Satuin kanavasurffailun lomassa TCM-kanavalle, jolta tuli Elviksen vuoden 1972 kiertueen dokumentti. Tuttu muoto, osin tuttua musiikkia (Elvis ei ole koskaan ollut erityinen suosikki) ja yllättävän kova meno.
Nykyihmiselle Elvis on traagisesti ennen aikojaan kuollut narkkari, joka teki muutaman hyvän biisin 1950-luvulla ja myi sitten itsensä Hollywoodiin, nai alaikäisen tytön ja lopun aikaa veti huumeita kaksin käsin. Eikö vain, en taida liioitella yhtään. Elvari on jossain Marilynin rinnalla "live fast, die young"-osassa enkelikuoroa eikä edes jättänyt kaunista ruumista.
Kuitenkin vuonna 1972 tämä moniongelmainen tapaus oli ainakin lavalla hyvässä vedossa, ei vielä neljääkymmentä (s. 1935) eikä edes turvonnut "normaalin" ikäisensä kokoiseksi. Samaan aikaan nuoremmasta polvesta oli henkensä heittänyt esimerkiksi tunnettu ja edelleen paikoin palvottu kolmikko Jimi, Janis ja Jim.
Eli siitä surkuteltavuudesta voi olla montaa mieltä. Elvistä kuuntelemaan tulleilla, vähän keski-ikäisemmän charmin ystävillä saattoi olla suoraastaan omahyväinen olo: katsokaa miten tämä pistää menemään ja jalalla koreasti (melkein spagaatin piru vie lavalla). Saattoi olla ylimääräistä nostatusainetta, mutta eipä se outo ajatus ole ollut esiintyjille ennen eikä jälkeen.
Tämän jutun pointtina ei ole taivastella kenenkään pätevyyttä päihteidenkäyttäjänä, muusikkona tai molempina, vaan sitä, miltä maailma kunakin aikana näyttää ja miten näkymä muuttuu aikojen kuluessa. Elävänä ihminen on eri asia ja musiikki etenkin. Kuolleista tulee mitä tulee, kun aika menee ohitse ja joidenkin kohdalla luulee palaavansa takaisin.
Minulle Elvis on ollut aina kuollut - ensimmäinen muistoni hänestä on (liekö edes oikea muisto?) tv:ssä näkemäni ohjelma - uutiset tai dokumentti - hautajaisista. Elävää kuvaa ei ollut, joten se korvattiin piirroksilla, hieman suljettujen ovien takana käytävien oikeudenkäyntien tapaan. Kauniita akvarelleja. Kai asiasta on kotona puhuttu, kun se on niin muistiin jäänyt. Isälläni oli hieman vuoden 1972 Elviksen kaltainen kampaus jonkin aikaa...
Mutta aika pitkään Elvis oli erittäin elävä hahmo, ennen 1960-luvun murrosta ja sen jälkeenkin, rockin alkuajoista punkin syntyhetkiin saakka. Se on noin niinkuin historiantutkijanakin hyvä pitää mielessä. Aika lomittuu, asiat eivät ole vain hetken vaan pitkään ja ne merkitsevät eri ihmisille eri asioita. Taisi mennä vähän yleisluontoiseksi. Tätä pitää taas miettiä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sankarit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste sankarit. Näytä kaikki tekstit
perjantai 5. helmikuuta 2010
torstai 14. tammikuuta 2010
Kuinka kommentoida mediakeskustelua lukematta siitä riviäkään
Toteutettuani jo viime kesästä lähtien Tuomas Nevanlinnan eilisessä Hesarissa antamaa ohjetta lukea ennemmin runoja kuin sanomalehtiä olen tullut siihen tulokseen, että elämä on tässä eikä mediassa. Median tulisi kertoa meille jotain olennaista maailmasta eikä luoda sitä itse.
Surullisinta on, kun itseään älykkäinä pitävät ihmiset jaksavat riehaantua siitä, että toimittajat riehaantuvat toisten toimittajien toimittamisista. Facebook on tätä täynnä, varsinkin jos on akateemisen vasemmistolainen (vai vasemmistolaisen akateeminen?).
Sankaruus- ja kuolemantutkija pystyy lukemattakin arvaamaan, mitä Tony Halmeen kuolemasta on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. Kummankaan elämänalueen suhteen toistossa ei ole mitään vikaa. Ei ole pakko eikä velvollisuus surra omaperäisesti, ja sankari on sankari, koska on sankari. Näin siis yksityishenkilöt yksityisissä tunteissaan - julkisuudessa pitäisi miettiä, mitä tekee ja mistä syistä.
Ei kuolemaa ja sankaruutta selitellä tarvitse, ellei satu olemaan vasemmistolaisen akateeminen (vai akateemisen vasemmistolainen?). Mediassa vellovaa keskustelua näistä aiheista ei kuitenkaan tule automaattisesti pitää tiedonvälityksenä vaan esimerkiksi myytinrakentamisena, vainajan tai omansa. Toimittajat osaavat molemmat oikein hyvin.
"Mitä enemmän nostatte kohua sitä enemmän lapsenne rakastaa mua", lauloi jo Eppu Normaali. Jos haluaa olla jotain mieltä asiasta, siitä voi myös pitää päänsä kiinni ja antaa pölyn laskeutua. Jos se ei laskeudu omaan makuun nähden tarpeeksi nopeasti, kannattaa mainita nimenomaan tästä asiasta eikä puuttua muuhun.
Surullisinta on, kun itseään älykkäinä pitävät ihmiset jaksavat riehaantua siitä, että toimittajat riehaantuvat toisten toimittajien toimittamisista. Facebook on tätä täynnä, varsinkin jos on akateemisen vasemmistolainen (vai vasemmistolaisen akateeminen?).
Sankaruus- ja kuolemantutkija pystyy lukemattakin arvaamaan, mitä Tony Halmeen kuolemasta on kirjoitettu ja tullaan kirjoittamaan. Kummankaan elämänalueen suhteen toistossa ei ole mitään vikaa. Ei ole pakko eikä velvollisuus surra omaperäisesti, ja sankari on sankari, koska on sankari. Näin siis yksityishenkilöt yksityisissä tunteissaan - julkisuudessa pitäisi miettiä, mitä tekee ja mistä syistä.
Ei kuolemaa ja sankaruutta selitellä tarvitse, ellei satu olemaan vasemmistolaisen akateeminen (vai akateemisen vasemmistolainen?). Mediassa vellovaa keskustelua näistä aiheista ei kuitenkaan tule automaattisesti pitää tiedonvälityksenä vaan esimerkiksi myytinrakentamisena, vainajan tai omansa. Toimittajat osaavat molemmat oikein hyvin.
"Mitä enemmän nostatte kohua sitä enemmän lapsenne rakastaa mua", lauloi jo Eppu Normaali. Jos haluaa olla jotain mieltä asiasta, siitä voi myös pitää päänsä kiinni ja antaa pölyn laskeutua. Jos se ei laskeudu omaan makuun nähden tarpeeksi nopeasti, kannattaa mainita nimenomaan tästä asiasta eikä puuttua muuhun.
keskiviikko 13. toukokuuta 2009
Osataan sitä Ruotsissakin
Kannattaa lukea muidenkin maiden lehtiä, varsinkin kansainvälisten kisojen tiimellyksessä. Olen aina luullut, että sodilla pullistelu on erityisesti suomalainen ominaisuus, varsinkin yhdistettynä mitä apokryfisimpiin kohteisiin.
Vaan eivät sitä ole jättäneet taakseen ruotsalaisetkaan, vaikka aikaa olisi ollut. Aftonbladet hehkuttaa verkkosivuillaan euroviisuedustaja Malena Ernmanin pääsyä finaaliin ja toteaa lopuksi ainakin minulle hieman käsittämättömästi:
"På 500 år har Sverige har utkämpat tio krig i Ryssland. Malena vann första slaget i det elfte."
Tämä on sotaa, onneksi Waldolla pyrotekniikka pelaa...
torstai 2. huhtikuuta 2009
Sairaat sankarit
Onko sankarillista olla sairaana töissä? Moni ainakin kokee kotona sairastamisen luuseriudeksi - omaa oloa vain parannellaan, vaikka maailma tarvitsee juuri minua toimiakseen normaalisti.
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
keskiviikko 28. tammikuuta 2009
Miesruumis ja sankaruus
Jos käy elokuvissa kerran kahdessa vuodessa, kannattaako mennä katsomaan The Wrestler? Just se leffa, jossa Mickey Rourken sanotaan tehneen paluun huipulle. Golden Globe jo tulikin. Saa nähdä miten Oscar-raatiin uppoaa.
Niin että kannattiko? En tiedä. Darren Aronofsky ei päästä ihmisiä helpolla, tämäkin elokuva jäi verkkokalvoille pyörimään. Tuskin kuitenkaan ahdistun siitä vuosien päästä kuten Unelmien sielunmessusta...
Jos on nähnyt yhden urheilusankarileffan (en tiedä onko showpaini urheilua mutta kerronnan suhteen elokuva oli urheilusankarileffa) on nähnyt ainakin useimmat niistä. Oma suosikkini tällaisista hahmoista on Monty Pythonin Ken Cleanairsystem. "Every morning he runs twenty miles. Nobody knows why."
Vaikka olenkin joutunut katsomaan kaikki Rockyt ja monta muutakin miesruumiin rääkkäämistä kuvaava elokuvaa - velipoika katseli vielä nyrkkeilydokumenttejakin lajia harrastaessaan, auts - niin silti tuijotin suu auki The Wrestlerin kuvauksia painimatseista. Mitä kaikkea ihmiset haluavat nähdä toisten tekevän itselleen ja toisilleen. Veren on lennettävä, vaikka se olisikin sovittu juttu.
Mickey Rourken sankaruutta filmimaailman näkökulmasta on tietenkin sekin, että hän uskaltaa olla elokuvassa ruma monella tavalla. Ohitusleikkausarpi ei ole ketään kaunistanut, sen lisäksi että Rourken oman kamppailulajiuran jälkeiset "kauneus"leikkaukset eivät tehneet ihan sitä mitä piti. Roolihahmon työnteko lihatiskillä on nerokas oivallus sinänsä - niissäkään vetimissä ei moni ole edukseen.
Naisruumiin kohtalo vertautuu miehen vastaavaan: Marisa Tomein esittämä strippari alkaa olla työuransa päätepisteessä (vaikka meikämamman näkökulmasta onkin erittäin edustava...). Elokuvaa voisi käyttää ammatinvalinnanohjauksessa: miten kauan kannattaa yrittää tienata vain kropallaan. (Unelmien sielunmessua kuulemma on käytetty huumevalistukseen, osuva valinta.)
Tarinansa puolesta The Wrestler ei ole mitenkään poikkeuksellinen elokuva. Näyttelijänsuoritukset ovat hyviä, mutta ovatko ne ihmeellisiä, en osaa sanoa. Sitä jään odottamaan, miten Hollywood tulkitsee elokuvaa pääosia esittävien näyttelijöiden, varsinkin Mickey Rourken suhteen. Onko nöyränä poikana takaisin tuleminen palkinnon arvoista?
Minulta on usein kysytty, mihin tarvitaan sankaritarinoita. Lopulta The Wrestler ei ole sellainen, vaan pikemminkin se leikittelee lajityypillä, jos rujoa menoa nyt voi leikittelyksi kutsua. Sankari halutaan nähdä riippumattomana ja kaiken yläpuolella olevana, mutta "Randy the Ram" on lopulta strippariin vertautuva "nigger of the world" (tämä on Lennon-sitaatti).
Jossain määrin kyseessä on siis jopa luokkatietoinen elokuva. Kaikki miehet eivät tunnetusti hallitse maailmaa, vaikka näyttäisivät siltä ja hetken aikaa olisivat tavalla tai toisella huipulla. Heitäkin käytetään hyväksi, ennen kaikkea toisten miesten toimesta, mutta pääsee elokuvassa nainenkin hetkeksi siihen asemaan.
Toisaalta voi arvella, että showpainin kaltaisiin hommiin ryhtyviltä ei koulu ole välttämättä sujunut ihanteellisesti. Siihen on monta syytä, yhtenä ehkä oppimisvaikeudet. Ainakin päähenkilön keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat keskitasoa heikompia, mikä ei ole eduksi ihmissuhteissa. Painiyleisö on kehno korvike: sehän haluaa verta, verta, verta... Sitähän sankarien pitäisi aina vuodattaa, tavalla tai toisella.
Niin että kannattiko? En tiedä. Darren Aronofsky ei päästä ihmisiä helpolla, tämäkin elokuva jäi verkkokalvoille pyörimään. Tuskin kuitenkaan ahdistun siitä vuosien päästä kuten Unelmien sielunmessusta...
Jos on nähnyt yhden urheilusankarileffan (en tiedä onko showpaini urheilua mutta kerronnan suhteen elokuva oli urheilusankarileffa) on nähnyt ainakin useimmat niistä. Oma suosikkini tällaisista hahmoista on Monty Pythonin Ken Cleanairsystem. "Every morning he runs twenty miles. Nobody knows why."
Vaikka olenkin joutunut katsomaan kaikki Rockyt ja monta muutakin miesruumiin rääkkäämistä kuvaava elokuvaa - velipoika katseli vielä nyrkkeilydokumenttejakin lajia harrastaessaan, auts - niin silti tuijotin suu auki The Wrestlerin kuvauksia painimatseista. Mitä kaikkea ihmiset haluavat nähdä toisten tekevän itselleen ja toisilleen. Veren on lennettävä, vaikka se olisikin sovittu juttu.
Mickey Rourken sankaruutta filmimaailman näkökulmasta on tietenkin sekin, että hän uskaltaa olla elokuvassa ruma monella tavalla. Ohitusleikkausarpi ei ole ketään kaunistanut, sen lisäksi että Rourken oman kamppailulajiuran jälkeiset "kauneus"leikkaukset eivät tehneet ihan sitä mitä piti. Roolihahmon työnteko lihatiskillä on nerokas oivallus sinänsä - niissäkään vetimissä ei moni ole edukseen.
Naisruumiin kohtalo vertautuu miehen vastaavaan: Marisa Tomein esittämä strippari alkaa olla työuransa päätepisteessä (vaikka meikämamman näkökulmasta onkin erittäin edustava...). Elokuvaa voisi käyttää ammatinvalinnanohjauksessa: miten kauan kannattaa yrittää tienata vain kropallaan. (Unelmien sielunmessua kuulemma on käytetty huumevalistukseen, osuva valinta.)
Tarinansa puolesta The Wrestler ei ole mitenkään poikkeuksellinen elokuva. Näyttelijänsuoritukset ovat hyviä, mutta ovatko ne ihmeellisiä, en osaa sanoa. Sitä jään odottamaan, miten Hollywood tulkitsee elokuvaa pääosia esittävien näyttelijöiden, varsinkin Mickey Rourken suhteen. Onko nöyränä poikana takaisin tuleminen palkinnon arvoista?
Minulta on usein kysytty, mihin tarvitaan sankaritarinoita. Lopulta The Wrestler ei ole sellainen, vaan pikemminkin se leikittelee lajityypillä, jos rujoa menoa nyt voi leikittelyksi kutsua. Sankari halutaan nähdä riippumattomana ja kaiken yläpuolella olevana, mutta "Randy the Ram" on lopulta strippariin vertautuva "nigger of the world" (tämä on Lennon-sitaatti).
Jossain määrin kyseessä on siis jopa luokkatietoinen elokuva. Kaikki miehet eivät tunnetusti hallitse maailmaa, vaikka näyttäisivät siltä ja hetken aikaa olisivat tavalla tai toisella huipulla. Heitäkin käytetään hyväksi, ennen kaikkea toisten miesten toimesta, mutta pääsee elokuvassa nainenkin hetkeksi siihen asemaan.
Toisaalta voi arvella, että showpainin kaltaisiin hommiin ryhtyviltä ei koulu ole välttämättä sujunut ihanteellisesti. Siihen on monta syytä, yhtenä ehkä oppimisvaikeudet. Ainakin päähenkilön keskittymiskyky ja pitkäjänteisyys ovat keskitasoa heikompia, mikä ei ole eduksi ihmissuhteissa. Painiyleisö on kehno korvike: sehän haluaa verta, verta, verta... Sitähän sankarien pitäisi aina vuodattaa, tavalla tai toisella.
tiistai 20. tammikuuta 2009
Barack Obaman ensimmäinen päivä
Tänään se sitten virallisesti alkaa, Yhdysvaltain ensimmäisen mustan presidentin aika. Tiedän ihmisiä, joille päivä on ennen kaikkea George W. Bushin viimeinen päivä presidenttinä - samoin ihmisiä, jotka pohtivat lähinnä sitä, koska Obama yritetään salamurhata. Näkökulmansa kullakin.
Venäjän hallitsijoita voi kuulemma analysoida "tukkateorian" avulla (vuorotellen tukkaa ja ei tukkaa, nyt on taas tukkaa, tosin kuka on hallitsija...). Yhdysvalloissa tunnutaan etenevän sävyisän dialektisesti, valitaan aina entisen presidentin antiteesi.
Ainakin Clintonin ajoista näin on ollut. Luin sattumalta vuoden 2001 Hesareita HYK:issä (minulle siitä ei tule koskaan Kansalliskirjastoa) ja sain muistutuksen, miten W:tä pidettiin aikanaan niin mukavan hillittynä ja säädyllisenä Clintonin skandaalien jälkeen. Clintoninkin sanottiin ryvettäneen presidenttiyden, muistatteko?
Ojasta allikkoonhan siinä jouduttiin, vaikka Michael Mooren jalanjäljissä uskoisikin, että W ei tullut presidentiksi laillisesti lainkaan. Nyt Yhdysvalloissa joka tapauksessa vannoo virkavalansa entinen yliopiston opettaja, lähes lukutaidottomana pidetyn edeltäjänsä jälkeen...
Sen jaarittelun voisi ainakin unohtaa, että vain tiukassa ydinperheessä kasvaminen on menestyksen avain. Onhan näitä presidenttejä nähty, Suomessakin. Tärkeintä on, että joku lapsen lähipiirissä katsoo tulevaisuuteen ja tekee jotain mielekästä - Obaman äiti teki väitöskirjan.
Kukahan on Yhdysvaltain seuraava presidentti? Kaikesta päätellen Arnold Schwarzenegger, vaikka siinä taisi olla lakiteknisiä ongelmia. Ainakin hän olisi taas antiteesi?
Venäjän hallitsijoita voi kuulemma analysoida "tukkateorian" avulla (vuorotellen tukkaa ja ei tukkaa, nyt on taas tukkaa, tosin kuka on hallitsija...). Yhdysvalloissa tunnutaan etenevän sävyisän dialektisesti, valitaan aina entisen presidentin antiteesi.
Ainakin Clintonin ajoista näin on ollut. Luin sattumalta vuoden 2001 Hesareita HYK:issä (minulle siitä ei tule koskaan Kansalliskirjastoa) ja sain muistutuksen, miten W:tä pidettiin aikanaan niin mukavan hillittynä ja säädyllisenä Clintonin skandaalien jälkeen. Clintoninkin sanottiin ryvettäneen presidenttiyden, muistatteko?
Ojasta allikkoonhan siinä jouduttiin, vaikka Michael Mooren jalanjäljissä uskoisikin, että W ei tullut presidentiksi laillisesti lainkaan. Nyt Yhdysvalloissa joka tapauksessa vannoo virkavalansa entinen yliopiston opettaja, lähes lukutaidottomana pidetyn edeltäjänsä jälkeen...
Sen jaarittelun voisi ainakin unohtaa, että vain tiukassa ydinperheessä kasvaminen on menestyksen avain. Onhan näitä presidenttejä nähty, Suomessakin. Tärkeintä on, että joku lapsen lähipiirissä katsoo tulevaisuuteen ja tekee jotain mielekästä - Obaman äiti teki väitöskirjan.
Kukahan on Yhdysvaltain seuraava presidentti? Kaikesta päätellen Arnold Schwarzenegger, vaikka siinä taisi olla lakiteknisiä ongelmia. Ainakin hän olisi taas antiteesi?
maanantai 15. joulukuuta 2008
Akuankkojen maa
Salibandy ei ole suuri suomalainen urheilulaji, mutta siitä huolimatta maailmanmestaruus on mannaa. Lupasin miehelle syödä hatullisen mitä vaan, jos Suomi voittaa Ruotsin - olen joulun alla syönyt ainakin hatullisen piparitaikinaa, lasketaanko se?
Akuankat ja hannuhanhet on vanha tuttu tapa käsitteellistää suomalaisten ja ruotsalaisten eroja. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin lajin syntymämaan tappiosta, mikä on aina tervehdyttävää urheilussa jos kohta missä vain. En ole huomannut suurta hersyttelyä medioissa, mutta ainakin lajin harrastajia hymyilyttää.
Idols saatiin luriteltua loppuun ja voittajaksi nousi ylivoimaisesti Koop Arponen. Laulutaidoistahan siinä vain on kyse - joopa joo, mutta eikö juuri isänsä menettänyt, kahdessa maassa puolikielistä elämää elänyt nuori mies vetoakin ihmisiin?
Tuollaiseen äänimäärään tarvitaan muutakin kuin fanipohjaa. Vaatimattomuus ja sanojen unohtelu vain lisäävät myötätuntoa. Raksamies vielä. Suomalainen haluaa oikeanlaisen voittajan, liian loistava ei kelpaa.
Akuankat ja hannuhanhet on vanha tuttu tapa käsitteellistää suomalaisten ja ruotsalaisten eroja. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin lajin syntymämaan tappiosta, mikä on aina tervehdyttävää urheilussa jos kohta missä vain. En ole huomannut suurta hersyttelyä medioissa, mutta ainakin lajin harrastajia hymyilyttää.
Idols saatiin luriteltua loppuun ja voittajaksi nousi ylivoimaisesti Koop Arponen. Laulutaidoistahan siinä vain on kyse - joopa joo, mutta eikö juuri isänsä menettänyt, kahdessa maassa puolikielistä elämää elänyt nuori mies vetoakin ihmisiin?
Tuollaiseen äänimäärään tarvitaan muutakin kuin fanipohjaa. Vaatimattomuus ja sanojen unohtelu vain lisäävät myötätuntoa. Raksamies vielä. Suomalainen haluaa oikeanlaisen voittajan, liian loistava ei kelpaa.
keskiviikko 10. joulukuuta 2008
Ahtisaaren suuri päivä
Suomalainen suhtautuminen Martti Ahtisaareen on jokseenkin hellyttävää. Miehen arvo tunnustetaan suurimmassa osassa maailmaa, mutta Suomeen hän ei sovi. Kai rauhan voi väärinkin tehdä, ei siinä mitään. Jos vaihtoehtona on sellainen sota kuin mitä nykyään käydään, en kyllä ymmärrä, miten sen lopettaminen voisi olla huonompi vaihtoehto.
Mutta mitä Ahtisaaren Nobel-palkinnon pitäisi merkitä suomalaisille? Minusta lahjahevosta ei pidä katsoa suuhun, koska useimmat meistä hengaavat maan rajojen ulkopuolellakin joskus. En osaa hävetä Nokiaa tai Lordia vain siksi, että ilmiöissä on omat ristiriitansa. Vai onko tietyille piireille ainoastaan jääkiekkokulta mainitsemisen arvoinen kansallinen saavutus? Ja toisille iänikuinen finnish design.
Harva meistä on tehnyt yhtään mitään niiden asioiden eteen, joista niin ylpeinä kerromme kun meiltä maastamme kysytään. Emme tietysti ole osallisia sen paremmin tuhansien järviemme muodostumiseen, joku esi-isä lienee ollut muutamaa kuivattamassa aikanaan. Yleensäkin kansakunta on hulvattoman kuvitteellinen yhteisö, mutta sen mukaan meitä arvioivat ihmiset, jotka eivät meistä vielä mitään muuta tiedä.
Näinä sotaa ihannoivina aikoina on hienoa, että joku suomalainen tunnustetaan rauhankin tekijäksi. Olen miettinyt, onko Kekkosen sankarikuva himmentynyt samasta syystä: hän yritti ylläpitää rauhaa, joskus kyseenalaisinkin keinoin. Siksi häntä niin kannatettiin aikanaan, uskoisin. Ja siksi sodasta etääntyneet sukupolvet haluavat tehdä hänestä kansakunnan arkkiroiston.
Se vähän, mitä olen ulkomailla ehtinyt olla viittaa siihen, että ei meitä suomalaisia sodistamme muisteta kovin laajoissa kansalaispiireissä. Muut asiat ovat ne, joista kannattaa aloittaa kevyt päivällispöytäkeskustelu. Oma identiteetti on tietysti eri asia. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen jäikin kiinni ruotsalaisessa tv-keskustelussa innostuttuaan puhumaan sotaveteraaneista - vaan Ruotsissa heitä ei ole ollut sataan vuoteen. Oman maan saa myös suhteuttaa muuhun maailmaan. Ja siinä maailmassa Ahtisaari on suurmies, eikä vain siinä mielessä mistä meillä jaksetaan naljailla alinomaa.
Mutta mitä Ahtisaaren Nobel-palkinnon pitäisi merkitä suomalaisille? Minusta lahjahevosta ei pidä katsoa suuhun, koska useimmat meistä hengaavat maan rajojen ulkopuolellakin joskus. En osaa hävetä Nokiaa tai Lordia vain siksi, että ilmiöissä on omat ristiriitansa. Vai onko tietyille piireille ainoastaan jääkiekkokulta mainitsemisen arvoinen kansallinen saavutus? Ja toisille iänikuinen finnish design.
Harva meistä on tehnyt yhtään mitään niiden asioiden eteen, joista niin ylpeinä kerromme kun meiltä maastamme kysytään. Emme tietysti ole osallisia sen paremmin tuhansien järviemme muodostumiseen, joku esi-isä lienee ollut muutamaa kuivattamassa aikanaan. Yleensäkin kansakunta on hulvattoman kuvitteellinen yhteisö, mutta sen mukaan meitä arvioivat ihmiset, jotka eivät meistä vielä mitään muuta tiedä.
Näinä sotaa ihannoivina aikoina on hienoa, että joku suomalainen tunnustetaan rauhankin tekijäksi. Olen miettinyt, onko Kekkosen sankarikuva himmentynyt samasta syystä: hän yritti ylläpitää rauhaa, joskus kyseenalaisinkin keinoin. Siksi häntä niin kannatettiin aikanaan, uskoisin. Ja siksi sodasta etääntyneet sukupolvet haluavat tehdä hänestä kansakunnan arkkiroiston.
Se vähän, mitä olen ulkomailla ehtinyt olla viittaa siihen, että ei meitä suomalaisia sodistamme muisteta kovin laajoissa kansalaispiireissä. Muut asiat ovat ne, joista kannattaa aloittaa kevyt päivällispöytäkeskustelu. Oma identiteetti on tietysti eri asia. Miika Nousiaisen Vadelmavenepakolainen jäikin kiinni ruotsalaisessa tv-keskustelussa innostuttuaan puhumaan sotaveteraaneista - vaan Ruotsissa heitä ei ole ollut sataan vuoteen. Oman maan saa myös suhteuttaa muuhun maailmaan. Ja siinä maailmassa Ahtisaari on suurmies, eikä vain siinä mielessä mistä meillä jaksetaan naljailla alinomaa.
tiistai 12. elokuuta 2008
Urheilusankareista
Näin hiljaisella sivulla ei kannata järjestää galluppia, mutta kuinka moni toivoo Michael Phelpsin onnistuvan, kuinka moni mokaavan? Minä toivon onnistumista. Olisi se vaan niin hassua.
Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.
Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.
Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.
Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.
Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)
Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.
Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.
Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.
Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.
Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)
torstai 22. toukokuuta 2008
Kesäisiä ja metallisia ongelmia
Hesarin kesätapahtumaliite toi epätoivon tullessaan. Taas se alkaa: mene jonnekin kunhan et kotonasi ole...
Yksi todellinen kiinnostuksenkohde minullakin on. Turisas pitäisi nähdä livenä, ja yhtyeen puuduttavalta vaikuttava keikkaputki mutkittelee suomalaisillakin festareilla. Jopa Myötätuulirockissa Hakunilassa, päivä vain on täysin väärä...
Jospa viimein saisin nähtyä Teräsbetoninkin livenä. Pari kolme vuotta sitten perheessämme jopa kuunneltiin sitä, nyt lähinnä kansallisten tunteiden vuoksi hurrataan mukana. Kivahan se on kun pojat pärjää tai jotain.
En ole ihan varma sankarimetallin poliittisesta korrektiudesta, varsinkin kun tiedän ettei manselaisilla oikeasti mitään huumorintajua ole. Voisi ajatella nuo Euroviisut niinkin, että kun siellä naiset uhoavat että sinua en jää suremaan niin miesten ratsastus sitten tasapainottaa mukavasti... yhtä koomisiahan ovat kumpikin.
Kuten myös metallia vaativa akateeminen perheenäiti... no, jokaisella on omat omituisuutensa, tämä lienee vaarattomimmasta päästä. Lupaan tulla yöksi kotiin :-)
Yksi todellinen kiinnostuksenkohde minullakin on. Turisas pitäisi nähdä livenä, ja yhtyeen puuduttavalta vaikuttava keikkaputki mutkittelee suomalaisillakin festareilla. Jopa Myötätuulirockissa Hakunilassa, päivä vain on täysin väärä...
Jospa viimein saisin nähtyä Teräsbetoninkin livenä. Pari kolme vuotta sitten perheessämme jopa kuunneltiin sitä, nyt lähinnä kansallisten tunteiden vuoksi hurrataan mukana. Kivahan se on kun pojat pärjää tai jotain.
En ole ihan varma sankarimetallin poliittisesta korrektiudesta, varsinkin kun tiedän ettei manselaisilla oikeasti mitään huumorintajua ole. Voisi ajatella nuo Euroviisut niinkin, että kun siellä naiset uhoavat että sinua en jää suremaan niin miesten ratsastus sitten tasapainottaa mukavasti... yhtä koomisiahan ovat kumpikin.
Kuten myös metallia vaativa akateeminen perheenäiti... no, jokaisella on omat omituisuutensa, tämä lienee vaarattomimmasta päästä. Lupaan tulla yöksi kotiin :-)
torstai 15. toukokuuta 2008
Urheilujuhlan tuntua
Lätkän MM-kisatavoite saavutettu... siis minun. Jokaisella penkkiurheilijalla lienee oma kipurajansa, jonka jälkeen voi vain nauttia tuloksista jos niitä sattuu tulemaan. Eivät kaikki halua nähdä vain voittoja, me olemme joskus ihan järkevää porukkaa. Vaikka valvommekin puolen yötä mokoman muovilätkän takia.
Urheilujournalismi on kyllä hupaisaa. Sankareita ja legendoja piisaa kuin paremmassakin roolipelissä. Ja aika helpolla nimitys usein irtoaa, ottelun sankariksi pääsee yhdellä oikeaan aikaan isketyllä maalilla.
Urheilun kokemisessa on monta astetta, joista kotisohva on tylsimmästä päästä. Kannattaisi ainakin välillä käydä kunnon matsissa ihan ilmielävänä, niin pääsisi tunnelmaan muutenkin. Oltiin kaverin kanssa viime viikolla Hyvinkää-Sotkamo-pesäpallo-ottelussa. Olihan se vähän outoa katsoa nurmikolla pelaavia, mutta onneksi takanamme istui osan aikaa aito kainuulaismummo kannustushuutoineen...
Sotkamossa olen päässyt kunnon kansallisurheilutunnelmiin Jymyn kotiotteluissa, sukulaisvierailujen lomassa. "Kuolee..." hempeää kuorolaulua ja juoksun tullen Roadrunner. Kunnon bassokaiuttimet ja kaikki. Ei mitään nälkämaan laulua tosiaankaan.
Käsittääkseni pienellä paikkakunnalla Jymy on melkoinen mahtitekijä ja monella tapaa vaikuttaja. Kerettiläinen ajatus tähän väliin: Tahko Pihkala halusi luoda suomalaisille sotaan valmistavan urheilulajin, mutta olisiko Suomella paremmat mahkut vaikkapa jalkapallossa, jos maakunnissa ei tuhrattaisi mailan varressa? Ei niin etteikö joka lajia olisi ihan kiva seurata. Mietin vain.
Kaiketi todellinen oman joukkueen löytäminen ja sen kannattaminen hulluuteen saakka on paras tapa kokea urheilu. Ikävä että ainakaan minulta sellainen ei onnistu, vaikka toki mainitussa pesismatsissa Jymy sai minulta suuremmat suosionosoitukset. (Niillä on paremmat makkarat kuin Tahkolla.)
Vai onko oman joukkueen mukana eläminen sittenkin liian raskasta? Lappeenrannan SaiPa ja Jyväskylän JYP tulivat jääkiekkojoukkueista puheeksi pesismatsin aikana (anteeksi kaikille joita lörpöttelymme häiritsi). Tiedättehän nämä lokakuun mestarit, joiden sijoitus sarjataulukossa valahtaa vuodenvaihteen jälkeen jälleen normaaleille sijoilleen...
Aki Riihilahti kirjoitti muinoin blogissaan, miten joukkueurheilu on aika älytöntä. Missä muussa ammatissa ihmiset tuulettelevat ja hyppivät toistensa päälle heti kun joku saa aikaan täysin normaalin työsuorituksen?
Ehkä olisi kuitenkin syytä. Ja nimitellä ihmisiä legendoiksi ja sankareiksi kevyinkin perustein. On tuo urheilun seuraaminen sen verran hauskaa, että miksi sitä hauskaa ei levitettäisi laajemmallekin!
Urheilujournalismi on kyllä hupaisaa. Sankareita ja legendoja piisaa kuin paremmassakin roolipelissä. Ja aika helpolla nimitys usein irtoaa, ottelun sankariksi pääsee yhdellä oikeaan aikaan isketyllä maalilla.
Urheilun kokemisessa on monta astetta, joista kotisohva on tylsimmästä päästä. Kannattaisi ainakin välillä käydä kunnon matsissa ihan ilmielävänä, niin pääsisi tunnelmaan muutenkin. Oltiin kaverin kanssa viime viikolla Hyvinkää-Sotkamo-pesäpallo-ottelussa. Olihan se vähän outoa katsoa nurmikolla pelaavia, mutta onneksi takanamme istui osan aikaa aito kainuulaismummo kannustushuutoineen...
Sotkamossa olen päässyt kunnon kansallisurheilutunnelmiin Jymyn kotiotteluissa, sukulaisvierailujen lomassa. "Kuolee..." hempeää kuorolaulua ja juoksun tullen Roadrunner. Kunnon bassokaiuttimet ja kaikki. Ei mitään nälkämaan laulua tosiaankaan.
Käsittääkseni pienellä paikkakunnalla Jymy on melkoinen mahtitekijä ja monella tapaa vaikuttaja. Kerettiläinen ajatus tähän väliin: Tahko Pihkala halusi luoda suomalaisille sotaan valmistavan urheilulajin, mutta olisiko Suomella paremmat mahkut vaikkapa jalkapallossa, jos maakunnissa ei tuhrattaisi mailan varressa? Ei niin etteikö joka lajia olisi ihan kiva seurata. Mietin vain.
Kaiketi todellinen oman joukkueen löytäminen ja sen kannattaminen hulluuteen saakka on paras tapa kokea urheilu. Ikävä että ainakaan minulta sellainen ei onnistu, vaikka toki mainitussa pesismatsissa Jymy sai minulta suuremmat suosionosoitukset. (Niillä on paremmat makkarat kuin Tahkolla.)
Vai onko oman joukkueen mukana eläminen sittenkin liian raskasta? Lappeenrannan SaiPa ja Jyväskylän JYP tulivat jääkiekkojoukkueista puheeksi pesismatsin aikana (anteeksi kaikille joita lörpöttelymme häiritsi). Tiedättehän nämä lokakuun mestarit, joiden sijoitus sarjataulukossa valahtaa vuodenvaihteen jälkeen jälleen normaaleille sijoilleen...
Aki Riihilahti kirjoitti muinoin blogissaan, miten joukkueurheilu on aika älytöntä. Missä muussa ammatissa ihmiset tuulettelevat ja hyppivät toistensa päälle heti kun joku saa aikaan täysin normaalin työsuorituksen?
Ehkä olisi kuitenkin syytä. Ja nimitellä ihmisiä legendoiksi ja sankareiksi kevyinkin perustein. On tuo urheilun seuraaminen sen verran hauskaa, että miksi sitä hauskaa ei levitettäisi laajemmallekin!
sunnuntai 13. huhtikuuta 2008
Smedsin Tuntematon
Koska minulla, toisin kuin pääministerillämme, "oli tarve juosta sitä katsomaan", huusin netistä liput Kansallisteatterin uuteen versioon Tuntemattomasta sotilaasta.
Mielestäni esitys on onnistunut - kun olin aiheesta lukenut jo yhtä ja toista, ei moni asia erityisesti yllättänyt. Yleisön mukaanottaminen ehkä, ystäväni ja minä "jouduimme" muutaman muun naisen kera lavalle tanssimaan Stalinin syntymäpäivän kunniaksi... tuli kotirouville täysi päivä vapaalla, heh.
Tässä Tuntemattoman versiossa ei ole ideana mikään rienaaminen tai kuvienraastaminen, vaan todellakin Linnan teoksen päivittäminen nykyaikaan. Jos toisen maailmansodan aikainen sodankäynti oli Linnasta hullun hommaa, mitä hän sanoisi nykyisestä menosta vaikkapa Irakissa?
Nykypäivää on myös alun "sotilaskoulutus" Ihanaa Leijonat ihanaa-kappaleen tahtiin. Jääkiekkosankaruushan rinnastetaan surutta Suomen aseelliseen puolustamiseen. Minusta se on rienaa jos jokin, mutta läpi menee kaikkialla.
Sodan ja maskuliinisuuden, menneisyyden ja nykypäivän suhteista siinä vain on kyse. Jos ei tahdo nähdä näitä asioita tai ei tunnista niitä nykysuomalaisessa menossa, näytelmä tuntuu varmaan oudolta ja jopa typerältä. Ammatikseen näitä vääntävälle asia tuli selväksi jo ensimmäisen vartin aikana ja loppu kävi hieman pitkäksi.
Bongausta: meidän historioitsijan ja sosiologin lisäksi siellä oli myös kaksi muuta talous- ja sosiaalihistorian tutkija sekä dramaturgi Outi Nyytäjä. Valistunutta yleisöä kaiketi... Kunpa joku veisi muutaman asematunnelin klanipään katsomaan tätä naapurissa pyörivää kappaletta. Voisi olla kunnon käännyttämisen paikka.
Mielestäni esitys on onnistunut - kun olin aiheesta lukenut jo yhtä ja toista, ei moni asia erityisesti yllättänyt. Yleisön mukaanottaminen ehkä, ystäväni ja minä "jouduimme" muutaman muun naisen kera lavalle tanssimaan Stalinin syntymäpäivän kunniaksi... tuli kotirouville täysi päivä vapaalla, heh.
Tässä Tuntemattoman versiossa ei ole ideana mikään rienaaminen tai kuvienraastaminen, vaan todellakin Linnan teoksen päivittäminen nykyaikaan. Jos toisen maailmansodan aikainen sodankäynti oli Linnasta hullun hommaa, mitä hän sanoisi nykyisestä menosta vaikkapa Irakissa?
Nykypäivää on myös alun "sotilaskoulutus" Ihanaa Leijonat ihanaa-kappaleen tahtiin. Jääkiekkosankaruushan rinnastetaan surutta Suomen aseelliseen puolustamiseen. Minusta se on rienaa jos jokin, mutta läpi menee kaikkialla.
Sodan ja maskuliinisuuden, menneisyyden ja nykypäivän suhteista siinä vain on kyse. Jos ei tahdo nähdä näitä asioita tai ei tunnista niitä nykysuomalaisessa menossa, näytelmä tuntuu varmaan oudolta ja jopa typerältä. Ammatikseen näitä vääntävälle asia tuli selväksi jo ensimmäisen vartin aikana ja loppu kävi hieman pitkäksi.
Bongausta: meidän historioitsijan ja sosiologin lisäksi siellä oli myös kaksi muuta talous- ja sosiaalihistorian tutkija sekä dramaturgi Outi Nyytäjä. Valistunutta yleisöä kaiketi... Kunpa joku veisi muutaman asematunnelin klanipään katsomaan tätä naapurissa pyörivää kappaletta. Voisi olla kunnon käännyttämisen paikka.
torstai 13. maaliskuuta 2008
Miesten miehet
Kommentoin viimeisintä tekstarikohua muistuttamalla Mikko Lehtosen Pikku jättiläisiä-teoksessaan vuonna 1995 julkaisemasta artikkelista "Ilkka Kanerva: miesten mies".
Lukekaa itse, mutta ei näitä nykyisiä otsikoita voi pitää yllätyksenä. Ellei sitten sen tiedon perusteella, jonka Gustav Hägglund antoi taannoin telkkarissa: yli 50-vuotiaista miehistä puolet on impotentteja. Ainakin peukku kuitenkin nousee?
Suomalaisia ei pidetä sen paremmin suomalaisten omakuvassa kuin käsittääkseni muidenkaan silmissä erityisen seksuaalisina. Meillä on kiire kertoa, että saunassa harjoitettu alastomuuskin on "luonnollista" ja muutenkin olemme lähdevedenraikasta ulkoilmakansaa, joka lisääntyy kaiketi suvuttomasti.
Mitä enemmän mietin suomalaista ja yleisempääkin sankaruutta, sitä vaikeammalta asialta seksuaalisuus alkaa vaikuttaa. Oikealla sankarilla sitä toki on, mutta se ei merkitse hänelle sen enempää: rakasta ja unhoita mutta älä nyt sen takia kärsi.
Kiihkeä ja intensiivinen parisuhde lienee sankarille paljon suurempi ongelma kuin irtosuhteet ja vonkaaminen. Sitoutuminen johonkin muuhun kuin valtaan olisi kaiketi näille tekstarimiehille mahdotonta - ja siksi heitä äänestetäänkin.
Me muut äljentelemme alhaisten halujemme ja surkeiden rakkauksiemme syvyyksissä - ja kuinka me sitä häpeämmekään, olemmehan oikeasti saunapuhdasta lähdevesikansaa. Johtajamme ottavat mitä haluavat ja siirtyvät eteenpäin, se joka kyseenalaistaa tämän on ikävä ihminen tai muuten vain feministi.
Siksi nämä matit ja ilkat ovat niin suosittuja ja ymmärrettyjä. He ovat oikeita sankareita, kuten Mannerheim - jota ei kai liiasta romantiikasta ja lemmessä räytymisestä sentään liene vielä syytetty?
Lukekaa itse, mutta ei näitä nykyisiä otsikoita voi pitää yllätyksenä. Ellei sitten sen tiedon perusteella, jonka Gustav Hägglund antoi taannoin telkkarissa: yli 50-vuotiaista miehistä puolet on impotentteja. Ainakin peukku kuitenkin nousee?
Suomalaisia ei pidetä sen paremmin suomalaisten omakuvassa kuin käsittääkseni muidenkaan silmissä erityisen seksuaalisina. Meillä on kiire kertoa, että saunassa harjoitettu alastomuuskin on "luonnollista" ja muutenkin olemme lähdevedenraikasta ulkoilmakansaa, joka lisääntyy kaiketi suvuttomasti.
Mitä enemmän mietin suomalaista ja yleisempääkin sankaruutta, sitä vaikeammalta asialta seksuaalisuus alkaa vaikuttaa. Oikealla sankarilla sitä toki on, mutta se ei merkitse hänelle sen enempää: rakasta ja unhoita mutta älä nyt sen takia kärsi.
Kiihkeä ja intensiivinen parisuhde lienee sankarille paljon suurempi ongelma kuin irtosuhteet ja vonkaaminen. Sitoutuminen johonkin muuhun kuin valtaan olisi kaiketi näille tekstarimiehille mahdotonta - ja siksi heitä äänestetäänkin.
Me muut äljentelemme alhaisten halujemme ja surkeiden rakkauksiemme syvyyksissä - ja kuinka me sitä häpeämmekään, olemmehan oikeasti saunapuhdasta lähdevesikansaa. Johtajamme ottavat mitä haluavat ja siirtyvät eteenpäin, se joka kyseenalaistaa tämän on ikävä ihminen tai muuten vain feministi.
Siksi nämä matit ja ilkat ovat niin suosittuja ja ymmärrettyjä. He ovat oikeita sankareita, kuten Mannerheim - jota ei kai liiasta romantiikasta ja lemmessä räytymisestä sentään liene vielä syytetty?
torstai 28. helmikuuta 2008
Kalevalan päivänä
Sattuipa hauskasti tänä suurena kansallisena merkkipäivänä lukuun jälleen Willian A. Wilsonin teos Kalevala ja kansallisuusaate.
Nykyään jokainen, joka vähän kyseenalaistaa suomalaisten maineen vuosituhantisena sankarikansana saa tappouhkauksia. Liekö Wilson saanut aikanaan tai niistä piitannut kun amerikkalainen.
Hauska kirja on kyllä, nimenomaan siinä miten tieteenharjoittajat tutkimustuloksistaan huolimatta prostituoivat itsensä kansalliselle uholle kerta toisensa jälkeen. Kansalle piti tarjota selkeä ja siloiteltu kuva kansanrunoudesta, ja helpoiten se kävi rinnastamalla kansanrunous Lönnrotin värkkäämään eepokseen.
Mietin vain, onko historiantutkimuksessa viime vuosina ollut menossa samanlaista, pääosin tiedostamatonta touhua toisen maailmansodan aikaan liittyen. Suomalaiset on haluttu nähdä suurina selviytyjinä ja idän uhan selättäjinä niin, että sota-ajan moninaisuus ja sen ajan eläneiden ihmisten erilaisuus on jäänyt pimentoon.
Mietin ennen kaikkea sitä, mitä olen itse uskaltanut sanoa ja kenelle. Esimerkiksi sodan ikävistä puolista muistuttaminen ei tosiaankaan "loukkaa veteraaneja", aihepiiriä ihannoivia nahkakuulia vain. He taas eivät ole koko Suomen kansa eivätkä varsinkaan sen menneisyyden vartijoita.
Asiahan on niinkuin se kerrotaan. Varsinkin toimittajien ennakkoluulojen läpi pääseminen oman sanomansa kanssa - että sodassa kuolee ihmisiä eikä se ole koskaan kivaa, vaikka miten selviydyttäisiin - on todella vaikeaa. Samoin Kalevalaa tyrkytetään kouluissa edelleen suomalaisten menneisyytenä ja aitona kokonaisuutena. Että näin. Ainakin töitä riittää, kun vain näkisi tuloksia.
Nykyään jokainen, joka vähän kyseenalaistaa suomalaisten maineen vuosituhantisena sankarikansana saa tappouhkauksia. Liekö Wilson saanut aikanaan tai niistä piitannut kun amerikkalainen.
Hauska kirja on kyllä, nimenomaan siinä miten tieteenharjoittajat tutkimustuloksistaan huolimatta prostituoivat itsensä kansalliselle uholle kerta toisensa jälkeen. Kansalle piti tarjota selkeä ja siloiteltu kuva kansanrunoudesta, ja helpoiten se kävi rinnastamalla kansanrunous Lönnrotin värkkäämään eepokseen.
Mietin vain, onko historiantutkimuksessa viime vuosina ollut menossa samanlaista, pääosin tiedostamatonta touhua toisen maailmansodan aikaan liittyen. Suomalaiset on haluttu nähdä suurina selviytyjinä ja idän uhan selättäjinä niin, että sota-ajan moninaisuus ja sen ajan eläneiden ihmisten erilaisuus on jäänyt pimentoon.
Mietin ennen kaikkea sitä, mitä olen itse uskaltanut sanoa ja kenelle. Esimerkiksi sodan ikävistä puolista muistuttaminen ei tosiaankaan "loukkaa veteraaneja", aihepiiriä ihannoivia nahkakuulia vain. He taas eivät ole koko Suomen kansa eivätkä varsinkaan sen menneisyyden vartijoita.
Asiahan on niinkuin se kerrotaan. Varsinkin toimittajien ennakkoluulojen läpi pääseminen oman sanomansa kanssa - että sodassa kuolee ihmisiä eikä se ole koskaan kivaa, vaikka miten selviydyttäisiin - on todella vaikeaa. Samoin Kalevalaa tyrkytetään kouluissa edelleen suomalaisten menneisyytenä ja aitona kokonaisuutena. Että näin. Ainakin töitä riittää, kun vain näkisi tuloksia.
perjantai 22. helmikuuta 2008
Matti ja Conan
Piäministerin lempielokuviin kuuluu kuulemma Conan Barbaari, joka tuli hiljan telkkaristakin. Niin muuten minunkin. Yllättävää?
Arska-leffoja harva aikuinen mies katsoo ihan tosissaan. Eihän sille pullistelulle voi kuin nauraa. Eihän? Silti leffoja katsotaan, kuten Stallonenkin uhoiluja. Rockyn ykkösosassa voi oikeasti tirahtaa tippa linssiin, vaikka sankaritarinan kaava onkin ilmeinen.
Maskuliinisuus ja sankaruus ovat monitasoisia asioita. Kulttuuriväen on ollut tapana tuhahdella kaikelle, missä joku ryntää ja voittaa, mutta useimmille ihmisille tällaiset tarinat ovat tärkeitä. Vaikka niille ja omalle liikutukselle osattaisiinkin nauraa.
Surullisin väärintulkinta elokuvamaailmassa tapahtui taannoin, kun Mikael Fränti arvioi Paul Verhoevenin ohjaaman Starship Troopersin, oliko se nyt "aivottomaksi rymistelyksi" vai joku muu tähän tarkoitukseen varatuista ilmaisuista.
Minusta ko. scifisankarileffa nimenomaan jyllää aihepiirin kliseillä niin, että tyhmempikin tajuaa että kyseessä on kliseiden pilkka. Mutta jos odottaa jotain rautalangasta väännettyä yhteiskuntakritiikkiä, pettyy varmasti.
"Aivottomia rymistelyjä" katsovista miehistä osa on fiksumpia kuin luulisi (ja osa on naisia, mutta se on eri jutun aihe). Sitä minä vain mietin, onkohan piäministeri. Suhtautuminen oman elämän "succubus"-hahmoihin ei ole siltä vaikuttanut...
Toivottavasti maatamme ei johda mies, jonka mielestä "best in life" on "to crush your enemies, see them driven before you, hear the lamentations of their women"!
Arska-leffoja harva aikuinen mies katsoo ihan tosissaan. Eihän sille pullistelulle voi kuin nauraa. Eihän? Silti leffoja katsotaan, kuten Stallonenkin uhoiluja. Rockyn ykkösosassa voi oikeasti tirahtaa tippa linssiin, vaikka sankaritarinan kaava onkin ilmeinen.
Maskuliinisuus ja sankaruus ovat monitasoisia asioita. Kulttuuriväen on ollut tapana tuhahdella kaikelle, missä joku ryntää ja voittaa, mutta useimmille ihmisille tällaiset tarinat ovat tärkeitä. Vaikka niille ja omalle liikutukselle osattaisiinkin nauraa.
Surullisin väärintulkinta elokuvamaailmassa tapahtui taannoin, kun Mikael Fränti arvioi Paul Verhoevenin ohjaaman Starship Troopersin, oliko se nyt "aivottomaksi rymistelyksi" vai joku muu tähän tarkoitukseen varatuista ilmaisuista.
Minusta ko. scifisankarileffa nimenomaan jyllää aihepiirin kliseillä niin, että tyhmempikin tajuaa että kyseessä on kliseiden pilkka. Mutta jos odottaa jotain rautalangasta väännettyä yhteiskuntakritiikkiä, pettyy varmasti.
"Aivottomia rymistelyjä" katsovista miehistä osa on fiksumpia kuin luulisi (ja osa on naisia, mutta se on eri jutun aihe). Sitä minä vain mietin, onkohan piäministeri. Suhtautuminen oman elämän "succubus"-hahmoihin ei ole siltä vaikuttanut...
Toivottavasti maatamme ei johda mies, jonka mielestä "best in life" on "to crush your enemies, see them driven before you, hear the lamentations of their women"!
keskiviikko 16. tammikuuta 2008
Tapaus Karalahti
Mieskulttuurin hartaana ystävänä olen seurannut Jere Karalahden saagaa kiinnostuneena jo pitkään. Jostain syystä minusta on tehty Hifki-fani, mikä osaltaan vaikuttaa asiaan (olen jo kuulevinani korvissani huudon "Saipa!", näin ne aatteelliset ristiriidat jakavat perhettä).
Nämä viimeisimmät huumesyytöskäänteet ovat tietysti nostaneet intensiteettiä asiassa. Varsinkin se on tullut selväksi, jos nyt joku sitä vielä epäili, että miehet rakastavat juoruilua. Niin kauan kuin juorut ovat Kotimaa- ja Urheilu-osioissa lehteä eivätkä Viihteen tms. puolella, kyseessä on tietysti aina vakava asia. No huumeet ja järjestäytynyt rikollisuus ovatkin, mutta aika poikakirjamaisesti asioista tunnutaan välillä väännettävän.
Ja jokaisella on mielipide, oman elämännäkemyksensä mukaan. Monilla tuntuu olevan myös pohjaa mielipiteelleen, koska Karalahden kaltainen hahmo on kuin supersankari, ehtii enemmän kuin tavallinen ihminen koskaan ja kaikkihan sen tuntevat tai ainakin mun kaverin serkku. Joillakin on tuttuja huumepoliisissa (tai ainakin yksi samassa urheiluseurassa tuntee yhden) ja kolmansia se on ihan itse taklannutkin joskus takavuosina.
Mikä lienee totuus ja miltä se oikeudessa näyttää, jää nähtäväksi. Itse kukin voi huvitella googlaamalla asian keskeisten toimijoiden nimet, kaikenlaista tavaraa ja väitettä löytyy.
Karalahdesta on vuosien mittaan leivottu niin sankaria kuin roistoakin. Antisankariksi hän antaa ikävän vähän omaa nyyhkytarinaa lehdille, esiintyy jotenkin turhan reippaana ainakin minun mielestäni. Ei niin että haluaisin nyyhkyjuttuja lukea, mutta tunnen suomalaiset makumieltymykset. Pitää "nöyrtyä", pitää "tuntea se häpeä"...
Tunnen myötätuntoa Karalahden perhettä kohtaan siinä missä kuka tahansa, mutta enimmäkseen nämä julkiset tarinat ovat käyteainetta ihan muista asioista käytäville keskusteluille. Yhteydet rikolliseen toimintaan ovat meillä päin vähissä, mutta kouluaikoina tunnettiin ja ainakin tiedettiin kaikenlaisia tapauksia.
Joistakin tuli kunnon ihmisiä ja vakavasti otettavia ammatinharjoittajia, joistakin ei sitten tiedetä... Jotkut tulevat vastaan lehtien nimityksiä-palstoilla ja toiset eivät. Miksi niin on, sitä sopii arvailla. Mikä kääntää elämänkulun kuhunkin suuntaan?
Sitä on mietitty, vaikka eihän noista oikeasti tiedä hullukaan. Omista sukulaisista sentään enemmän ja ihan omista pikku edesottamuksista. Vaikka niidenkin perspektiivi vaihtuu iän myötä - mikä olikaan suurin saavutukseni ja elämäni käännekohta? Jonkinlaista nekrologin kirjoittamista etukäteen näistä aina tulee.
Tämähän kuulostaa aukikirjoitetulta Yö-yhtyeen kappaleelta, mikä ei ole kovin hyvä asia...
Kannattaa muistaa, että sankaruus on aina tarinassa. Ja Karalahdenkin tarina on kesken, jutun lopputulos ratkaisee paljon ja mitä sitten seuraa. Joku urheilu- tai rikostoimittaja kasaa jo kirjaa isänpäivämarkkinoille jos yhtään olen alan verenhimoa oikein ymmärtänyt. Pätkän tarinaa, joka tuntuu vain jatkuvan...
Loppuun biisitoive lätkämiesten makuun: Metallica: ... And Justice for All :-)
Nämä viimeisimmät huumesyytöskäänteet ovat tietysti nostaneet intensiteettiä asiassa. Varsinkin se on tullut selväksi, jos nyt joku sitä vielä epäili, että miehet rakastavat juoruilua. Niin kauan kuin juorut ovat Kotimaa- ja Urheilu-osioissa lehteä eivätkä Viihteen tms. puolella, kyseessä on tietysti aina vakava asia. No huumeet ja järjestäytynyt rikollisuus ovatkin, mutta aika poikakirjamaisesti asioista tunnutaan välillä väännettävän.
Ja jokaisella on mielipide, oman elämännäkemyksensä mukaan. Monilla tuntuu olevan myös pohjaa mielipiteelleen, koska Karalahden kaltainen hahmo on kuin supersankari, ehtii enemmän kuin tavallinen ihminen koskaan ja kaikkihan sen tuntevat tai ainakin mun kaverin serkku. Joillakin on tuttuja huumepoliisissa (tai ainakin yksi samassa urheiluseurassa tuntee yhden) ja kolmansia se on ihan itse taklannutkin joskus takavuosina.
Mikä lienee totuus ja miltä se oikeudessa näyttää, jää nähtäväksi. Itse kukin voi huvitella googlaamalla asian keskeisten toimijoiden nimet, kaikenlaista tavaraa ja väitettä löytyy.
Karalahdesta on vuosien mittaan leivottu niin sankaria kuin roistoakin. Antisankariksi hän antaa ikävän vähän omaa nyyhkytarinaa lehdille, esiintyy jotenkin turhan reippaana ainakin minun mielestäni. Ei niin että haluaisin nyyhkyjuttuja lukea, mutta tunnen suomalaiset makumieltymykset. Pitää "nöyrtyä", pitää "tuntea se häpeä"...
Tunnen myötätuntoa Karalahden perhettä kohtaan siinä missä kuka tahansa, mutta enimmäkseen nämä julkiset tarinat ovat käyteainetta ihan muista asioista käytäville keskusteluille. Yhteydet rikolliseen toimintaan ovat meillä päin vähissä, mutta kouluaikoina tunnettiin ja ainakin tiedettiin kaikenlaisia tapauksia.
Joistakin tuli kunnon ihmisiä ja vakavasti otettavia ammatinharjoittajia, joistakin ei sitten tiedetä... Jotkut tulevat vastaan lehtien nimityksiä-palstoilla ja toiset eivät. Miksi niin on, sitä sopii arvailla. Mikä kääntää elämänkulun kuhunkin suuntaan?
Sitä on mietitty, vaikka eihän noista oikeasti tiedä hullukaan. Omista sukulaisista sentään enemmän ja ihan omista pikku edesottamuksista. Vaikka niidenkin perspektiivi vaihtuu iän myötä - mikä olikaan suurin saavutukseni ja elämäni käännekohta? Jonkinlaista nekrologin kirjoittamista etukäteen näistä aina tulee.
Tämähän kuulostaa aukikirjoitetulta Yö-yhtyeen kappaleelta, mikä ei ole kovin hyvä asia...
Kannattaa muistaa, että sankaruus on aina tarinassa. Ja Karalahdenkin tarina on kesken, jutun lopputulos ratkaisee paljon ja mitä sitten seuraa. Joku urheilu- tai rikostoimittaja kasaa jo kirjaa isänpäivämarkkinoille jos yhtään olen alan verenhimoa oikein ymmärtänyt. Pätkän tarinaa, joka tuntuu vain jatkuvan...
Loppuun biisitoive lätkämiesten makuun: Metallica: ... And Justice for All :-)
maanantai 14. tammikuuta 2008
Sankariheviä viikon alkuun
Viime aikoina kuuntelussa on ollut Turisas-yhtyeen levy The Varangian Way. Mukavan mahtipontista, hienot kuorosovitukset ja kaikki. Kappale
Miklagaard Overture on yli kahdeksan minuutin kestoineen melkoinen "jazz odyssey", mutta ekstrana tuleva Rasputin korjaa huumoriviisarin kohdalleen.
Vaikuttaa siltä, että Turisas on pitkälti "Warlord" Nygårdin masinoima projekti, ja Hans Zimmeriä on kuunneltu rokimman menon ohella. Olisipa hauska tietää, miten suureellisimmat biisit hoidetaan keikalla, mutta lähiaikoina eivät ole tulossa Tukholmaa likemmäksi.
http://www.thevarangianway.com/main.html
Siinäpä sopiva päätös rouvien shoppausreissulle: suomalaiset esittävät viikinkisaagaa ruotsalaisille englanniksi... Arvanneeko tuota silti lähteä.
Tieto näistä kiinnostavista bändeistä tulee mammapuolueelle lähinnä satunnaisten lehtijuttujen keinoin, ja YouTube vahvistaa vaikutelmat. Enää ei tarvitse olla Soundin saati Suosikin armoilla, tai jännätä keskellä yötä, soittaako jokin musiikkikanava sitä biisiä jota toivottiin. Radio Rock ei auta, siellä on niin ukottuneet soittolistat että Radio Suomikin soittaa uudempaa populaarimusikkia.
Saarnasin edellisessä kirjoituksessa sukupolvien välisten erojen puolesta. Ei tämä musiikkihomma minusta ole ristiriidassa sen kanssa niin kauan kuin en änkeä poikien kanssa samoihin konsertteihin. Tai ainakaan vaadi, että he tervehtivät...
Turisaksen kaltaisten yhtyeiden kohdalla pitäisi tietysti nostaa tiedostavan feministin lippu salkoon ja vaatia naisnäkökulmaa tai jotain. Mutta tosielämässä useimmat miehetkin pitävät näitä bändejä hieman hassuina, jos eivät suorastaan huumorina. Ironiaa? Jaa... Viisaammat päättäkööt. Sitä odotellessa, Holmgard and beyond...
P.S. Klikkaapa Turisasta tuolta profiilisivulta. Seuraajia on Chileä myöten ja harrastuksena "Finlandia". Onko MEK reagoinut tähän? Vaikka osaavathan ne Tuska-festareille itsekin.
Miklagaard Overture on yli kahdeksan minuutin kestoineen melkoinen "jazz odyssey", mutta ekstrana tuleva Rasputin korjaa huumoriviisarin kohdalleen.
Vaikuttaa siltä, että Turisas on pitkälti "Warlord" Nygårdin masinoima projekti, ja Hans Zimmeriä on kuunneltu rokimman menon ohella. Olisipa hauska tietää, miten suureellisimmat biisit hoidetaan keikalla, mutta lähiaikoina eivät ole tulossa Tukholmaa likemmäksi.
http://www.thevarangianway.com/main.html
Siinäpä sopiva päätös rouvien shoppausreissulle: suomalaiset esittävät viikinkisaagaa ruotsalaisille englanniksi... Arvanneeko tuota silti lähteä.
Tieto näistä kiinnostavista bändeistä tulee mammapuolueelle lähinnä satunnaisten lehtijuttujen keinoin, ja YouTube vahvistaa vaikutelmat. Enää ei tarvitse olla Soundin saati Suosikin armoilla, tai jännätä keskellä yötä, soittaako jokin musiikkikanava sitä biisiä jota toivottiin. Radio Rock ei auta, siellä on niin ukottuneet soittolistat että Radio Suomikin soittaa uudempaa populaarimusikkia.
Saarnasin edellisessä kirjoituksessa sukupolvien välisten erojen puolesta. Ei tämä musiikkihomma minusta ole ristiriidassa sen kanssa niin kauan kuin en änkeä poikien kanssa samoihin konsertteihin. Tai ainakaan vaadi, että he tervehtivät...
Turisaksen kaltaisten yhtyeiden kohdalla pitäisi tietysti nostaa tiedostavan feministin lippu salkoon ja vaatia naisnäkökulmaa tai jotain. Mutta tosielämässä useimmat miehetkin pitävät näitä bändejä hieman hassuina, jos eivät suorastaan huumorina. Ironiaa? Jaa... Viisaammat päättäkööt. Sitä odotellessa, Holmgard and beyond...
P.S. Klikkaapa Turisasta tuolta profiilisivulta. Seuraajia on Chileä myöten ja harrastuksena "Finlandia". Onko MEK reagoinut tähän? Vaikka osaavathan ne Tuska-festareille itsekin.
keskiviikko 5. joulukuuta 2007
Nationalismi ja narsismi
Onkohan narsistinen käyttäytyminen koodattu nationalismiin jo sen syntyessä? Kuuluuko tällainen käytös ajatukseen, että jokainen ihminen on osa jotain kansakuntaa?
Narsismilla tarkoitan minäkeskeistä ajattelu- ja toimintatapaa, jossa muiden tehtävänä on lähinnä tuoda esille narsistin parhaita puolia, säännöt on tehty rikottaviksi milloin ne eivät palvele narsistin tarkoitusperiä ja kaikki kiinnostavat asiat maailmassa liittyvät narsistiin eikä muunlaisia oikeastaan ole olemassakaan. Narsisti ei kykene normaaliin vuorovaikutukseen, sulle-mulle-ajatteluun, vaan hänen täytyy saada voittaa, olla paras ja kaiken keskipiste.
Narsistit ovat myös suuria selviytyjiä: menneisyys on täynnä kriisejä ja kamppailuja, mutta narsistimme on luovinut elämän karikoiden läpi ja noussut tuhkasta kuin Feeniks-lintu. Vähintään. Kansakuntien suuri menneisyys ja vielä suurempi tulevaisuus ovat puolestaan nationalismin peruskamaa. Jos niitä ei ole, ne keksitään.
Voisin kirjoittaa pitkät pätkät suurvaltojen tai sellaisiksi itsensä kuvittelevien maiden kansallisesta narsismista. Kun pitää pelastaa maailma tai nousta uudelleen sotilasmahdiksi, siinä ei suhteellisuudentajulle tai reiluille vaaleille ole sijaa. Eikä niiden sääntöjen noudattamiselle, joista muiden maiden kohdalla pidetään iso poru. Meillä on tehtävä maailmassa, älkää nyt sekaantuko tähän.
Vaan kirjoitanpa itsenäisyyspäivän kunniaksi suomalaisuudesta. Olen näet kuunnellut viimeisen puolen vuoden aikana sangen paljon radiota, Yleä enimmäkseen mutta myös muita kanavia. Otan siis esimerkkini tällä kertaa näistä ympyröistä. Kaiketi radiojournalismilla on omat sääntönsä ja tuleehan sieltä ihan asiallistakin tavaraa, mutta usein ollaan liikkeellä aika heppoisin eväin.
Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että suunnilleen joka toisen ohjelman ja välispiikin, kesällä kahden kolmanneksen ilmitajuisena tai piiloisena sisältönä on ”me suomalaiset”. Suomi tänään, Suomi eilen, miten Suomen käy? Jos joku on erehtynyt ulkomailla käymään, ei suinkaan kysytä, mitä hän on siellä kokenut ja oppinut, vaan mitä hän on kaivannut Suomesta ja eikös täällä nyt sentään.
Toisaalta ”me kaikki” ilmeisesti tiedämme, mitä Suomi on. Ainakin toimittajien antama kuva on aika yksiselitteinen: viinaa juodaan, Nokia jyrää ja jääkiekkoa pelataan. Välillä joku ostaa Marimekon ja Joulupukki matkaan jo käy. Eikö tämä kyllästytä, vai hakeutuuko tällaisten ohjelmien toimittajiksi vain lobotomian läpikäyneitä tyyppejä? On olemassa fiksuja, ajatteleviakin radiotoimittajia ja minulla on ollut kunnia tavata heistä muutamia. Mutta sitten ovat nämä yleisjorisijat. Kanava vaihtuu, vaikka toisella on sitä samaa.
Itsenäisyyspäivänä jankutetaan niin radiossa kuin muuallakin Suomen käymistä sodista, kuten kunnon narsistille sopiikin. Kun on jokin dramaattinen asia kerrottavana, pysytäänpä siinä sen sijaan että elettäisiin eteenpäin. Ja sodat ovat nimenomaan meidän sotiamme, missään muualla ei ollut kaatuneita, invalideja, pommituksia, pakolaisia, lastensiirtoja tai vieraan vallan joukkoja. Jos oli, meidän nyt olivat kuitenkin kamalampia.
Kamaluuksiin kuuluu tietysti myös "suomalainen viinapää", joka onkin sellainen ongelma että ihan. Siitä aiheesta saa keskustelun aikaiseksi vaikka huonommillakin haastateltavilla. Paitsi että minun mielestäni keskustelua ei ole se, että ollaan liikuttavan yksimielisiä niin asian syistä kuin seurauksistakin ja kinastellaan vain pikkuisen toimintatavoista.
Jos haluaisin estää todellisen keskustelun kaikista järkevistä asioista, kehittelisin juuri tällaisen, monia ihmisiä kipeästi koskettavan mutta yleisemmällä tasolla kaikista realiteeteista irronneen diskurssin. Vuosisadan huijaus, jos niikseen tulee. Näin toimii narsisti silloin, jos epäkohtaa ei kertakaikkiaan voi peitellä eikä paeta: tehdään siitä niin suuri spektaakkeli, että huomio kiinnittyy vain siihen eikä mihinkään muuhun.
Suomalaiset itse ovat mukavia ihmisiä, ja tällä tarkoitan kaikkia täällä asuvia, niitäkin joille vanhempi väki alkaa ulkonäön hämäämänä puhua englantia. Mutta tämä suomalaisuus on sellainen suo ja hetteikkö, että tunnen uppoavani siihen. Suomalaisuuden määritelmät eivät tunnu selventävän vaan sekoittavan asioita ja estävän kaiken normaalin havainnoinnin ja vuorovaikutuksen. Sama juttu se on yksilönarsistien kanssa: eivät hekään halua muiden näkevän todellisuutta kun eivät kestä sitä itse. Siksi elämä heidän lähellään on niin hankalaa.
Voisiko maailma olla parempi paikka ilman narsistisia kansakuntia? Siitähän haaveiltiin muutama vuosikymmen sitten, mutta menivät innostumaan asiasta uudelleen ja tässä ollaan, jos oltiin koskaan pois menossakaan. Mutta voivatko kansakunnat olla muuta kuin narsistisia? Mikä meitä liittää yhteen, ellei suuri kertomus pienestä kansasta, joka on kamppaillut halki vuosisatojen luonnonvoimien ja mahtavien naapurien puristuksessa...
Narsismilla tarkoitan minäkeskeistä ajattelu- ja toimintatapaa, jossa muiden tehtävänä on lähinnä tuoda esille narsistin parhaita puolia, säännöt on tehty rikottaviksi milloin ne eivät palvele narsistin tarkoitusperiä ja kaikki kiinnostavat asiat maailmassa liittyvät narsistiin eikä muunlaisia oikeastaan ole olemassakaan. Narsisti ei kykene normaaliin vuorovaikutukseen, sulle-mulle-ajatteluun, vaan hänen täytyy saada voittaa, olla paras ja kaiken keskipiste.
Narsistit ovat myös suuria selviytyjiä: menneisyys on täynnä kriisejä ja kamppailuja, mutta narsistimme on luovinut elämän karikoiden läpi ja noussut tuhkasta kuin Feeniks-lintu. Vähintään. Kansakuntien suuri menneisyys ja vielä suurempi tulevaisuus ovat puolestaan nationalismin peruskamaa. Jos niitä ei ole, ne keksitään.
Voisin kirjoittaa pitkät pätkät suurvaltojen tai sellaisiksi itsensä kuvittelevien maiden kansallisesta narsismista. Kun pitää pelastaa maailma tai nousta uudelleen sotilasmahdiksi, siinä ei suhteellisuudentajulle tai reiluille vaaleille ole sijaa. Eikä niiden sääntöjen noudattamiselle, joista muiden maiden kohdalla pidetään iso poru. Meillä on tehtävä maailmassa, älkää nyt sekaantuko tähän.
Vaan kirjoitanpa itsenäisyyspäivän kunniaksi suomalaisuudesta. Olen näet kuunnellut viimeisen puolen vuoden aikana sangen paljon radiota, Yleä enimmäkseen mutta myös muita kanavia. Otan siis esimerkkini tällä kertaa näistä ympyröistä. Kaiketi radiojournalismilla on omat sääntönsä ja tuleehan sieltä ihan asiallistakin tavaraa, mutta usein ollaan liikkeellä aika heppoisin eväin.
Vai mitä pitäisi ajatella siitä, että suunnilleen joka toisen ohjelman ja välispiikin, kesällä kahden kolmanneksen ilmitajuisena tai piiloisena sisältönä on ”me suomalaiset”. Suomi tänään, Suomi eilen, miten Suomen käy? Jos joku on erehtynyt ulkomailla käymään, ei suinkaan kysytä, mitä hän on siellä kokenut ja oppinut, vaan mitä hän on kaivannut Suomesta ja eikös täällä nyt sentään.
Toisaalta ”me kaikki” ilmeisesti tiedämme, mitä Suomi on. Ainakin toimittajien antama kuva on aika yksiselitteinen: viinaa juodaan, Nokia jyrää ja jääkiekkoa pelataan. Välillä joku ostaa Marimekon ja Joulupukki matkaan jo käy. Eikö tämä kyllästytä, vai hakeutuuko tällaisten ohjelmien toimittajiksi vain lobotomian läpikäyneitä tyyppejä? On olemassa fiksuja, ajatteleviakin radiotoimittajia ja minulla on ollut kunnia tavata heistä muutamia. Mutta sitten ovat nämä yleisjorisijat. Kanava vaihtuu, vaikka toisella on sitä samaa.
Itsenäisyyspäivänä jankutetaan niin radiossa kuin muuallakin Suomen käymistä sodista, kuten kunnon narsistille sopiikin. Kun on jokin dramaattinen asia kerrottavana, pysytäänpä siinä sen sijaan että elettäisiin eteenpäin. Ja sodat ovat nimenomaan meidän sotiamme, missään muualla ei ollut kaatuneita, invalideja, pommituksia, pakolaisia, lastensiirtoja tai vieraan vallan joukkoja. Jos oli, meidän nyt olivat kuitenkin kamalampia.
Kamaluuksiin kuuluu tietysti myös "suomalainen viinapää", joka onkin sellainen ongelma että ihan. Siitä aiheesta saa keskustelun aikaiseksi vaikka huonommillakin haastateltavilla. Paitsi että minun mielestäni keskustelua ei ole se, että ollaan liikuttavan yksimielisiä niin asian syistä kuin seurauksistakin ja kinastellaan vain pikkuisen toimintatavoista.
Jos haluaisin estää todellisen keskustelun kaikista järkevistä asioista, kehittelisin juuri tällaisen, monia ihmisiä kipeästi koskettavan mutta yleisemmällä tasolla kaikista realiteeteista irronneen diskurssin. Vuosisadan huijaus, jos niikseen tulee. Näin toimii narsisti silloin, jos epäkohtaa ei kertakaikkiaan voi peitellä eikä paeta: tehdään siitä niin suuri spektaakkeli, että huomio kiinnittyy vain siihen eikä mihinkään muuhun.
Suomalaiset itse ovat mukavia ihmisiä, ja tällä tarkoitan kaikkia täällä asuvia, niitäkin joille vanhempi väki alkaa ulkonäön hämäämänä puhua englantia. Mutta tämä suomalaisuus on sellainen suo ja hetteikkö, että tunnen uppoavani siihen. Suomalaisuuden määritelmät eivät tunnu selventävän vaan sekoittavan asioita ja estävän kaiken normaalin havainnoinnin ja vuorovaikutuksen. Sama juttu se on yksilönarsistien kanssa: eivät hekään halua muiden näkevän todellisuutta kun eivät kestä sitä itse. Siksi elämä heidän lähellään on niin hankalaa.
Voisiko maailma olla parempi paikka ilman narsistisia kansakuntia? Siitähän haaveiltiin muutama vuosikymmen sitten, mutta menivät innostumaan asiasta uudelleen ja tässä ollaan, jos oltiin koskaan pois menossakaan. Mutta voivatko kansakunnat olla muuta kuin narsistisia? Mikä meitä liittää yhteen, ellei suuri kertomus pienestä kansasta, joka on kamppaillut halki vuosisatojen luonnonvoimien ja mahtavien naapurien puristuksessa...
maanantai 3. joulukuuta 2007
Sankarini!
Sankaruutta kun lähtee tutkimaan ja jossain vaiheessa joku erehtyy haastattelemaan, väistämätön kysymys on: Kukas se sinun sankarisi sitten on?
Pitääkö sankaria ihailla varauksetta ja kaikilta osin? Toivottavasti ei. En ole mielestäni kyyninen enkä edes kaksisemmin niuho ihminen, mutta täysin virheetöntä ja kiiltäväkilpistä sankaria en ole löytänyt.
Elämyksellisempi näkökulma, jota esim. Geoffrey Cubitt teoksessa Heroic lives and exemplary reputations esittää on minulla toimivampi. Eli ihmiset, joiden tekemisissä on jotain sellaista, että se sävähdyttää kerta kerran jälkeen ja saa minutkin uskomaan maailmaan ja itseeni ovat minun sankareitani.
Ihan ensiksi minulle tulee sankareistani mieleen Olavi Paavolainen. Hänen kerrotaan puhjenneen kyyneliin omaa tekstiään lukiessaan: "kun minä kirjoitan niin hyvin" - no minun puolestani pillitys oli oikeutettua. Tykkään, mitä nyt nuoruuden runot eivät ole sitä Paavolaista jota kannattaa lukea. "Hekkuma", voi kiesus sentään.
Esteettisen sankaruuden lisäksi pidän siitä, mistä Paavolainen kirjoitti. Hän tuntui näkevän suomalaisen 1920- ja 30-lukujen henkisen maailman vähän turhankin selkeästi, ja vaikka Synkkä yksinpuhelu olisikin korjailtua jälkiviisautta, silti se olisi ollut vuosikymmeniä aikaansa edellä. Tämän tiedän tutkijana ja nykyaikaa ihmettelevänä suomalaisena. Tulleeko Paavolaisen aika koskaan todella?
Paavolainen käytännössä dokasi itsensä hengiltä eikä muutenkaan ollut ristiriidaton yksityishenkilö. En aio matkia häntä näissä asioissa, eikä elämäni miehissä ole dandymaisuutta - vai onkohan sittenkin...
Toinen sankarini on Väinö Linna. Hänen kohdallaan en ole niinkään värissyt kirjoitusten äärellä, mutta hänen itseoppineisuutensa on käsittämätön saavutus. Kehitys kirjasta toiseen on suurta, mikä aina lohduttaa meitä, jotka tunnemme julkaisseemme keskeneräistä ja haluamme kehittyä edelleen.
Linnankin yksityiselämä on naiselle ongelma: mies haki sodasta vaimon ja alkoi sen jälkeen lukea ja kirjoittaa. Jossain välissä saatiin sentään lapsi alulle. Siihen aikaan miehet ja isät elivät niin, mutta ihan kaikkea Linnassa ei nykyihminen voi ihailla.
Ja sitten tulee pakollinen feministin tilitys. Joku sitä ehti jo odottaa. Kun nämä minun sankarini ovat miehiä. Tietysti! Kenestä naisesta kirjoitettaisiin niin ihaillen kuin miehistä? Kenellä naisella on ollut tilaisuus purjehtia elämänsä merta niin omassa ohjauksessaan kuin näillä herroilla?
Aila Meriluodon Vaarallista kokea sävähdytti kyllä, niin omista päiväkirjoista muokattu kuin onkin. Aikansa kuvaa, kiehtovaa sinällään ja kirjoittavan ihmisen ongelmat ovat osin tuttuja. Ihan samalle väristystasolle ei silti päästy. Meriluodolla ei ainakaan vielä ole sellaista sädekehää ja fanikuntaa, joka loisi hänestä kansallisen sankarikuvan.
Ongelmana on vielä se, että Meriluodon runot eivät koskaan ole olleet minulle erityisen merkittäviä. Sankariksi taas ei - ainakaan minun mielestäni - voi tulla vain olemalla kiehtova persoona.
Anita Garibaldi voisi olla sankarini, jos tosiaan kiehtovaa ja itsenäistä naista haetaan. Miesten ehdoilla hänkin tietysti eli (1821-1849). Elämä Giuseppe Garibaldin rinnalla taistelevana naisena on juttu sinänsä, mutta feministiä kiehtoo sen epilogi Mussolin Italiassa.
Anitan Garibaldin maalliset jäännökset näet siirrettiin Gianicolo-kukkulalle mahtavan monumentin alle - mahtipontisempi on vain hänen miehensä vastaava hieman ylempänä mäellä. (Pyhiin on vaellettu! Italiassa nämä ratsastajapatsaat osataan.) Monumentti - jossa Anita kuvataan hevosen selässä, pyssy kädessä ja vauva kainalossa - paljastettiin juhlallisin menoin vuonna 1932.
Fasistien naisihanne oli kaikkea mitä Anita Garibaldi ei ollut: kotona pysyvä, passiivinen, miehen tahtoon alistuva ja ennen kaikkea italialainen. Ana Maria de Jesus Ribeiro da Silva syntyi ja eli aikuisikään saakka Brasiliassa, minne hänen tuleva miehensä pakeni kotimaastaan ja missä he tapasivat. Siinä miettimistä itse kullekin, joka uskoo symbolien ikuisuuteen ja sankarien varsinkin. Hankalatkin akat on joskus pakko kestää, ellei muuten niin miestensä rinnalla.
Mutta ongelma on taas tämänkin naisihmisen kohdalla: en diggaa sotaa ja siinä kunnostautumista erityisesti. Oli Anitalla neljä lastakin ja hän kuoli odottaessaan viidettä, jos tästä olisi apua. Onko? Ei, sankaruusviisari ei värähdä vaikka kanssasisaruus suurta onkin.
En ole nähnyt tätä uutta versiota Tuntemattomasta sotilaasta, on kuulemma muokattu tosi tuntemattomaksi Kansallisteatterissa. Niinhän sankareille aina käy. Runeberg on monelle enää vieraissa juossut vaimonalistaja, ei ole kansallisskaldi entisensä. Ehkä Linnastakin tulee työnarkomanian vastustajien ja koti-isien sylkykuppi jonain päivänä. Paavolaisesta on ainakin tullut narsistinen idiootti, jos joku uskoi samaisen Kansallisen versiota Säädyllisestä murhenäytelmästä...
Pitääkö sankaria ihailla varauksetta ja kaikilta osin? Toivottavasti ei. En ole mielestäni kyyninen enkä edes kaksisemmin niuho ihminen, mutta täysin virheetöntä ja kiiltäväkilpistä sankaria en ole löytänyt.
Elämyksellisempi näkökulma, jota esim. Geoffrey Cubitt teoksessa Heroic lives and exemplary reputations esittää on minulla toimivampi. Eli ihmiset, joiden tekemisissä on jotain sellaista, että se sävähdyttää kerta kerran jälkeen ja saa minutkin uskomaan maailmaan ja itseeni ovat minun sankareitani.
Ihan ensiksi minulle tulee sankareistani mieleen Olavi Paavolainen. Hänen kerrotaan puhjenneen kyyneliin omaa tekstiään lukiessaan: "kun minä kirjoitan niin hyvin" - no minun puolestani pillitys oli oikeutettua. Tykkään, mitä nyt nuoruuden runot eivät ole sitä Paavolaista jota kannattaa lukea. "Hekkuma", voi kiesus sentään.
Esteettisen sankaruuden lisäksi pidän siitä, mistä Paavolainen kirjoitti. Hän tuntui näkevän suomalaisen 1920- ja 30-lukujen henkisen maailman vähän turhankin selkeästi, ja vaikka Synkkä yksinpuhelu olisikin korjailtua jälkiviisautta, silti se olisi ollut vuosikymmeniä aikaansa edellä. Tämän tiedän tutkijana ja nykyaikaa ihmettelevänä suomalaisena. Tulleeko Paavolaisen aika koskaan todella?
Paavolainen käytännössä dokasi itsensä hengiltä eikä muutenkaan ollut ristiriidaton yksityishenkilö. En aio matkia häntä näissä asioissa, eikä elämäni miehissä ole dandymaisuutta - vai onkohan sittenkin...
Toinen sankarini on Väinö Linna. Hänen kohdallaan en ole niinkään värissyt kirjoitusten äärellä, mutta hänen itseoppineisuutensa on käsittämätön saavutus. Kehitys kirjasta toiseen on suurta, mikä aina lohduttaa meitä, jotka tunnemme julkaisseemme keskeneräistä ja haluamme kehittyä edelleen.
Linnankin yksityiselämä on naiselle ongelma: mies haki sodasta vaimon ja alkoi sen jälkeen lukea ja kirjoittaa. Jossain välissä saatiin sentään lapsi alulle. Siihen aikaan miehet ja isät elivät niin, mutta ihan kaikkea Linnassa ei nykyihminen voi ihailla.
Ja sitten tulee pakollinen feministin tilitys. Joku sitä ehti jo odottaa. Kun nämä minun sankarini ovat miehiä. Tietysti! Kenestä naisesta kirjoitettaisiin niin ihaillen kuin miehistä? Kenellä naisella on ollut tilaisuus purjehtia elämänsä merta niin omassa ohjauksessaan kuin näillä herroilla?
Aila Meriluodon Vaarallista kokea sävähdytti kyllä, niin omista päiväkirjoista muokattu kuin onkin. Aikansa kuvaa, kiehtovaa sinällään ja kirjoittavan ihmisen ongelmat ovat osin tuttuja. Ihan samalle väristystasolle ei silti päästy. Meriluodolla ei ainakaan vielä ole sellaista sädekehää ja fanikuntaa, joka loisi hänestä kansallisen sankarikuvan.
Ongelmana on vielä se, että Meriluodon runot eivät koskaan ole olleet minulle erityisen merkittäviä. Sankariksi taas ei - ainakaan minun mielestäni - voi tulla vain olemalla kiehtova persoona.
Anita Garibaldi voisi olla sankarini, jos tosiaan kiehtovaa ja itsenäistä naista haetaan. Miesten ehdoilla hänkin tietysti eli (1821-1849). Elämä Giuseppe Garibaldin rinnalla taistelevana naisena on juttu sinänsä, mutta feministiä kiehtoo sen epilogi Mussolin Italiassa.
Anitan Garibaldin maalliset jäännökset näet siirrettiin Gianicolo-kukkulalle mahtavan monumentin alle - mahtipontisempi on vain hänen miehensä vastaava hieman ylempänä mäellä. (Pyhiin on vaellettu! Italiassa nämä ratsastajapatsaat osataan.) Monumentti - jossa Anita kuvataan hevosen selässä, pyssy kädessä ja vauva kainalossa - paljastettiin juhlallisin menoin vuonna 1932.
Fasistien naisihanne oli kaikkea mitä Anita Garibaldi ei ollut: kotona pysyvä, passiivinen, miehen tahtoon alistuva ja ennen kaikkea italialainen. Ana Maria de Jesus Ribeiro da Silva syntyi ja eli aikuisikään saakka Brasiliassa, minne hänen tuleva miehensä pakeni kotimaastaan ja missä he tapasivat. Siinä miettimistä itse kullekin, joka uskoo symbolien ikuisuuteen ja sankarien varsinkin. Hankalatkin akat on joskus pakko kestää, ellei muuten niin miestensä rinnalla.
Mutta ongelma on taas tämänkin naisihmisen kohdalla: en diggaa sotaa ja siinä kunnostautumista erityisesti. Oli Anitalla neljä lastakin ja hän kuoli odottaessaan viidettä, jos tästä olisi apua. Onko? Ei, sankaruusviisari ei värähdä vaikka kanssasisaruus suurta onkin.
En ole nähnyt tätä uutta versiota Tuntemattomasta sotilaasta, on kuulemma muokattu tosi tuntemattomaksi Kansallisteatterissa. Niinhän sankareille aina käy. Runeberg on monelle enää vieraissa juossut vaimonalistaja, ei ole kansallisskaldi entisensä. Ehkä Linnastakin tulee työnarkomanian vastustajien ja koti-isien sylkykuppi jonain päivänä. Paavolaisesta on ainakin tullut narsistinen idiootti, jos joku uskoi samaisen Kansallisen versiota Säädyllisestä murhenäytelmästä...
tiistai 23. lokakuuta 2007
Sankarimme Kimi?
Miksi tuoretta formuloiden maailmanmestaria ei ole juhlittu enempää? Ei ole tavattu torilla eikä hukuttauduttu suihkulähteisiin. Kevyt hymynkare suupielessä on korvannut huuman ja hullaannuksen.
Ihan ensiksi syytä kannattaa etsiä ahneesta tv-yhtiöstä. Meillä köyhillä kun on digiboksissa vain yksi korttipaikka ja sen on vallannut hiukka parempi kanavapaketti, niin ei näy formulat suorana. Menee vähän fiilis kun joutuu teksti-tv:ltä tai tietokoneelta kyttäämään.
Toisekseen ongelma oli Räikkösen mahiksien pienuus. Kukapa olisi uskonut. Varsinkaan suomalaisesta, viime hetkellä mokaaminenhan on eräs kansallisominaisuuksiamme (ah niitä Suomi-Ruotsi-lätkämatseja!). Kun sitten kävi niin kuin kävi, se tuli niin puskasta että osa ei kai ole toipunut vieläkään.
Kolmas syy on se, että valituksia piisaa edelleen. Oli läpimenemisen todennäköisyys mikä hyvänsä, ja Hamilton on kuulemma sanonut, ettei halua voittaa valittamalla, niin käsiteltävä tämä polttoainesotku nyt kuitenkin on. Päätös tulee kun tulee.
Neljänneksi, onhan noita mestareita ja sankareita. Ja suurella osalla suomalaisista menee niin hyvin, että he kuvittelevat taas vaihteeksi porvarihallituksen ajavan heidän asioitaan. Nyt ei ole kansanjuhlan aika, koska kukaan ei ole sitä haisevaa kansaa tällä hetkellä. Ainakaan kukaan, jolla olisi digiboksissa useampi korttipaikka.
Suurin syy lienee kuitenkin Räikkösessä itsessään. Voittoa odotettiin heti Häkkisen mestaruuksien perään, tulokaskaudella. Ei tullut, tuli sen sijaan Häkkistäkin huonompaa englantia inisevä, baarireissuistaan maailmanlaajuisesti kuuluisa tyyppi, jota kyllä sanotaan lahjakkaaksi.
Ehkä kuskina hän sitä onkin, mutta suomalaisena mediapersoonana aivan toivoton. Missä ovat tunteikkaat haastattelut kotimaan merkityksestä ja nöyryydestä voimavarana? Missä avautumiset perheen tärkeydestä - vaimonahan sillä on aika lailla omia luksusteitään kulkeva missi? Olisi edes loukkaantunut kunnolla niinkuin Häkkinen, niin tunteemme heräisivät.
Jenni ja Kimi ovat Suomen Posh ja Becks. Mutta se mikä toimii brittiläisessä luokkayhteiskunnassa, ei onnistu suomalaisessa vastaavassa. Meillä ei saa asettua henkisesti erilleen kansasta, jolla taas on tunnetusti huono itsetunto.
Räikkösen ongelma mediassa on se, mikä on ehkä hänen vahvuutensa muuten. Nimittäin se, että hän ei hirveästi piittaa siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. "Ihan sama", ja tämä lausunto taitaa tulla täydestä sydämestä.
Italian lehdistössä on kuulemma nimitetty Räikköstä Forrest Gumpiksi. Yhden sortin lahjattomuutta, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa onkin se, ettei vaan kiinnosta. Se on toki voittajan asenne ja usein välttämätöntäkin, mutta suuri suomalainen sankari on toisenlainen.
Ensiksikin hän häpeää dokaamistaan, nöyrtyy ja pyytää anteeksi. Sortuakseen uudelleen. Hän pitää perhearvot kunniassa - vaikka miten humppaisi Helsingin yössä ilman vaimoa, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta, jos sankarimme suostuu toisin itse todistamaan. Lapsia kannattaa hankkia, vaikkei ehtisi olla niiden kanssa kuin joulupäivät, kas kun tulee hyviä kuvia lehtiin. Kaikesta tästä pitää tarjota herkkupaloja kotimaiselle medialle, jotta ihmiset voisivat samaistua.
Tärkeintä on kuitenkin leperrellä jotain suuresta yhteisestä suomalaisuudesta ja kiitollisuudesta joka ikiselle taholle kaikki suomalaiset urheilupomot varsinkin muistaen, oli heiltä saanut ikinä mitään eli ei. Sillä suomalainen luokkayhteiskunta vaatii tätä, ei sitä, että joku ihan vaan olisi hyvä ja pärjäisi omillaan.
Ja se sika ajaa vielä Ferraria. Suomalaiselle pitäisi riittää Williams tai McLaren. Turhaa pröystäilyä tuommoinen.
Ihan ensiksi syytä kannattaa etsiä ahneesta tv-yhtiöstä. Meillä köyhillä kun on digiboksissa vain yksi korttipaikka ja sen on vallannut hiukka parempi kanavapaketti, niin ei näy formulat suorana. Menee vähän fiilis kun joutuu teksti-tv:ltä tai tietokoneelta kyttäämään.
Toisekseen ongelma oli Räikkösen mahiksien pienuus. Kukapa olisi uskonut. Varsinkaan suomalaisesta, viime hetkellä mokaaminenhan on eräs kansallisominaisuuksiamme (ah niitä Suomi-Ruotsi-lätkämatseja!). Kun sitten kävi niin kuin kävi, se tuli niin puskasta että osa ei kai ole toipunut vieläkään.
Kolmas syy on se, että valituksia piisaa edelleen. Oli läpimenemisen todennäköisyys mikä hyvänsä, ja Hamilton on kuulemma sanonut, ettei halua voittaa valittamalla, niin käsiteltävä tämä polttoainesotku nyt kuitenkin on. Päätös tulee kun tulee.
Neljänneksi, onhan noita mestareita ja sankareita. Ja suurella osalla suomalaisista menee niin hyvin, että he kuvittelevat taas vaihteeksi porvarihallituksen ajavan heidän asioitaan. Nyt ei ole kansanjuhlan aika, koska kukaan ei ole sitä haisevaa kansaa tällä hetkellä. Ainakaan kukaan, jolla olisi digiboksissa useampi korttipaikka.
Suurin syy lienee kuitenkin Räikkösessä itsessään. Voittoa odotettiin heti Häkkisen mestaruuksien perään, tulokaskaudella. Ei tullut, tuli sen sijaan Häkkistäkin huonompaa englantia inisevä, baarireissuistaan maailmanlaajuisesti kuuluisa tyyppi, jota kyllä sanotaan lahjakkaaksi.
Ehkä kuskina hän sitä onkin, mutta suomalaisena mediapersoonana aivan toivoton. Missä ovat tunteikkaat haastattelut kotimaan merkityksestä ja nöyryydestä voimavarana? Missä avautumiset perheen tärkeydestä - vaimonahan sillä on aika lailla omia luksusteitään kulkeva missi? Olisi edes loukkaantunut kunnolla niinkuin Häkkinen, niin tunteemme heräisivät.
Jenni ja Kimi ovat Suomen Posh ja Becks. Mutta se mikä toimii brittiläisessä luokkayhteiskunnassa, ei onnistu suomalaisessa vastaavassa. Meillä ei saa asettua henkisesti erilleen kansasta, jolla taas on tunnetusti huono itsetunto.
Räikkösen ongelma mediassa on se, mikä on ehkä hänen vahvuutensa muuten. Nimittäin se, että hän ei hirveästi piittaa siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. "Ihan sama", ja tämä lausunto taitaa tulla täydestä sydämestä.
Italian lehdistössä on kuulemma nimitetty Räikköstä Forrest Gumpiksi. Yhden sortin lahjattomuutta, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa onkin se, ettei vaan kiinnosta. Se on toki voittajan asenne ja usein välttämätöntäkin, mutta suuri suomalainen sankari on toisenlainen.
Ensiksikin hän häpeää dokaamistaan, nöyrtyy ja pyytää anteeksi. Sortuakseen uudelleen. Hän pitää perhearvot kunniassa - vaikka miten humppaisi Helsingin yössä ilman vaimoa, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta, jos sankarimme suostuu toisin itse todistamaan. Lapsia kannattaa hankkia, vaikkei ehtisi olla niiden kanssa kuin joulupäivät, kas kun tulee hyviä kuvia lehtiin. Kaikesta tästä pitää tarjota herkkupaloja kotimaiselle medialle, jotta ihmiset voisivat samaistua.
Tärkeintä on kuitenkin leperrellä jotain suuresta yhteisestä suomalaisuudesta ja kiitollisuudesta joka ikiselle taholle kaikki suomalaiset urheilupomot varsinkin muistaen, oli heiltä saanut ikinä mitään eli ei. Sillä suomalainen luokkayhteiskunta vaatii tätä, ei sitä, että joku ihan vaan olisi hyvä ja pärjäisi omillaan.
Ja se sika ajaa vielä Ferraria. Suomalaiselle pitäisi riittää Williams tai McLaren. Turhaa pröystäilyä tuommoinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)