinut sen kummemmin. Tosin meidänkin esikoinen käyttelee jo lauseenvastikkeita. Ihan äidin sydän sulaa.
torstai 2. huhtikuuta 2009
Sairaat sankarit
Onko sankarillista olla sairaana töissä? Moni ainakin kokee kotona sairastamisen luuseriudeksi - omaa oloa vain parannellaan, vaikka maailma tarvitsee juuri minua toimiakseen normaalisti.
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
perjantai 23. tammikuuta 2009
Lamaa ruokkimassa
Vilpittömästi ärsyttää tämä "Älä ruoki lamaa"-kampanja. Suomalaiset kotitaloudet ovat velkaantuneempia kuin koskaan. Moni muistaa edellisen laman, jotkut eivät ole selvinneet siitä vieläkään.
Olisikohan kuitenkin järkevintä yrittää maksaa lainansa ja luottokorttilaskunsa? Meitä yksityisiä ihmisiä kun ei paljon pankkitueta - jos työttömyys kosahtaa, siinähän sitten olemme luottotiedottomina, jos talous oli yliviritetty palkan ja vielä isomman palkan odotuksille.
Kuinka moni pystyy todella säästämään? Kuinka monella on tase niin voitollinen, että todella voi pantata rahojaan? Epäilen, että aika harvalla.
Olen itse viettänyt pari "älä osta mitään paitsi ruokaa"-viikkoa. Harvinaisen virkistävää jouluisen extravaganzan jälkeen. Jotkut ovat pitäneet jopa vuoden samaa linjaa, tosin lisänneet repertuaariin alusvaatteet ja palvelut.
Ei ihminen niin hirveästi tarvitse, mutta on huomattavasti mukavampaa päästä päättämään asiasta itse. Tiedoksi ihmetteleville, kyllä se tili tyhjenee näinkin ennen palkkapäivää. On vähän oltu tutkijoita ja äitiyslomalla, siinä sitä on maksamista hamaan tulevaisuuteen.
Olisikohan kuitenkin järkevintä yrittää maksaa lainansa ja luottokorttilaskunsa? Meitä yksityisiä ihmisiä kun ei paljon pankkitueta - jos työttömyys kosahtaa, siinähän sitten olemme luottotiedottomina, jos talous oli yliviritetty palkan ja vielä isomman palkan odotuksille.
Kuinka moni pystyy todella säästämään? Kuinka monella on tase niin voitollinen, että todella voi pantata rahojaan? Epäilen, että aika harvalla.
Olen itse viettänyt pari "älä osta mitään paitsi ruokaa"-viikkoa. Harvinaisen virkistävää jouluisen extravaganzan jälkeen. Jotkut ovat pitäneet jopa vuoden samaa linjaa, tosin lisänneet repertuaariin alusvaatteet ja palvelut.
Ei ihminen niin hirveästi tarvitse, mutta on huomattavasti mukavampaa päästä päättämään asiasta itse. Tiedoksi ihmetteleville, kyllä se tili tyhjenee näinkin ennen palkkapäivää. On vähän oltu tutkijoita ja äitiyslomalla, siinä sitä on maksamista hamaan tulevaisuuteen.
tiistai 23. joulukuuta 2008
Hitauden ylistys
Loppuvuodesta herätään aina etsimään uutta elämää; nyt on vaihteeksi muodissa hitaamman elämäntavan ihastelu. Niin lehdissä kuin telkkarissakin on ollut aiheesta juttua. Kirjoitan tätä paikassa jossa eivät ole käsillä, lisään linkit myöhemmin jos kiinnostaa.
Erilaiset alkuperäiseen onnen aikaan palaamiset ja takaisin luontoon-liikkeet kuuluvat tietenkin moderniin ja jälkimoderniin elämään siinä missä kansallisvaltiot ja sukupuoliroolitkin. On kuitenkin hyvä huomata, että kaikilla ei ole valinnanvaraa sen suhteen, miten nopeaa kaistaa he ajavat omassa elämässään.
"Oravanpyörästä hyppääminen" on tietenkin mahdollista vain niille, jotka ovat siihen joskus päässeet. Koulutusjärjestelmä suosii tiettyjä taitoja, työelämä hieman toisia. Lienee totta, että tahti on kummassakin koventunut ja tilaa erilaisuudelle on yhä vähemmän.
Lueskelin syksyllä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamentista. Osin hänen kirjoitustapansa toistavuus teoksesta toiseen hipoo kuluttajansuojalain rajoja, mutta itse asiassa on asiaa. Viimeistään omat lapset ovat saaneet minutkin huomaamaan, että ihmiset ovat tosiaan synnynnäisesti erilaisia.
Näissä hitausjutuissa sekoitetaan helposti ihmisen tekemisen nopeus ja toisaalta kyky nopeaan elämäntapaan. Itse olen näitä rysäyttäjiä, jotka eivät millään ehdi lukea käyttöohjeita ja lopettelevat toisten lauseita, kun ei siitä tunnu valmista tulevan. Joudun silti minäkin ihmettelemään niitä, joilla on joka ilta jotain menoa, tuhat Facebook-ystävää ja ihan hirmuinen kiire.
Heillä on silti edes jonkinlainen valinnanvara elämäntapansa suhteen. Voidaan välillä hidastaa kun on kokeiltu huipulla olemista ja ehkä maksettu asuntolainakin siinä sivussa. Meidän muiden täytyy vain pakertaa hissuksiin ja toivoa, että se suojatyöpaikka aina jostain löytyy. Toistaiseksi on löytynyt, saa nähdä miten yliopistomaailma vielä tehostuu.
Nopean tekemisen lisäksi minulla niin kuin kaikilla muillakin on se vaiva, että ajattelua ei voi paljoakaan nopeuttaa. Toisaalta se on turvallista: kun tiedän, että artikkelin idea putkahtaa parin viikon päästä viimeistään, voin tehdä muita hommia. Mutta istumalla ja pinnistämällä ei synny mitään - jätän tutun ja osuvan sanonnan nyt lukijan muisteltavaksi.
Jokin aika sitten uutisoitiin myös nuorten masennuksesta. En ole koskaan oikeasti ollut masentunut, mutta se kyllä on usein ahistanut, ettei ole aikaa ajatella. Että pitää aina olla valmis niihin hemmetin dynaamisiin haasteisiin ja varsinkin olla muiden ihmisten saatavilla, silloinkin kun mikään asia ei sitä varsinaisesti vaadi.
Useimmitenhan juuri yksinolo uutisoidaan ihmisten ongelmaksi, mutta jatkuva seuranpitokin voi olla kidutusta vähemmän sosiaaliselle temperamenttityypille. Keltikangas-Järvisellä on sanottava tästäkin. Itsekseen voi keksiä monta asiaa, kaikkea ei tarvitse tehdä tiimityönä.
Sitä odotan kiihkolla ja innolla, millainen ulkopuolinen johtaja meitä mököttäviä yliopistolaisia tulee luotsaamaan tulevaisuudessa. Ovatko vahvuutemme yhtäkkiä heikkouksia, vai hoksaako joku temperamenttitutkijoiden jalanjäljissä, että joka duunissa ei tarvitse olla mediapersoona ja "tulla tosi hyvin toimeen ihmisten kanssa"?
Vähempikin riittää, kunhan varsinainen työ tulee tehtyä. Muita ihmisiä voi arvostaa, vaikka haluaisikin nauttia heidän seurastaan pienempinä annoksina - yhteistyötä voi tehdä, vaikka kokouksia olisi kerran kuussa eikä joka ikinen päivä. Hitautta voi olla sekin, että ihmiskontaktien laatu korvaa määrän.
Kaikille kiireisille lohdun sana luonnontieteen puolelta: ensi yö on sekunnin normaalia pidempi. Nauttikaamme tästä kiireettömyydestä...
Hyvää uutta vuotta kaikille!
Erilaiset alkuperäiseen onnen aikaan palaamiset ja takaisin luontoon-liikkeet kuuluvat tietenkin moderniin ja jälkimoderniin elämään siinä missä kansallisvaltiot ja sukupuoliroolitkin. On kuitenkin hyvä huomata, että kaikilla ei ole valinnanvaraa sen suhteen, miten nopeaa kaistaa he ajavat omassa elämässään.
"Oravanpyörästä hyppääminen" on tietenkin mahdollista vain niille, jotka ovat siihen joskus päässeet. Koulutusjärjestelmä suosii tiettyjä taitoja, työelämä hieman toisia. Lienee totta, että tahti on kummassakin koventunut ja tilaa erilaisuudelle on yhä vähemmän.
Lueskelin syksyllä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamentista. Osin hänen kirjoitustapansa toistavuus teoksesta toiseen hipoo kuluttajansuojalain rajoja, mutta itse asiassa on asiaa. Viimeistään omat lapset ovat saaneet minutkin huomaamaan, että ihmiset ovat tosiaan synnynnäisesti erilaisia.
Näissä hitausjutuissa sekoitetaan helposti ihmisen tekemisen nopeus ja toisaalta kyky nopeaan elämäntapaan. Itse olen näitä rysäyttäjiä, jotka eivät millään ehdi lukea käyttöohjeita ja lopettelevat toisten lauseita, kun ei siitä tunnu valmista tulevan. Joudun silti minäkin ihmettelemään niitä, joilla on joka ilta jotain menoa, tuhat Facebook-ystävää ja ihan hirmuinen kiire.
Heillä on silti edes jonkinlainen valinnanvara elämäntapansa suhteen. Voidaan välillä hidastaa kun on kokeiltu huipulla olemista ja ehkä maksettu asuntolainakin siinä sivussa. Meidän muiden täytyy vain pakertaa hissuksiin ja toivoa, että se suojatyöpaikka aina jostain löytyy. Toistaiseksi on löytynyt, saa nähdä miten yliopistomaailma vielä tehostuu.
Nopean tekemisen lisäksi minulla niin kuin kaikilla muillakin on se vaiva, että ajattelua ei voi paljoakaan nopeuttaa. Toisaalta se on turvallista: kun tiedän, että artikkelin idea putkahtaa parin viikon päästä viimeistään, voin tehdä muita hommia. Mutta istumalla ja pinnistämällä ei synny mitään - jätän tutun ja osuvan sanonnan nyt lukijan muisteltavaksi.
Jokin aika sitten uutisoitiin myös nuorten masennuksesta. En ole koskaan oikeasti ollut masentunut, mutta se kyllä on usein ahistanut, ettei ole aikaa ajatella. Että pitää aina olla valmis niihin hemmetin dynaamisiin haasteisiin ja varsinkin olla muiden ihmisten saatavilla, silloinkin kun mikään asia ei sitä varsinaisesti vaadi.
Useimmitenhan juuri yksinolo uutisoidaan ihmisten ongelmaksi, mutta jatkuva seuranpitokin voi olla kidutusta vähemmän sosiaaliselle temperamenttityypille. Keltikangas-Järvisellä on sanottava tästäkin. Itsekseen voi keksiä monta asiaa, kaikkea ei tarvitse tehdä tiimityönä.
Sitä odotan kiihkolla ja innolla, millainen ulkopuolinen johtaja meitä mököttäviä yliopistolaisia tulee luotsaamaan tulevaisuudessa. Ovatko vahvuutemme yhtäkkiä heikkouksia, vai hoksaako joku temperamenttitutkijoiden jalanjäljissä, että joka duunissa ei tarvitse olla mediapersoona ja "tulla tosi hyvin toimeen ihmisten kanssa"?
Vähempikin riittää, kunhan varsinainen työ tulee tehtyä. Muita ihmisiä voi arvostaa, vaikka haluaisikin nauttia heidän seurastaan pienempinä annoksina - yhteistyötä voi tehdä, vaikka kokouksia olisi kerran kuussa eikä joka ikinen päivä. Hitautta voi olla sekin, että ihmiskontaktien laatu korvaa määrän.
Kaikille kiireisille lohdun sana luonnontieteen puolelta: ensi yö on sekunnin normaalia pidempi. Nauttikaamme tästä kiireettömyydestä...
Hyvää uutta vuotta kaikille!
keskiviikko 24. syyskuuta 2008
Puolitangossa
Kansallinen surupäivä, jälleen kerran.
Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.
Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.
Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.
Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.
Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:
"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."
Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.
Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.
Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.
Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.
Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?
Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".
Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.
Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.
Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.
Sattumalta luen juuri nyt 1980- ja 90-luvuilla kerättyihin mieselämäkertoihin perustuvaa kirjaa Miehen elämää, toim. JP Roos ja Eeva Peltonen. Vaikka kyseessä ovat eri sukupolvien miehet, kirja herättää ajatuksia tänäänkin.
Elämäkerran kirjoittajat ovat tietysti valikoitunut joukko, kuten kirjan artikkelien kirjoittajat toteavat moneen kertaan. Hyvin tuttuja ovat kuitenkin ne miesten tunnot, joissa elämä on pettymys eikä siitä osata oikein syyttää ketään, paitsi ehkä koko maailmaa.
Mika Ojakankaan sinänsä kevyesti luonnosteltu artikkeli "Miehen onni?" on jaotteluissaan oivaltava. Onnellisia miehiä ovat Ojakankaalle "maan mies" ja "reissumies", miehet jotka ovat löytäneet paikkansa maailmassa tavalla tai toisella. Syrjäytyneiksi narsisteiksi hän kuvaa miehiä, joille tätä onnea ei ole suotu.
Kaksi alatyyppiä, nyhjöttäjä ja etsijä kuvaavat niitä miehiä, joiden elämä ei ole sitä mitä sen pitäisi. Kirjoittajat ovat yleensä ehtineet keski-ikään tai sen yli, joten perspektiiviä omaan elämään on enemmän kuin kahdenkymmenen ikävuoden molemmin puolin.
Sitaatti Ojakankaalta hätkähdyttää:
"Juuri tämä tunne, että kukaan ei välitä, näyttää olevan syrjäytyneen suomalaisen miehen todellisena käyttövoimana. Juuri tämän voiman avulla, kyvyn olla kaikkien hyljeksimä, he nousevat aivan uudelle tasolle. He eivät ole ainoastaan epäonnistujia, vaan vallan erikoisia. Ollessaan ei mitään eikä kenellekään he ovat sentään jotain."
Juha Siltalan teos Miehen kunnia puhuu osin samoista asioista. Kyvyttömyys liittyä toisiin ihmisiin, luoda kontakteja ja käyttää omia kykyjään rakentavasti puuttuu monilta ihmisiltä. Myös naisilta, mutta hehän voivat aina tehdä lapsia, joten se siitä? Joka tapauksessa, saamamme kasvatus ei monestikaan auta meitä hyväksymään itsemme ja löytämään paikkamme maailmassa, vaan eristää meidät häpeän kehään.
Jos joskus onnistummekin jossain, sisäämme on asennettu ilkeä pieni peikko, joka muistuttaa että juuri me emme voi koskaan todella onnistua. Älä nyt ainakaan iloitse mistään, se vasta naurettavaa olisikin. Koskaan et voi tehdä mitään sellaista, että voisit levätä ja olla onnellinen. Kukaan ei koskaan hyväksy sinua, koska et ole lähtökohtaisesti sen arvoinen.
Vanhemmat sukupolvet käänsivät tämän tunteen usein itseään vastaan, jättivät tilaisuutensa käyttämättä, olivat väkivaltaisia, alkoholisoituivat ja tekivät itsemurhia. Suosittuja ongelmanratkaisukeinoja nämä ovat edelleen. Joskus tapetaan itsen lisäksi perhekin, ovathan he osa ihmisen häpeää eikä heidän tule siitä enempää kärsiä.
Nuori, nouseva polvi löytää kansainvälisiä esikuvia ja tekee asiat hieman toisin. Ihmisviha on totaalisempaa ja narsistinen kuvio selkeämpi. Vika löydetään helpommin muualta kuin omasta itsestä - lopputuloksena on entistä hirveämpiä tekoja.
Kuinka moni meistä mittaa omaa arvoaan menestyksellä? Kuinka moni ei toisaalta uskalla yrittää moniakaan asioita, koska pelkää epäonnistumista? Kuinka moni meistä on valmis hyökkäämään haaskalle, kun joku todellakin epäonnistuu - vaikka meidän nimenomainen tehtävämme olisi ollut auttaa tätä ihmistä, kotona, koulussa tai työpaikalla?
Väkivaltaa ja sairaita ajatusmalleja ei pidä liittää vain miehiin. Naisiltakin tulee välillä aika levotonta tekstiä, jos katsomme sitä yleisestä psykologisesta näkökulmasta emmekä aina ole vain "suomalaisia".
Me olemme samanlaisia ihmisiä kuin kaikki muutkin. Me emme kestä kärsimystä sen paremmin tai huonommin, emmekä selviä asioista yksin. Suomen historiassa moni on monta kertaa jätetty selviämään yksin, koska on kuulemma oltu liian köyhiä, kiireisiä tai vaikeudet ovat ihmisen oma vika.
Sanottiinhan evakoillekin monta kertaa että mitäs tulitte tänne, samoin sotaveteraaneille sotien jälkeen että pitikö sinne mennä. Suuri, empaattinen ja yhtä pitävä kansakunta, toden totta. Viime laman jälkiä ei ole korjattu, vaan koulut, terveydenhuolto ja muut yhteiskunnan toiminnot tuskailevat edelleen resurssipulaa. Uusi lama on tulossa, joten mitään parannusta ei tietenkään ole luvassa.
Ollaan edes yksilöinä ihmisiä toisillemme. Lapsillemme, kavereillemme, työtovereillemme, ystävillemme. Sanotaan asiasta, mutta annetaan sitten olla. Ymmärretään toisen ihmisen erityislaatua, vaikka se joskus vaikeaa olisikin. Ollaan sellainen ihmiskunta, että sitä ei tarvitse vihata.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Mitä yhteiskuntatieteilijän tulisi osata?
Tällaista aloittelijaakin puolue juoksuttaa jonkin verran: olen huomenna 16.9. menossa Vasemmistoliiton edustajana Vanhalle ylioppilastalolle paneeliin aiheesta "kannattaako äänestää yhteiskuntatieteilijää?" Sen kummempaa evästystä en saanut, taidan puhua ihan kärttyisänä tohtoriassistenttina...
Tänään alkaa sattumoisin yhteiskuntahistorian oj 7.1 eli metodikurssi, vanhemman polven yhisläiset muistavat sen arkistokurssina. Sisältö on tietysti kehittynyt huomattavasti. Eri tiedekunnan oppiaineissa metodiopetus on muutenkin parantunut ainakin määrällisesti ja kaiketi myös laadullisesti. Jotain hyvää tuotantotavoitteissakin: gradujen valmistumiseenhan tällä opetuksella tähdätään.
Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuntemus on parasta, mitä yhteiskuntatieteilijä on voinut opintojensa aikana oppia. Harvasta tulee tutkijaa, mutta jokaisen valtsikalaisen pitäisi osata lukea tilastoja ja analysoida tekstejä sen verran, että niiden välittämät perustiedot tulevat selväksi. Samoin pitäisi osata arvioida, miltä pohjalta aineisto on tuotettu ja mihin kysymyksiin se ei vastaa.
Pitäisi ja pitäisi. Monella lehdentoimittajallakin on näitä hämmästyttäviä opintoja takanaan, mutta erilaisten tutkimusten uutisointi on järjestään pielessä. Edes yksinkertaista taulukkoa ei osata tulkita, saati ottaa selville, mikä olikaan se tutkimuskysymys, jonka pohjalta tiedettä lähdettiin tekemään.
Herkkähipiäiset tutkijat ovat yksi juttu, mutta kun valtionhallinto tuottaa samanlaista kamaa oman toimintansa peitteeksi koko ajan. Jos näitä ei osaa lukea, tulee helposti huijatuksi oikein tosissaan. Yhteiskuntatieteilijöitä koulutetaan käsittelemään tällaista tietoa, mutta osaako monikaan lopulta tehdä niin?
Tohtoriassistentin pitäisi kai ottaa koko tieteenalan syyt niskoilleen, mutta heitän pallon myös laajemmin yhteiskunnalle. Jos arvostamme nopeaa valmistumista ja näppärästi suoritettavia opintojaksoja, saamme aivan varmasti vielä vähemmän tiedon analysointiin kykeneviä ihmisiä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, valitettavan usein alemmat koulutusasteet eivät pysty auttamaan tässä asiassa - samoista syistä. On niin kiire pukata tutkintoa ulos.
Äänestäkää vain yhteiskuntatieteilijöitä. Emme me sen kummempia ole kuin muutkaan, ellemme ole jossain välissä oppineet katsomaan sanojen taakse. Meidän pitäisi osata se...
Tänään alkaa sattumoisin yhteiskuntahistorian oj 7.1 eli metodikurssi, vanhemman polven yhisläiset muistavat sen arkistokurssina. Sisältö on tietysti kehittynyt huomattavasti. Eri tiedekunnan oppiaineissa metodiopetus on muutenkin parantunut ainakin määrällisesti ja kaiketi myös laadullisesti. Jotain hyvää tuotantotavoitteissakin: gradujen valmistumiseenhan tällä opetuksella tähdätään.
Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuntemus on parasta, mitä yhteiskuntatieteilijä on voinut opintojensa aikana oppia. Harvasta tulee tutkijaa, mutta jokaisen valtsikalaisen pitäisi osata lukea tilastoja ja analysoida tekstejä sen verran, että niiden välittämät perustiedot tulevat selväksi. Samoin pitäisi osata arvioida, miltä pohjalta aineisto on tuotettu ja mihin kysymyksiin se ei vastaa.
Pitäisi ja pitäisi. Monella lehdentoimittajallakin on näitä hämmästyttäviä opintoja takanaan, mutta erilaisten tutkimusten uutisointi on järjestään pielessä. Edes yksinkertaista taulukkoa ei osata tulkita, saati ottaa selville, mikä olikaan se tutkimuskysymys, jonka pohjalta tiedettä lähdettiin tekemään.
Herkkähipiäiset tutkijat ovat yksi juttu, mutta kun valtionhallinto tuottaa samanlaista kamaa oman toimintansa peitteeksi koko ajan. Jos näitä ei osaa lukea, tulee helposti huijatuksi oikein tosissaan. Yhteiskuntatieteilijöitä koulutetaan käsittelemään tällaista tietoa, mutta osaako monikaan lopulta tehdä niin?
Tohtoriassistentin pitäisi kai ottaa koko tieteenalan syyt niskoilleen, mutta heitän pallon myös laajemmin yhteiskunnalle. Jos arvostamme nopeaa valmistumista ja näppärästi suoritettavia opintojaksoja, saamme aivan varmasti vielä vähemmän tiedon analysointiin kykeneviä ihmisiä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, valitettavan usein alemmat koulutusasteet eivät pysty auttamaan tässä asiassa - samoista syistä. On niin kiire pukata tutkintoa ulos.
Äänestäkää vain yhteiskuntatieteilijöitä. Emme me sen kummempia ole kuin muutkaan, ellemme ole jossain välissä oppineet katsomaan sanojen taakse. Meidän pitäisi osata se...
maanantai 28. heinäkuuta 2008
Työvoimaa
Taas virkistävä Vieraskynä Hesarissa: SAK:n elinkeinopolitiikan asiantuntija Pia Björkbacka kirjoittaa työperäisestä maahanmuutosta ja sen edistämisestä.
Olen ihmetellyt hieman samoja asioita kuin mistä Björkbacka kirjoittaa. Millä logiikalla jostain muualta kotoisin olevat ihmiset haluaisivat tehdä töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa? Varsinkaan työehdoilla, joita ei kestä ihminen ollenkaan.
Ja hallitus haluaa vielä edistää työperäistä maahanmuuttoa työvoimapulan vuoksi. Rasismillako ratkaistaan se, ettei haluta maksaa ihmisille palkkaa? Sillä rasistinenhan se ajatus on, että jossain on ihmisiä, jotka kyllä sopeutuvat kun eivät paremmasta ymmärrä. Kyllä ymmärtävät, kun asuvat täällä jonkin aikaa.
Viimeistään heidän lapsensa, jotka käyvät suomalaista koulua (ja toivon mukaan ovat jo suomalaisessa päiväkodissakin) hoksaavat, millaisiin töihin heidän oletetaan soveltuvan, pelkästään etnisen taustansa vuoksi. Joko he passivoituvat ja syrjäytyvät, tai tulevat helvetin vihaisiksi ja syrjäytyvät.
Olen jo pitkään sanonut, että paras sijoitus ovat nykyään vartiointiliikkeiden osakkeet. Suomeen halutaan luoda kotoperäinen kurjalisto uudestaan, ja jos se ei onnistu, tuodaan kurjat muualta. Sitten pelätään polttopulloja, vaikkei niitä vielä lentäisikään - ja jossain vaiheessa alkaa lentää, kun tarpeeksi eristetään ihmiset toisistaan.
Kannatan maahanmuuttoa ja ihmisten liikkumista. On ihan oikein, että ihmiset etsivät parempaa elämää sieltä, mistä sen uskovat löytävänsä. Tietoinen ihmisten huonomman aseman hyväksikäyttö on kuitenkin aina väärin. Muualta tulleiden työntekijöiden pitää olla tasaveroisessa asemassa suomalaisessa yhteiskunnassa, tai jäljestä tulee lopulta todella rumaa.
Törkeintä on kyllä se, että suomalaisten nykyisten ja tulevien vanhusten hoitoon liittyviä ongelmia käytetään tekosyynä etnisen alaluokan luomiseksi maahamme. Maksakaa hommista hyvin ja antakaa kunnolliset työolot, kyllä tekijöitä tulee. Eikä tarvitse miettiä lähiöiden slummiutumista ja nuorisoväkivaltaa ainakaan nykyistä enempää.
Olen ihmetellyt hieman samoja asioita kuin mistä Björkbacka kirjoittaa. Millä logiikalla jostain muualta kotoisin olevat ihmiset haluaisivat tehdä töitä, jotka eivät suomalaisille kelpaa? Varsinkaan työehdoilla, joita ei kestä ihminen ollenkaan.
Ja hallitus haluaa vielä edistää työperäistä maahanmuuttoa työvoimapulan vuoksi. Rasismillako ratkaistaan se, ettei haluta maksaa ihmisille palkkaa? Sillä rasistinenhan se ajatus on, että jossain on ihmisiä, jotka kyllä sopeutuvat kun eivät paremmasta ymmärrä. Kyllä ymmärtävät, kun asuvat täällä jonkin aikaa.
Viimeistään heidän lapsensa, jotka käyvät suomalaista koulua (ja toivon mukaan ovat jo suomalaisessa päiväkodissakin) hoksaavat, millaisiin töihin heidän oletetaan soveltuvan, pelkästään etnisen taustansa vuoksi. Joko he passivoituvat ja syrjäytyvät, tai tulevat helvetin vihaisiksi ja syrjäytyvät.
Olen jo pitkään sanonut, että paras sijoitus ovat nykyään vartiointiliikkeiden osakkeet. Suomeen halutaan luoda kotoperäinen kurjalisto uudestaan, ja jos se ei onnistu, tuodaan kurjat muualta. Sitten pelätään polttopulloja, vaikkei niitä vielä lentäisikään - ja jossain vaiheessa alkaa lentää, kun tarpeeksi eristetään ihmiset toisistaan.
Kannatan maahanmuuttoa ja ihmisten liikkumista. On ihan oikein, että ihmiset etsivät parempaa elämää sieltä, mistä sen uskovat löytävänsä. Tietoinen ihmisten huonomman aseman hyväksikäyttö on kuitenkin aina väärin. Muualta tulleiden työntekijöiden pitää olla tasaveroisessa asemassa suomalaisessa yhteiskunnassa, tai jäljestä tulee lopulta todella rumaa.
Törkeintä on kyllä se, että suomalaisten nykyisten ja tulevien vanhusten hoitoon liittyviä ongelmia käytetään tekosyynä etnisen alaluokan luomiseksi maahamme. Maksakaa hommista hyvin ja antakaa kunnolliset työolot, kyllä tekijöitä tulee. Eikä tarvitse miettiä lähiöiden slummiutumista ja nuorisoväkivaltaa ainakaan nykyistä enempää.
perjantai 23. toukokuuta 2008
Vuoden yhteiskunnallinen herättelijä
Helsingin Yhteiskunnallinen Opisto on valinnut Ulla-Maija Peltosen Vuoden yhteiskunnalliseksi herättelijäksi. Onneksi olkoon!
keskiviikko 14. toukokuuta 2008
Geenejä ja kulttuuria
Eilisessä Hesarissa kerrottiin vallan mullistavasta tutkimuksesta, jonka mukaan suomalaisilla on kahdenlaista geeniperimää, itäistä ja läntistä. Tämä on ristiriidassa aiemmin esitetyn totuuden kanssa, jonka mukaan suomalaiset ovat geneettisesti täysin läntistä porukkaa.
Hyvähän se on, että näitä selvitetään. Vaikkapa sairauksien tausta on silti yksilötasolla, ei voi sanoa että kun sukusi on Nurmeksesta niin saat sydärin ja kun sinun taas Paimiosta niin et saa. Tällaiset kansakunnan tasoiset tutkimukset ovatkin muilla asioilla.
Onhan se kiintoisaa seurata, mistä kaikkialta ihmisiä geeneineen on tullut. Tuon itäisyyden paljastuminen nimenomaan isälinjaisten mitokondrioiden kautta auttaa tietysti kaikkia käsillään jännästi viittovia poikaporukoita tuntemaan hellyyttä itäistä naapuriamme kohtaan... suomalainen nainenhan ei vapaaehtoisesti ole koskaan sillai.
"Genetiikka ei edes pyri tarjoamaan kaiken kattavaa vastausta siihen, keitä me suomalaiset olemme," kirjoittaa Tuuli Lappalainen artikkelin loppupuolella. Mikä helpotus, varsinkin kun aikoina, joina geneettiset erot ja yhtäläisyydet ovat syntyneet ei mitään suomalaisia ollut olemassakaan.
Onko sitten nyt, on toinen kysymys. " (--) suomalaisia on myös jatkossakin helppoa ajatella yhtenäisenä kansakuntana", juttu päättyy. No, kenen on, kenen ei. Jokaisella lienee outoja vierauden kokemuksia aivan eri puolelta maata olevien ihmisten parissa. Luonnehäiriö, kulttuuri vai geenit? Ken tietää!
Mitä väliä sillä sitten on, olemmeko "me suomalaiset" joskus vuosituhansia sitten bylsineet kenenkin kanssa? Mihin tällainenkin tutkimus johtaa, kun se saa kaupallisen sovelluksen - ilman niitähän emme voi elää? Ei kai liian itäisen sukunimen perusteella aleta kohta evätä vakuutuksia...
Hyvähän se on, että näitä selvitetään. Vaikkapa sairauksien tausta on silti yksilötasolla, ei voi sanoa että kun sukusi on Nurmeksesta niin saat sydärin ja kun sinun taas Paimiosta niin et saa. Tällaiset kansakunnan tasoiset tutkimukset ovatkin muilla asioilla.
Onhan se kiintoisaa seurata, mistä kaikkialta ihmisiä geeneineen on tullut. Tuon itäisyyden paljastuminen nimenomaan isälinjaisten mitokondrioiden kautta auttaa tietysti kaikkia käsillään jännästi viittovia poikaporukoita tuntemaan hellyyttä itäistä naapuriamme kohtaan... suomalainen nainenhan ei vapaaehtoisesti ole koskaan sillai.
"Genetiikka ei edes pyri tarjoamaan kaiken kattavaa vastausta siihen, keitä me suomalaiset olemme," kirjoittaa Tuuli Lappalainen artikkelin loppupuolella. Mikä helpotus, varsinkin kun aikoina, joina geneettiset erot ja yhtäläisyydet ovat syntyneet ei mitään suomalaisia ollut olemassakaan.
Onko sitten nyt, on toinen kysymys. " (--) suomalaisia on myös jatkossakin helppoa ajatella yhtenäisenä kansakuntana", juttu päättyy. No, kenen on, kenen ei. Jokaisella lienee outoja vierauden kokemuksia aivan eri puolelta maata olevien ihmisten parissa. Luonnehäiriö, kulttuuri vai geenit? Ken tietää!
Mitä väliä sillä sitten on, olemmeko "me suomalaiset" joskus vuosituhansia sitten bylsineet kenenkin kanssa? Mihin tällainenkin tutkimus johtaa, kun se saa kaupallisen sovelluksen - ilman niitähän emme voi elää? Ei kai liian itäisen sukunimen perusteella aleta kohta evätä vakuutuksia...
sunnuntai 11. toukokuuta 2008
Arjen anarkiaa osa II
Näin äitienpäivänä mietin erityisesti sitä, mitä ovat äitiys, perhe ja yksityiselämä yleensä. Miksi naiset valehtelevat neuvolassa että kaikki on hyvin? Miksi yhteiskunnan palvelut eivät tyydytäkään ihmisten tarpeita?
Yksityinen on yksityistä, ei sille mitään voi. Vaikka valtiot ovat kovin innoissaan "tulevien veronmaksajien" synnyttämisestä, lapset ovat kuitenkin osa vanhempiensa perhettä eivätkä mitään abstrakteja olioita.
Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessakin oli monille vaikeaa saada lapsi selviämään ensimmäisestä elinvuodestaan. Kehittyvää yhteiskunnan avustus- ja hoivakoneistoa leimasi luonnollisesti lapsen fyysisen hoivan parantaminen. Samaa logiikkaa yritettiin juurruttaa perheisiinkin: aikatauluja, hygieniaa, reipasta ulkoilmaelämää...
Perheenjäsenten väliset suhteet ovat kuitenkin lopulta tunnesuhteita, eivät mekaanista huoltoa. Julmia apinakokeita on kai tehty tarpeeksi, jotta tiedetään miten pelkkää ruokaa saavat poikaset kuihtuvat - edes eläin ei elä pelkästään leivästä.
Äitimyytti on paras keino estää äitejä luomasta luonnollista, omista tarpeista ja omasta persoonasta lähtevää suhdetta lapsiinsa. Sama pätee tietysti isiin, joskin hyvän isän malli on aika levällään eikä siitä käydä jatkuvaa moralisoivaa keskustelua mediassa.
Vanhemmuus ei ole pitemmän päälle mahdollista, jos koko ajan kyttää omia reaktioitaan ja suorituksiaan ja vertaa niitä lähdekirjallisuuteen ja muiden kokemuksiin. Pikemminkin näitä asioita ei edes voi kertoa toiselle, kieli ei ole sellaiseen taipuva väline.
Toisaalta yhteiskunta on hemmetin kiinnostunut lapsista ja haluaa varmistaa, että niistä tulee nöyriä ja velvollisuudentuntoisia kansalaisia, jotka ovat valmiita niin tappamaan maansa puolesta kuin opiskelemaan oikeita, jopa hallituksen ymmärtämiä asioita. Siksi se yrittää tunkeutua perheisiin ja haluaa tietää, mitä niissä tapahtuu, mieluiten määrittää sen etukäteen.
Ihmiskunta kuitenkin kuihtuu kuin pikkuapina häkissään, ellei perheissä säily tietty, mielellään suuri valinnan ja toiminnan vapaus. Tätähän tavoitellaan erilaisin mekaanisin jipoin kotisynnytyksestä taaperoimetykseen, mutta ovatko ne sittenkään asian ydin? Vai olisiko sittenkin mahdollista antaa perheiden kehittyä joka suhteessa omillaan, sellaisiksi kuin ne sattuvat tulemaan?
Yleensä kai ollaan huolissaan siitä, että perheet nimenomaan eivät noudata annettuja ohjeita. Ja onhan lapset hyvä opettaa harjaamaan hampaansa ja joskus ne pitää pistää nukkumaankin. Mutta mitä arvoja, tapoja ja käsityksiä lapset oppivat? Onko niistä lapsille mitään hyötyä? Näistä asioista soisi puhuttavan enemmän - neuvolahenkilökunnan asiantuntemus ei kyllä riitä mutta jokainen on onneksi oman elämänsä asiantuntija.
Ei lapselle voi antaa kuin itsensä, ja lapsi haluaakin sen kun ei paremmasta ymmärrä. Tämän tajuaminen tasii masiksia, helpottaa huonoja päiviä ja auttaa valvomaan vaikkei enää millään viitsisi.
Kirjoittelin joskus viime kesänä, miten aikuisuudesta on tullut jotain lapsille sopimatonta. Mutta ei kai sen tarvitse olla niin, että äidiksi tullakseen pitää uudelleenkouluttaa itsensä, että kelpaisi? Onko meidän aikuisuudessamme jotain vikaa?
Tällaista tajunnanvirtaa muun touhun lomassa... jep, olen lukenut mm. Michel de Certauta viime aikoina...
Hyvää, omintakeista ja tarpeen tullen salaa radikaalia äitienpäivää!
Yksityinen on yksityistä, ei sille mitään voi. Vaikka valtiot ovat kovin innoissaan "tulevien veronmaksajien" synnyttämisestä, lapset ovat kuitenkin osa vanhempiensa perhettä eivätkä mitään abstrakteja olioita.
Vielä muutama vuosikymmen sitten Suomessakin oli monille vaikeaa saada lapsi selviämään ensimmäisestä elinvuodestaan. Kehittyvää yhteiskunnan avustus- ja hoivakoneistoa leimasi luonnollisesti lapsen fyysisen hoivan parantaminen. Samaa logiikkaa yritettiin juurruttaa perheisiinkin: aikatauluja, hygieniaa, reipasta ulkoilmaelämää...
Perheenjäsenten väliset suhteet ovat kuitenkin lopulta tunnesuhteita, eivät mekaanista huoltoa. Julmia apinakokeita on kai tehty tarpeeksi, jotta tiedetään miten pelkkää ruokaa saavat poikaset kuihtuvat - edes eläin ei elä pelkästään leivästä.
Äitimyytti on paras keino estää äitejä luomasta luonnollista, omista tarpeista ja omasta persoonasta lähtevää suhdetta lapsiinsa. Sama pätee tietysti isiin, joskin hyvän isän malli on aika levällään eikä siitä käydä jatkuvaa moralisoivaa keskustelua mediassa.
Vanhemmuus ei ole pitemmän päälle mahdollista, jos koko ajan kyttää omia reaktioitaan ja suorituksiaan ja vertaa niitä lähdekirjallisuuteen ja muiden kokemuksiin. Pikemminkin näitä asioita ei edes voi kertoa toiselle, kieli ei ole sellaiseen taipuva väline.
Toisaalta yhteiskunta on hemmetin kiinnostunut lapsista ja haluaa varmistaa, että niistä tulee nöyriä ja velvollisuudentuntoisia kansalaisia, jotka ovat valmiita niin tappamaan maansa puolesta kuin opiskelemaan oikeita, jopa hallituksen ymmärtämiä asioita. Siksi se yrittää tunkeutua perheisiin ja haluaa tietää, mitä niissä tapahtuu, mieluiten määrittää sen etukäteen.
Ihmiskunta kuitenkin kuihtuu kuin pikkuapina häkissään, ellei perheissä säily tietty, mielellään suuri valinnan ja toiminnan vapaus. Tätähän tavoitellaan erilaisin mekaanisin jipoin kotisynnytyksestä taaperoimetykseen, mutta ovatko ne sittenkään asian ydin? Vai olisiko sittenkin mahdollista antaa perheiden kehittyä joka suhteessa omillaan, sellaisiksi kuin ne sattuvat tulemaan?
Yleensä kai ollaan huolissaan siitä, että perheet nimenomaan eivät noudata annettuja ohjeita. Ja onhan lapset hyvä opettaa harjaamaan hampaansa ja joskus ne pitää pistää nukkumaankin. Mutta mitä arvoja, tapoja ja käsityksiä lapset oppivat? Onko niistä lapsille mitään hyötyä? Näistä asioista soisi puhuttavan enemmän - neuvolahenkilökunnan asiantuntemus ei kyllä riitä mutta jokainen on onneksi oman elämänsä asiantuntija.
Ei lapselle voi antaa kuin itsensä, ja lapsi haluaakin sen kun ei paremmasta ymmärrä. Tämän tajuaminen tasii masiksia, helpottaa huonoja päiviä ja auttaa valvomaan vaikkei enää millään viitsisi.
Kirjoittelin joskus viime kesänä, miten aikuisuudesta on tullut jotain lapsille sopimatonta. Mutta ei kai sen tarvitse olla niin, että äidiksi tullakseen pitää uudelleenkouluttaa itsensä, että kelpaisi? Onko meidän aikuisuudessamme jotain vikaa?
Tällaista tajunnanvirtaa muun touhun lomassa... jep, olen lukenut mm. Michel de Certauta viime aikoina...
Hyvää, omintakeista ja tarpeen tullen salaa radikaalia äitienpäivää!
maanantai 5. toukokuuta 2008
Hbl ja todellisuus
Tilasin taas Höblän kun tekivät niin hyvän tarjouksen. Jossain vaiheessa alan tosissani lukea sitä myös kielen takia. Nykyäänhän ruotsin taitoni on aika alkeellinen, koska melkein kaikki on samma på finska: tajuan suunnilleen mistä on kyse, mutta en juuri pysty tuottamaan puhetta saati tekstiä.
Hufvudstadsbladet on taas kerran kovin virkistävää luettavaa. Lähes joka aamu naljaillaan tai esitetään suoria syytöksiä hallitukselle, joka on henkilöity pääministeri Matti Vanhaseen. Taannoiset köyhyysjulkisuuspuheet kun tuntuvat olleen Hbl:lle punainen (sic) vaate; en pysty sanomaan oliko kettuilua menossa jo aiemmin, koska lehden tilauksessa oli monen kuukauden katkos.
Matti Vanhanenhan on hyvin opettavainen hahmo. Ensiksikin, vaikka toistuvasti uutisoidaan miten pitkät ihmiset saavat parempaa palkkaa sun muuta, pitäisi jokaisen jossain vaiheessa hoksata, että pitkäkin mies voi olla sisältä pikkumies. Ei poika, ei mitään niin raikasta, vaan pikku-ukkeli, joka yrittää olla ihan oikean miehen kokoinen. Eikä pikkumiehestä koskaan tule isoa miestä, koska kehitys on jossain vaiheessa nitistetty tyystin. Bonsai!
Toisekseen, vaikka sattuu joutumaan johonkin tehtävään, ei välttämättä ole siihen paras eikä luontevin valinta. Jotkut tehtävät ovat sellaisia, että todella älykkäät ja taitavat ihmiset jopa välttelevät niitä. Tällaisissa tehtävissä viihtyminen ei ole pätevyyden merkki eikä niissä jatkaminen mikään erityinen saavutus. Herää vain kysymys, onko pääministeriys niin huono valinta urakehityksessä, että kukaan ei halua Matti Vanhasen tilalle?
Kuten huomaatte, minäkään en arvosta pääministerimme saavutuksia tai henkilöä mitenkään erityisesti. Tulee jotenkin mieleen entisen kouluni rehtori ja eräs sukulaismieheni. Rehtori oli tunnettu siitä, että lukujärjestysten teko kurssimuotoisessa lukiossa oli hänelle vaikeaa, ylimääräisiä hyppytunteja pukkasi ja niin edelleen. Kun mainitsin tästä sukulaismiehelleni, hän pillastui täysin ja kertoi, kuinka rehtori on hänen tuttunsa Leijonista ja todella hieno mies, miten kehtasin arvostella häntä mitenkään.
Tuntuu, että Matti Vanhanen elää tällaisessa maailmassa ja sotkee ne kuuluisat puurot ja vellit jatkuvasti. Nämäkin mainitsemani miehet ovat (olleet ainakin ennen eläkeikää) yhteisöjensä jos eivät tukipilareita niin mukana sujuvasti häitsääviä voimia. Ei muuten, mutta kun maailmassa on oikeasti fiksuja ihmisiä, miehiä ja naisia jotka eivät ole jääneet bonsaiasteelle. Saisiko muutaman myös kansallisiksi päättäjiksi?
Kevään kaikkien mauttomien ja ah niin hilpeiden puutarhanhoitovitsien päälle on todettava, että tämän päivän Hbl:ssä on hurmaava puutarhaliite kokosivun kuvineen. Tuli vain mieleen, että kun Matti Vanhasen mielestä ei saa olla kateellinen rikkaille, niin voisivatko ne edes yrittää jättää jälkeensä jotain niin kaunista kuin entisaikain herraskartanot puutarhoineen?
Hufvudstadsbladet on taas kerran kovin virkistävää luettavaa. Lähes joka aamu naljaillaan tai esitetään suoria syytöksiä hallitukselle, joka on henkilöity pääministeri Matti Vanhaseen. Taannoiset köyhyysjulkisuuspuheet kun tuntuvat olleen Hbl:lle punainen (sic) vaate; en pysty sanomaan oliko kettuilua menossa jo aiemmin, koska lehden tilauksessa oli monen kuukauden katkos.
Matti Vanhanenhan on hyvin opettavainen hahmo. Ensiksikin, vaikka toistuvasti uutisoidaan miten pitkät ihmiset saavat parempaa palkkaa sun muuta, pitäisi jokaisen jossain vaiheessa hoksata, että pitkäkin mies voi olla sisältä pikkumies. Ei poika, ei mitään niin raikasta, vaan pikku-ukkeli, joka yrittää olla ihan oikean miehen kokoinen. Eikä pikkumiehestä koskaan tule isoa miestä, koska kehitys on jossain vaiheessa nitistetty tyystin. Bonsai!
Toisekseen, vaikka sattuu joutumaan johonkin tehtävään, ei välttämättä ole siihen paras eikä luontevin valinta. Jotkut tehtävät ovat sellaisia, että todella älykkäät ja taitavat ihmiset jopa välttelevät niitä. Tällaisissa tehtävissä viihtyminen ei ole pätevyyden merkki eikä niissä jatkaminen mikään erityinen saavutus. Herää vain kysymys, onko pääministeriys niin huono valinta urakehityksessä, että kukaan ei halua Matti Vanhasen tilalle?
Kuten huomaatte, minäkään en arvosta pääministerimme saavutuksia tai henkilöä mitenkään erityisesti. Tulee jotenkin mieleen entisen kouluni rehtori ja eräs sukulaismieheni. Rehtori oli tunnettu siitä, että lukujärjestysten teko kurssimuotoisessa lukiossa oli hänelle vaikeaa, ylimääräisiä hyppytunteja pukkasi ja niin edelleen. Kun mainitsin tästä sukulaismiehelleni, hän pillastui täysin ja kertoi, kuinka rehtori on hänen tuttunsa Leijonista ja todella hieno mies, miten kehtasin arvostella häntä mitenkään.
Tuntuu, että Matti Vanhanen elää tällaisessa maailmassa ja sotkee ne kuuluisat puurot ja vellit jatkuvasti. Nämäkin mainitsemani miehet ovat (olleet ainakin ennen eläkeikää) yhteisöjensä jos eivät tukipilareita niin mukana sujuvasti häitsääviä voimia. Ei muuten, mutta kun maailmassa on oikeasti fiksuja ihmisiä, miehiä ja naisia jotka eivät ole jääneet bonsaiasteelle. Saisiko muutaman myös kansallisiksi päättäjiksi?
Kevään kaikkien mauttomien ja ah niin hilpeiden puutarhanhoitovitsien päälle on todettava, että tämän päivän Hbl:ssä on hurmaava puutarhaliite kokosivun kuvineen. Tuli vain mieleen, että kun Matti Vanhasen mielestä ei saa olla kateellinen rikkaille, niin voisivatko ne edes yrittää jättää jälkeensä jotain niin kaunista kuin entisaikain herraskartanot puutarhoineen?
torstai 24. huhtikuuta 2008
Pahkasika ja kulttuuri
Kulttuuriministerimme Stefan Wallin ei ole ainoastaan tunnustautunut Pahkasika-faniksi, vaan on myös koonnut uuden laitoksen julkaisun parhaita paloja. Hänkin oli aikanaan isoveljen uhri kuten minäkin, mutta itsenäistyi Aamulehden mukaan sittemmin omaehtoiseksi maisteritasoisen huumorin ystäväksi.
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/81447.shtml
Pahkasikaa on ollut vaikea selittää useimmille ihmisille, ainakin akateemisuuteen taipuvaisen naisihmisen. Kyseessähän ei koskaan ollut tasapaksu huumoripläjäys Mad-lehden tapaan, vaan ainakin minun tietääkseni yhä uusien yrittäjien temmellyskenttä.
Jälki oli joskus epätasaista, eivätkä 1990-luvun numerot olleet enää minusta samalla tavoin hersyviä kuin aiemmat (kyllä, tämä on sitä ensidemon palvojien ininää jota musiikissa aina kuulee), mutta se juuri teki Pahkasiasta niin kiinnostavan. Aina ei naurattanut.
Joskus ei pitänytkään. Ari Pirttisalon sarjakuvat ovat jääneet monesti traumaattisina mieleen, kuten Tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput tai Konstaapeli Renkkainen. Jurpo-sarjakuvastakaan en aina ollut ihan varma, miten päin naama olisi pitänyt laittaa.
Toisaalta Alivaltiosihteerin porukan alkuaikojen jutut olivat niin käsittämättömiä, että ovat edelleen hallussa. Muistan vieläkin, mistä saatanallisista sanoista po. yhtyeen nimen piti muodostuman: "Antikristus laavavirrassa irstailee varajeesuksen, alakerran-ukko Luciferin tanhuvilla. Immenryöstö-orgioissa Saatana irvistää hankomies-tuurijuopon epäjumalalle epäsiveästi: raiskauksesta ihosairaus!" No, muistan minä turhempaakin. Onneksi en sentään ole keksinyt mokomaa ritirimpsua!
Miten Pahkasika vaikutti nuoreen, kehittyvään mieleen? Vaikea sanoa, missä oma huumori ja elämänasenne loppuu ja Pahkiksen meininki alkaa. Ainakin kummallisia sitaatteja on riittänyt. Näin aikuisena ja ihan tohtorina on puolestaan vaikea sanoa, mikä naurattaisi tai järkyttäisi nyt, sillä tunnemuisti on myös vahva asia.
Siksi Pahkasikaa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei lukenut sitä 1980-luvun teininä, joka olisi kovasti halunnut ymmärtää maailmaa, mutta kaikki aiempien sukupolvien välineet uskonnosta ja stalinismista punkkiin olivat menettäneet kantavuutensa.
Pahkasian räävittely kelpasi kritiikiksi, vaikkemme me kakarat sitä monesti ihan pilkulleen tajunneetkaan. Nyt on ollut hauska lueskella vanhoja numeroita ja hoksata, mistä maisterien jutuissa silloin oli kyse. Tai mistä omassa itsessä oli. Mitä en tajunnut enkä voinutkaan tajuta, mitä tajusin ja miksi.
Ainakaan Pahkis ei estänyt jonkinlaisen yhteiskunnallisen näkemyksen kehittymistä. Kaikki humoristit ovat näet salaa moralisteja. Lukekaa vaikka Pahkista niin näette.
http://www.aamulehti.fi/uutiset/kulttuuri/81447.shtml
Pahkasikaa on ollut vaikea selittää useimmille ihmisille, ainakin akateemisuuteen taipuvaisen naisihmisen. Kyseessähän ei koskaan ollut tasapaksu huumoripläjäys Mad-lehden tapaan, vaan ainakin minun tietääkseni yhä uusien yrittäjien temmellyskenttä.
Jälki oli joskus epätasaista, eivätkä 1990-luvun numerot olleet enää minusta samalla tavoin hersyviä kuin aiemmat (kyllä, tämä on sitä ensidemon palvojien ininää jota musiikissa aina kuulee), mutta se juuri teki Pahkasiasta niin kiinnostavan. Aina ei naurattanut.
Joskus ei pitänytkään. Ari Pirttisalon sarjakuvat ovat jääneet monesti traumaattisina mieleen, kuten Tee mitä teet, Jeesus hoitaa loput tai Konstaapeli Renkkainen. Jurpo-sarjakuvastakaan en aina ollut ihan varma, miten päin naama olisi pitänyt laittaa.
Toisaalta Alivaltiosihteerin porukan alkuaikojen jutut olivat niin käsittämättömiä, että ovat edelleen hallussa. Muistan vieläkin, mistä saatanallisista sanoista po. yhtyeen nimen piti muodostuman: "Antikristus laavavirrassa irstailee varajeesuksen, alakerran-ukko Luciferin tanhuvilla. Immenryöstö-orgioissa Saatana irvistää hankomies-tuurijuopon epäjumalalle epäsiveästi: raiskauksesta ihosairaus!" No, muistan minä turhempaakin. Onneksi en sentään ole keksinyt mokomaa ritirimpsua!
Miten Pahkasika vaikutti nuoreen, kehittyvään mieleen? Vaikea sanoa, missä oma huumori ja elämänasenne loppuu ja Pahkiksen meininki alkaa. Ainakin kummallisia sitaatteja on riittänyt. Näin aikuisena ja ihan tohtorina on puolestaan vaikea sanoa, mikä naurattaisi tai järkyttäisi nyt, sillä tunnemuisti on myös vahva asia.
Siksi Pahkasikaa on vaikea selittää sellaiselle, joka ei lukenut sitä 1980-luvun teininä, joka olisi kovasti halunnut ymmärtää maailmaa, mutta kaikki aiempien sukupolvien välineet uskonnosta ja stalinismista punkkiin olivat menettäneet kantavuutensa.
Pahkasian räävittely kelpasi kritiikiksi, vaikkemme me kakarat sitä monesti ihan pilkulleen tajunneetkaan. Nyt on ollut hauska lueskella vanhoja numeroita ja hoksata, mistä maisterien jutuissa silloin oli kyse. Tai mistä omassa itsessä oli. Mitä en tajunnut enkä voinutkaan tajuta, mitä tajusin ja miksi.
Ainakaan Pahkis ei estänyt jonkinlaisen yhteiskunnallisen näkemyksen kehittymistä. Kaikki humoristit ovat näet salaa moralisteja. Lukekaa vaikka Pahkista niin näette.
torstai 6. maaliskuuta 2008
Ajan ilmiöitä
Etelä-Suomen talvi on tehnyt tämän ainakin kymmenen kertaa viimeisen viidentoista vuoden aikana, ja silti me aina petymme kun kevät ei tulekaan maaliskuussa. Tai kun talvi ei tulekaan pysyvästi marraskuussa.
Lumisohjoinen kausi on yksinkertaisesti liian pitkä ihmisjärjen käsittää, kun välillä aina vilautellaan auringonpaisteen ja narsissien mahdollisuutta. Minäkin innostuin syksyllä laittamaan pihalle kukkasipuleita, saa nähdä nousevatko ne edes ja kuinka kauan ne saavat olla rauhassa naapurin pikkuterroristeilta...
Matti the Barbarian jatkaa sitten oikeustaistelua. Ilmeisesti hän ei ole seurustellut vaikkapa lukioaikana tarpeeksi, jotta hän olisi tottunut siihen, että exät paljastelevat noloja yksityiskohtia. Tai yleensä mitään, käsittääkseni Kurosen/Ruususen kirjassa ei kovin kummoisia skandaaleja ole.
On ehkä kovin vanhoillista ja jopa seksististä sanoa niin, mutta kun on itsensä johonkin asemaan ängennyt, pitää valita seuransa sitä myöten. Eikä mokan sattuessa voi piiloutua sen taakse, että minä tässä olen yksityishenkilönä loukkaantunut.
Koko soppaa ei olisi syntynyt, jos pääministeri olisi yksityishenkilö, joka ei kiinnosta ketään. Tuskin piskuisen paikallislehden päätoimittaja olisi yhtä helposti saanut nettideitattua heilan itselleen...
Toivottavasti saamme vaihdettua pääministerin mahdollisimman pian johonkuhun hieman suhteellisuudentajuisempaan. Ainakin enemmän arvokkuutta on kellä tahansa teinipojalla, jonka mitat ja kestot on kerrottu tyttöjenvessassa... Pää pystyyn vain (kaksoismerkitys havaittu myös kirjoittajan taholla)!
Lumisohjoinen kausi on yksinkertaisesti liian pitkä ihmisjärjen käsittää, kun välillä aina vilautellaan auringonpaisteen ja narsissien mahdollisuutta. Minäkin innostuin syksyllä laittamaan pihalle kukkasipuleita, saa nähdä nousevatko ne edes ja kuinka kauan ne saavat olla rauhassa naapurin pikkuterroristeilta...
Matti the Barbarian jatkaa sitten oikeustaistelua. Ilmeisesti hän ei ole seurustellut vaikkapa lukioaikana tarpeeksi, jotta hän olisi tottunut siihen, että exät paljastelevat noloja yksityiskohtia. Tai yleensä mitään, käsittääkseni Kurosen/Ruususen kirjassa ei kovin kummoisia skandaaleja ole.
On ehkä kovin vanhoillista ja jopa seksististä sanoa niin, mutta kun on itsensä johonkin asemaan ängennyt, pitää valita seuransa sitä myöten. Eikä mokan sattuessa voi piiloutua sen taakse, että minä tässä olen yksityishenkilönä loukkaantunut.
Koko soppaa ei olisi syntynyt, jos pääministeri olisi yksityishenkilö, joka ei kiinnosta ketään. Tuskin piskuisen paikallislehden päätoimittaja olisi yhtä helposti saanut nettideitattua heilan itselleen...
Toivottavasti saamme vaihdettua pääministerin mahdollisimman pian johonkuhun hieman suhteellisuudentajuisempaan. Ainakin enemmän arvokkuutta on kellä tahansa teinipojalla, jonka mitat ja kestot on kerrottu tyttöjenvessassa... Pää pystyyn vain (kaksoismerkitys havaittu myös kirjoittajan taholla)!
perjantai 22. helmikuuta 2008
Matti ja Conan
Piäministerin lempielokuviin kuuluu kuulemma Conan Barbaari, joka tuli hiljan telkkaristakin. Niin muuten minunkin. Yllättävää?
Arska-leffoja harva aikuinen mies katsoo ihan tosissaan. Eihän sille pullistelulle voi kuin nauraa. Eihän? Silti leffoja katsotaan, kuten Stallonenkin uhoiluja. Rockyn ykkösosassa voi oikeasti tirahtaa tippa linssiin, vaikka sankaritarinan kaava onkin ilmeinen.
Maskuliinisuus ja sankaruus ovat monitasoisia asioita. Kulttuuriväen on ollut tapana tuhahdella kaikelle, missä joku ryntää ja voittaa, mutta useimmille ihmisille tällaiset tarinat ovat tärkeitä. Vaikka niille ja omalle liikutukselle osattaisiinkin nauraa.
Surullisin väärintulkinta elokuvamaailmassa tapahtui taannoin, kun Mikael Fränti arvioi Paul Verhoevenin ohjaaman Starship Troopersin, oliko se nyt "aivottomaksi rymistelyksi" vai joku muu tähän tarkoitukseen varatuista ilmaisuista.
Minusta ko. scifisankarileffa nimenomaan jyllää aihepiirin kliseillä niin, että tyhmempikin tajuaa että kyseessä on kliseiden pilkka. Mutta jos odottaa jotain rautalangasta väännettyä yhteiskuntakritiikkiä, pettyy varmasti.
"Aivottomia rymistelyjä" katsovista miehistä osa on fiksumpia kuin luulisi (ja osa on naisia, mutta se on eri jutun aihe). Sitä minä vain mietin, onkohan piäministeri. Suhtautuminen oman elämän "succubus"-hahmoihin ei ole siltä vaikuttanut...
Toivottavasti maatamme ei johda mies, jonka mielestä "best in life" on "to crush your enemies, see them driven before you, hear the lamentations of their women"!
Arska-leffoja harva aikuinen mies katsoo ihan tosissaan. Eihän sille pullistelulle voi kuin nauraa. Eihän? Silti leffoja katsotaan, kuten Stallonenkin uhoiluja. Rockyn ykkösosassa voi oikeasti tirahtaa tippa linssiin, vaikka sankaritarinan kaava onkin ilmeinen.
Maskuliinisuus ja sankaruus ovat monitasoisia asioita. Kulttuuriväen on ollut tapana tuhahdella kaikelle, missä joku ryntää ja voittaa, mutta useimmille ihmisille tällaiset tarinat ovat tärkeitä. Vaikka niille ja omalle liikutukselle osattaisiinkin nauraa.
Surullisin väärintulkinta elokuvamaailmassa tapahtui taannoin, kun Mikael Fränti arvioi Paul Verhoevenin ohjaaman Starship Troopersin, oliko se nyt "aivottomaksi rymistelyksi" vai joku muu tähän tarkoitukseen varatuista ilmaisuista.
Minusta ko. scifisankarileffa nimenomaan jyllää aihepiirin kliseillä niin, että tyhmempikin tajuaa että kyseessä on kliseiden pilkka. Mutta jos odottaa jotain rautalangasta väännettyä yhteiskuntakritiikkiä, pettyy varmasti.
"Aivottomia rymistelyjä" katsovista miehistä osa on fiksumpia kuin luulisi (ja osa on naisia, mutta se on eri jutun aihe). Sitä minä vain mietin, onkohan piäministeri. Suhtautuminen oman elämän "succubus"-hahmoihin ei ole siltä vaikuttanut...
Toivottavasti maatamme ei johda mies, jonka mielestä "best in life" on "to crush your enemies, see them driven before you, hear the lamentations of their women"!
sunnuntai 17. helmikuuta 2008
Politiikan nimityksiä
Vasemmistolaiseksi tunnustautuminen on nykyään samaa kuin joutua vastaamaan kysymykseen, onko jo lakannut hakkaamasta vaimoaan. Tai lapsiaan, jos ei vaimoa ole. Pitäisi olla joku mielipide taistolaisista, vuodesta 1918 ja Kekkosen ajan ulkopolitiikasta. Näillähän ei ole kovin paljon tekoa tämän hetken kysymysten kanssa, mutta keskustelu ainakin saadaan käännettyä sopivan apokryfisille urille.
Minusta rivioikeistolaistenkin pitäisi joutua selittelemään natsien hirmutekoja, sen verran lämmintä yhteishenkeä oli Suomessakin aikanaan... Noin yleensä oikeistolaisuus on minua vuosien kuluessa sekä itkettänyt että huvittanut.
Silloin, kun olen ollut tosissani, se on itkettänyt. Niin ahdaskatseista ja ihmisvihamielistä on ollut tapaamieni rivikokoomuslaisten maailmassa (ammattipoliitikoilta olen joka suunnalla onneksi säästynyt). "Ei mitään julkista liikennettä meidän asuinalueelle, mutta kyllä se on niin hienoa kun sinä tutkit sitä sotaa!"
Huvittanut se on silloin, kun olen ollut kyynisemmällä päällä. "Verot pois ja kaikki yrittäjiksi", ne sanovat, ja kun esittää kysymyksen aiheesta mitäs kun sinäkin olet kunnalla töissä, ei saa oikein kunnon vastausta. Tuo yrittäjyys varsinkin on oikeistolaisina itseään pitävien lempilapsi. Osattiin itse prosenttilaskua eli ei, kyllä se vaan hyvä olisi.
Sota ja yrittäjyys. Eikä mitään feminismiä. Miesten pitää olla miehiä. Sodasta ja yrittäjyydestä kaiketi löytyy se, mitä miehet ovat ja naiset sitten hoitavat lapsia kotona.
Minulle vasemmistolaisuus on edelleen radikaalia juuri siksi, että vaikka yhteiskuntatieteissä on vuosikymmenet oltu konstruktionisteja ja tiedetään, että sanat eivät kuvaa suoraan todellisuutta, maamme oikeisto haluaa uskoa, että maailma on siltä osin valmis ja ei kun toteuttamaan rooleja ja kvartaalisuunnitelmia.
Minusta vasemmistolaisen täytyy aina kysyä, mitä tarkoitetaan kun sanotaan koti, työ, perhe, mies, nainen, lapsi... abstraktimmista entiteeteistä puhumattakaan. Ei voi paeta sen paremmin kokonaan diskurssien maailmaan kuin toteamaan "se nyt vain on niin", kuten Kari Häkämies lohkaisi takavuosina homoliittojen vastustuksestaan.
Paljon on tyhmää vasemmistolaisuuttakin - muuten kai kuuluisin johonkin puolueeseen tai järjestöön. Inhoan yhtä lailla niitä, jotka tuhahtavat asenteellisesti aina kun sanotaan armeija, kirkko tai Mannerheim. Tai 1918.
Ei ole sellaista valmista oikeamielisyyttä valmistettu meistä kellekään, että voisimme nonchaleerata mitään vain siksi, että kaveritkin sanoi että se on ihan pöljää. Kuitenkin tällaiset tyypit esiintyvät monesti oikein hurjina punikkeina, feministeinäkin vaikka omaa elämää ei uskalleta miettiä puolta sekuntia.
Vallankumous tapahtuu aina ihmisten keskellä, eikä se tarkoita puoluekokousta... Jotenkin vasemmistopuolueiden nykytila ei jaksa hetkauttaa, politiikka tuntuu menevän jo muita latuja. Ei niin että uskoisin talouden ylivallan jatkuvan tällaisenaan ikuisesti, jotain tulee aina tilalle ja hyvä niin. Mutta ajatteleminen on velvollisuus, samoin kuin oman elämän eläminen kunnolla ja toisia ihmisiä kunnioittaen. Eikä vain sotaveteraaneja. Omia lapsiaankin voisi digata aina välillä.
Minusta rivioikeistolaistenkin pitäisi joutua selittelemään natsien hirmutekoja, sen verran lämmintä yhteishenkeä oli Suomessakin aikanaan... Noin yleensä oikeistolaisuus on minua vuosien kuluessa sekä itkettänyt että huvittanut.
Silloin, kun olen ollut tosissani, se on itkettänyt. Niin ahdaskatseista ja ihmisvihamielistä on ollut tapaamieni rivikokoomuslaisten maailmassa (ammattipoliitikoilta olen joka suunnalla onneksi säästynyt). "Ei mitään julkista liikennettä meidän asuinalueelle, mutta kyllä se on niin hienoa kun sinä tutkit sitä sotaa!"
Huvittanut se on silloin, kun olen ollut kyynisemmällä päällä. "Verot pois ja kaikki yrittäjiksi", ne sanovat, ja kun esittää kysymyksen aiheesta mitäs kun sinäkin olet kunnalla töissä, ei saa oikein kunnon vastausta. Tuo yrittäjyys varsinkin on oikeistolaisina itseään pitävien lempilapsi. Osattiin itse prosenttilaskua eli ei, kyllä se vaan hyvä olisi.
Sota ja yrittäjyys. Eikä mitään feminismiä. Miesten pitää olla miehiä. Sodasta ja yrittäjyydestä kaiketi löytyy se, mitä miehet ovat ja naiset sitten hoitavat lapsia kotona.
Minulle vasemmistolaisuus on edelleen radikaalia juuri siksi, että vaikka yhteiskuntatieteissä on vuosikymmenet oltu konstruktionisteja ja tiedetään, että sanat eivät kuvaa suoraan todellisuutta, maamme oikeisto haluaa uskoa, että maailma on siltä osin valmis ja ei kun toteuttamaan rooleja ja kvartaalisuunnitelmia.
Minusta vasemmistolaisen täytyy aina kysyä, mitä tarkoitetaan kun sanotaan koti, työ, perhe, mies, nainen, lapsi... abstraktimmista entiteeteistä puhumattakaan. Ei voi paeta sen paremmin kokonaan diskurssien maailmaan kuin toteamaan "se nyt vain on niin", kuten Kari Häkämies lohkaisi takavuosina homoliittojen vastustuksestaan.
Paljon on tyhmää vasemmistolaisuuttakin - muuten kai kuuluisin johonkin puolueeseen tai järjestöön. Inhoan yhtä lailla niitä, jotka tuhahtavat asenteellisesti aina kun sanotaan armeija, kirkko tai Mannerheim. Tai 1918.
Ei ole sellaista valmista oikeamielisyyttä valmistettu meistä kellekään, että voisimme nonchaleerata mitään vain siksi, että kaveritkin sanoi että se on ihan pöljää. Kuitenkin tällaiset tyypit esiintyvät monesti oikein hurjina punikkeina, feministeinäkin vaikka omaa elämää ei uskalleta miettiä puolta sekuntia.
Vallankumous tapahtuu aina ihmisten keskellä, eikä se tarkoita puoluekokousta... Jotenkin vasemmistopuolueiden nykytila ei jaksa hetkauttaa, politiikka tuntuu menevän jo muita latuja. Ei niin että uskoisin talouden ylivallan jatkuvan tällaisenaan ikuisesti, jotain tulee aina tilalle ja hyvä niin. Mutta ajatteleminen on velvollisuus, samoin kuin oman elämän eläminen kunnolla ja toisia ihmisiä kunnioittaen. Eikä vain sotaveteraaneja. Omia lapsiaankin voisi digata aina välillä.
torstai 31. tammikuuta 2008
Kuinka olla vapaa
Sain sitten loppuun Tom Hodgkinsonin kirjan How to Be Free. Häneltä on aiemmin ilmestynyt How to Be Idle, mutta siihen asiaan en tarvitse apua...
Ideanahan on se, että Hodgkinson kaipaa yksinkertaisempaa elämäntapaa, jossa raha ei hallitse eikä töitäkään tarvitse tehdä kuin nälän aiheuttamina pakkoliikkeinä. Sen sijaan kaikenlaista kivaa ja hyödyllistä voi tehdä, kunhan ei ota sitä puritaanisen väkinäisesti ja itseisarvona.
Hodgkinson kaivaa useimmat esimerkkinsä ja ihanneyhteiskuntansa keskiajalta - uskonpuhdistus oli hänestä pahemman luokan virhe. En ole mikään keskiajan tuntija, mutta käsittääkseni Hodgkinson on myös peribrittiläinen anti-industrialisti ja romantikko. Tämähän ei ole mikään vika ihmisessä, mutta taustoittaa kirjoittajan ajatuksia hyvin. Hodgkinsonin sitaattivarastokin (joka on teoksen parhaita puolia) viittaa tähän.
Luin kirjaa joskus nauraen, joskus ihmetellen, joskus hymähdellen. Välillä ärtyneenäkin. Olen viime aikoina taas kerrannut länsimaisen sivilisaation ja kulutusyhteiskunnan kritiikkiä muutenkin, ja tämä päähänpistona Stokkan kirja-alesta hankittu teos sopii teemaan hyvin. Olisin kuitenkin varmaan innostunut siitä enemmän, ellen olisi pohtinut olemassaolomme reunaehtoja jo muutenkin.
Viime aikoina on taas kohistu muka piilotetusta kuolemasta ja laitoksista. Ihan sama, kuoleminenhan kyllä onnistuu missä vain. Mutta syntyminen on niin riskihommaa, että sitä varten olisi hyvä olla vähän järjestäytyneemmät systeemit kuin kyläyhteisö. Tätä asiaa Hodgkinson ei pahemmin käsittele ja se onkin enemmän oma lempilapseni. Joka tapauksessa, pidän hyvinvointivaltiosta tässä mielessä kyllä paljon. Olen toki samaa mieltä siitä, että todennäköisesti stressi ja vitutus tappavat ihmisiä enemmän kuin kolesteroli, ja päänsärystä olisi hyvä selvittää sen syy eikä heti kantaa rahojaan apteekkiin.
Ajattelin kirjoitella omia tuumailujani annetuista aiheista lähiaikoina. Tulossa ainakin:
Vanhemmuuden ja työn suhde - suuri huijaus
Kohteliaisuus, rehellisyys ja protestanttinen kulttuuri
Velat ja vakuutukset
Epävapaat ihmiset ja heidän vielä epävapaammat uhrinsa
Shoppailu, omistaminen ja perustarpeet
Hodgkinsonilla on se etu puolellaan, että hän on toimittaja eikä tutkija. On varmaan vapauttavaa (!) heitellä kasaan eri lähteistä koottuja asioita ja koristella ne omilla kokemuksilla ja mielipiteillä. (Ei, näin ei tehdä tutkimusta, korkeintaan huonoja graduja.) Olen ollut tekemisissä vähän joka sortin tsurnalistien kanssa, joten tiedän tämän olevan heille, jos ei tyypillistä niin monelle ihan legitiimi tapa väittää välittävänsä tietoa.
Nyt vanhempi poika haluaa joko sylkkyyn tai minut junarataa rakentamaan...
Ideanahan on se, että Hodgkinson kaipaa yksinkertaisempaa elämäntapaa, jossa raha ei hallitse eikä töitäkään tarvitse tehdä kuin nälän aiheuttamina pakkoliikkeinä. Sen sijaan kaikenlaista kivaa ja hyödyllistä voi tehdä, kunhan ei ota sitä puritaanisen väkinäisesti ja itseisarvona.
Hodgkinson kaivaa useimmat esimerkkinsä ja ihanneyhteiskuntansa keskiajalta - uskonpuhdistus oli hänestä pahemman luokan virhe. En ole mikään keskiajan tuntija, mutta käsittääkseni Hodgkinson on myös peribrittiläinen anti-industrialisti ja romantikko. Tämähän ei ole mikään vika ihmisessä, mutta taustoittaa kirjoittajan ajatuksia hyvin. Hodgkinsonin sitaattivarastokin (joka on teoksen parhaita puolia) viittaa tähän.
Luin kirjaa joskus nauraen, joskus ihmetellen, joskus hymähdellen. Välillä ärtyneenäkin. Olen viime aikoina taas kerrannut länsimaisen sivilisaation ja kulutusyhteiskunnan kritiikkiä muutenkin, ja tämä päähänpistona Stokkan kirja-alesta hankittu teos sopii teemaan hyvin. Olisin kuitenkin varmaan innostunut siitä enemmän, ellen olisi pohtinut olemassaolomme reunaehtoja jo muutenkin.
Viime aikoina on taas kohistu muka piilotetusta kuolemasta ja laitoksista. Ihan sama, kuoleminenhan kyllä onnistuu missä vain. Mutta syntyminen on niin riskihommaa, että sitä varten olisi hyvä olla vähän järjestäytyneemmät systeemit kuin kyläyhteisö. Tätä asiaa Hodgkinson ei pahemmin käsittele ja se onkin enemmän oma lempilapseni. Joka tapauksessa, pidän hyvinvointivaltiosta tässä mielessä kyllä paljon. Olen toki samaa mieltä siitä, että todennäköisesti stressi ja vitutus tappavat ihmisiä enemmän kuin kolesteroli, ja päänsärystä olisi hyvä selvittää sen syy eikä heti kantaa rahojaan apteekkiin.
Ajattelin kirjoitella omia tuumailujani annetuista aiheista lähiaikoina. Tulossa ainakin:
Vanhemmuuden ja työn suhde - suuri huijaus
Kohteliaisuus, rehellisyys ja protestanttinen kulttuuri
Velat ja vakuutukset
Epävapaat ihmiset ja heidän vielä epävapaammat uhrinsa
Shoppailu, omistaminen ja perustarpeet
Hodgkinsonilla on se etu puolellaan, että hän on toimittaja eikä tutkija. On varmaan vapauttavaa (!) heitellä kasaan eri lähteistä koottuja asioita ja koristella ne omilla kokemuksilla ja mielipiteillä. (Ei, näin ei tehdä tutkimusta, korkeintaan huonoja graduja.) Olen ollut tekemisissä vähän joka sortin tsurnalistien kanssa, joten tiedän tämän olevan heille, jos ei tyypillistä niin monelle ihan legitiimi tapa väittää välittävänsä tietoa.
Nyt vanhempi poika haluaa joko sylkkyyn tai minut junarataa rakentamaan...
tiistai 29. tammikuuta 2008
Seksuaalisesta väkivallasta
Julkisuudessa ovat "hauskasti" sattuneet osin päällekkäin keskustelut lastenraiskauksista ja eduskunnan seksuaalisesta ahdistelusta. Samasta asiastahan niissä on tietenkin kysymys.
Lastenraiskaajilla on tutkimusten mukaan keskimääräistä alempi älykkyysosamäärä ja häiriköillä - no jokainen vähänkään isorintaisempi nainen tietää, miten suuri variaatio niiden jutuissa ja lääppimisissä on. Ja kauhean hauskaa on koko ajan, ainakin jollakulla.
Ja tämänkin saan liitettyä kokemuksiini äitinä. Nimittäin. Nuorempana en juuri pitänyt lapsista ja tunne tuntui olevan molemminpuolinen. Lapsen itku raastoi hermoja ja olin valmis tekemään melkeinpä mitä vain lopettaakseni sen. Ihmettelin vanhempia, jotka eivät saaneet lastaan hiljaiseksi. Sehän nyt on ensimmäinen asia mikä lasten kanssa pitää tehdä.
Luonto ajoi kuitenkin tämänkin tikanpojan puuhun, ja nyt muutaman vuoden harjoitelleena voin todeta, että päätös oli elämäni fiksuin. Lasten kanssa voi tosiaan olla oma itsensä. Se kyllä vaatii opettelua siltä, jonka oma lapsuus meni yrittäessä olla muille mieliksi. Päätellen tavallisimmista lapsiin liittyvistä keskusteluista maassamme kokemus on yleinen.
Luen juuri Tom Hodgkinsonin kirjaa How to Be Free (josta lisää myöhemmin), ja olen kehittelemässä omaa salaliittoteoriaani minäkin. Uskon näet, että länsimaisen kulttuurin viimeisten muutaman sadan vuoden aikainen kehitys on yrittänyt erottaa meidät siitä, mikä tuo iloa ja tyydytysta helpoiten, halvimmalla ja mahdollisimman monille ihmisille. Nimittäin toisista ihmisistä. Lapsista varsinkin mutta voi aikuistenkin kanssa olla hauskaa.
Lapsihan ei varsinkaan ihan pienenä tarvitse kaksisemmin kasvatusta. Isompanakin on pitemmän päälle helpompaa ottaa "hevoskuiskaajan" ote, eli katsoa vähän lapsen mukaan tilannetta ja painella niitä nappuloita. joista helpoimmin saa toivotun käytöksen. Kyseessä on sentään oma laji, luulisi olevan yksinkertaista. Mutta jos oma itse on hukassa, eivät ne nappulat niin vain löydykään.
Miten tämä liittyy raiskauksiin, lasten tai aikuisten? Siten, että onhan se raiskaajakin uhri. Hänet on kasvatettu siihen, että toisilta saa kaiken vain pakolla, kukaan ei kohtaa ihmistä kunnolla ja vahvin voittaa. Sen sijaan, että ihmisiltä saisi tarvitsemansa ihan muuten vaan, ilman väkivaltaa ja toisille voi jopa tuottaa iloa samalla.
En tiedä mikä on sopiva rangaistus raiskaajalle. Onhan hän jo elänyt kokonaisen epäinhimillisen elämän ja se jatkuu vain. Eduskunnan kähmijät taas edustavat Suomen kansaa ansiokkaasti. Me emme hyvällä anna emmekä ota, eikös vaan.
Älykkyyttä kehittävät muuten myös läheisyys ja myönteinen vuorovaikutus. Juuri ne asiat, jotka opettavat pojan ja miksei tytönkin aikuisena hankkimaan hellyyttä vähän vähemmän ikävin tavoin. Kannattaa miettiä tätä.
Lastenraiskaajilla on tutkimusten mukaan keskimääräistä alempi älykkyysosamäärä ja häiriköillä - no jokainen vähänkään isorintaisempi nainen tietää, miten suuri variaatio niiden jutuissa ja lääppimisissä on. Ja kauhean hauskaa on koko ajan, ainakin jollakulla.
Ja tämänkin saan liitettyä kokemuksiini äitinä. Nimittäin. Nuorempana en juuri pitänyt lapsista ja tunne tuntui olevan molemminpuolinen. Lapsen itku raastoi hermoja ja olin valmis tekemään melkeinpä mitä vain lopettaakseni sen. Ihmettelin vanhempia, jotka eivät saaneet lastaan hiljaiseksi. Sehän nyt on ensimmäinen asia mikä lasten kanssa pitää tehdä.
Luonto ajoi kuitenkin tämänkin tikanpojan puuhun, ja nyt muutaman vuoden harjoitelleena voin todeta, että päätös oli elämäni fiksuin. Lasten kanssa voi tosiaan olla oma itsensä. Se kyllä vaatii opettelua siltä, jonka oma lapsuus meni yrittäessä olla muille mieliksi. Päätellen tavallisimmista lapsiin liittyvistä keskusteluista maassamme kokemus on yleinen.
Luen juuri Tom Hodgkinsonin kirjaa How to Be Free (josta lisää myöhemmin), ja olen kehittelemässä omaa salaliittoteoriaani minäkin. Uskon näet, että länsimaisen kulttuurin viimeisten muutaman sadan vuoden aikainen kehitys on yrittänyt erottaa meidät siitä, mikä tuo iloa ja tyydytysta helpoiten, halvimmalla ja mahdollisimman monille ihmisille. Nimittäin toisista ihmisistä. Lapsista varsinkin mutta voi aikuistenkin kanssa olla hauskaa.
Lapsihan ei varsinkaan ihan pienenä tarvitse kaksisemmin kasvatusta. Isompanakin on pitemmän päälle helpompaa ottaa "hevoskuiskaajan" ote, eli katsoa vähän lapsen mukaan tilannetta ja painella niitä nappuloita. joista helpoimmin saa toivotun käytöksen. Kyseessä on sentään oma laji, luulisi olevan yksinkertaista. Mutta jos oma itse on hukassa, eivät ne nappulat niin vain löydykään.
Miten tämä liittyy raiskauksiin, lasten tai aikuisten? Siten, että onhan se raiskaajakin uhri. Hänet on kasvatettu siihen, että toisilta saa kaiken vain pakolla, kukaan ei kohtaa ihmistä kunnolla ja vahvin voittaa. Sen sijaan, että ihmisiltä saisi tarvitsemansa ihan muuten vaan, ilman väkivaltaa ja toisille voi jopa tuottaa iloa samalla.
En tiedä mikä on sopiva rangaistus raiskaajalle. Onhan hän jo elänyt kokonaisen epäinhimillisen elämän ja se jatkuu vain. Eduskunnan kähmijät taas edustavat Suomen kansaa ansiokkaasti. Me emme hyvällä anna emmekä ota, eikös vaan.
Älykkyyttä kehittävät muuten myös läheisyys ja myönteinen vuorovaikutus. Juuri ne asiat, jotka opettavat pojan ja miksei tytönkin aikuisena hankkimaan hellyyttä vähän vähemmän ikävin tavoin. Kannattaa miettiä tätä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)