Naiset kiekkoyleisössä

Tällä kaudella minulla on ollut ilo ja kunnia olla seuraamassa muutamaa Helsingin IFK:n jääkiekkojoukkueen kotiottelua. Viimeisintä näkemääni ottelua Hifki ei edes hävinnyt, joten harrastus voinee jatkua. ---------- (Pahoittelen kappaleenvaihtojen puuttumista, vika on sivustossa eikä minussa.) Jääkiekon seuraaminen katsomosta käsin on antropologisesti äärimmäisen kiinnostavaa. Kanssakatsojat ovat moninainen joukko, ja hallissa pyörimisen motiivit vaihtelevat. Joillekin erätaukojen tarjoilu on keskeistä, toisille tuttujen tapaaminen. Vaikka lätkäyleisöä pidetään usein luiskaotsaisina idiootteina, tunnelma on ollut melko rauhallinen. Kotijoukkueen oletettu herraskaisuus ei yleisössä juuri näy, ruotsia kyllä kuulee paljon. Kauniisti sanottuna yhteiskunnan eri kerrostumat ovat tasaisesti esillä. ---------- Sukupuolijakauma on luonnollisesti miesvoittoinen. Naisiakin kuitenkin on paljon, ja he vasta mielenkiintoista joukkoa ovatkin. Perusmalli lienee pelipaidassa otteluun tuleva ikuisfani, oli hän sitten faniklubin huudattaja tai ihan omin päin matseissa kävijä. Mies on monesti mukana - mikään "tyttöjen juttu" jääkiekko ei tunnu aikuisiällä olevan. Sama vika kuin aina: työ ja lapset. ----------- Kiehtovaa on keski-ikäisten jakkupukunaisten suuri osuus naisyleisöstä. (Tähän ryhmään kai kuulun itsekin.) Eikä tämä vielä mitään, mutta jääkiekon suhteen nämä naiset tuntuvat monesti olevan asiantuntevampia ja kiihkeämpiä kuin seuralaisensa. Selostusta ja vastapuolen pelaajien ja tuomarien haukkumista tulee siihen tahtiin että keskivertomies ei samaan puhenopeuteen pääse koskaan. (Sukupuolistereotypia jonka havainnointi on vahvistanut.) ---------- Eilisessä ottelussa saimme paikat Rauman Lukon fanikatsomoa alemmalta riviltä. Tulipahan seurattua kiekkofanin psyykeä oikein tosissaan. Mukavia juttelimme, vaikka järjestyshenkilöitä selvästi arvelutti, mihin kommunikaatio johtaa. Olisihan siitä erään rouvan kanssa saanut kähinän aikaiseksi, mutta ei raaskinut häviäjiä kiusata. ---------- Naiset näet päästelevät suustaan välillä sellaista tavaraa, että miehiltä sitä harvoin kuulee. Ehkä siksi, että heillä ei fyysisen väkivallan uhka ole samalla tavoin läsnä? Vai tuntuuko jääkiekko jostain syystä vakavammalta asialta, koska se ei ole sukupuolelle tyypillinen harrastus? ---------- Työn puolesta tulevat mieleen sota-ajan nuoret naiset, jotka häpesivät sitä, että ovat tyttöjä. Johtiko tämä sitten siihen, että noina vuosina Kotiliesi intoili Kolmannen valtakunnan yhteiskunnallisista saavutuksista huomattavasti Suomen Kuvalehteä enemmän. Matsiseurani muisteli, että Neuvostoliiton naissotilaat olivat kaikkein pelätyimpiä ja julmimpia. Saattaa olla - aika verenhimoista tavaraa suomalaisiltakin naisilta ilmestyi aikanaan. ---------- Sukupuoli lienee meissä niin syvällä, että kun teemme "väärän" sukupuolen asioita, vedämme sen täysin överiksi. En ole transseksuaalisuuden asiantuntija, mutta joskus on tullut hieman yliampuva vaikutelma siitäkin. ---------- Olemmeko me naispuoliset lätkäfanit siis transuja? Ehkei sentään. Jokainen tavallaan. Minusta hauskinta on nimenomaan sulautua joukkoon, kommentoida hiljalleen ja ottaa osaa tunnelmaan. Yliopistofeministille koko sirkus on joko täysin etäännytetty tutkimuskohde tai sitten jotain, mihin osallistutaan sen omilla ehdoilla. (Käyn minä keikoilla kuuntelemassa sankariheviäkin, se vasta hauskaa on.) ---------- Ai miten olisin saanut aikaan kähinän sen siistin pankkivirkailijan tyyppisen raumalaisrouvan kanssa? No katsos kun hän marmatti hifkiläisten kannustustavasta, että kyllä ne kärpäset taas kuolee vai hyttysiäkö ne tappaa. Kolmannen erän lopussa ei meinannut jaksaa kuunnella, mutta jätin sanomatta, että meillä Helsingissä niitä sanotaan aplodeiksi.

Köyhäily ja kotitausta

Kreivi Alexander von Schönburg on kirjoittanut hauskan ja hyödyllisenkin kirjan Tyylikkään köyhäilyn taito. Kirja ilmestyi suomeksi jo aikaa sitten, mutta vasta joulun alla sain sen luetuksi. Sangen kiinnostavaa ja ennen kaikkea ajatuksia herättävää.

En malttanut olla laittamatta kirjailijan perimää titteliä heti tekstin alkuun, koska se mielestäni rajaa hänen näkökulmaansa olennaisesti. Kreivilliseen, vaikka miten köyhtyneeseen sukuun syntynyt ei vain voi tietää, miten saatanallisen rasittavaa voi olla syntyä toisenlaiseen sukuun.

Köyhyys on tietysti oma lukunsa. "Sä et ole koskaan ollut köyhä", totesi ystäväni minulle joitakin vuosia sitten, ja oli kaiketi oikeassa. Niukat rahavarat eivät vielä ole köyhyyttä, ne ovat väliaikainen ongelma, joka voidaan ratkaista ja sitä odotellessa tehdä vaikka velkaa. Köyhyys on pysyväksi oletettu tila, jonka mukaan eletään ja joka näkyy ihmisestä monin tavoin.

Vaikka siten, että kaadetaan juomanloput poistuneiden kavereiden laseista omaan lasiin. Ettei mene haaskuun. Vulgääriä? Eksentristä? Voisi olla sitäkin von Schönburgin maailmassa, jos kyseessä olisi rappiolle mennyt taiteilija. Tyylillä voi peittää paljon, mutta itseään ei voi loputtomasti huijata. Eikä muita...

Pikkuporvarillisen perheen lapsi ei ehkä koskaan voi olla aineellisesti köyhä, oli rahaa miten vähän hyvänsä. Ojista noustaan. Henkisesti köyhä sen sijaan on moni, köyhempi kuin reilusti ja rehellisesti köyhät. Jos pitää esiintyä varakkaampana, sivistyneempänä ja kaikin tavoin fiinimpänä kuin onkaan, sille ei loppua näy. Tätä kaiketi von Schönburg yrittää ihmisistä kitkeä, ja on hänellä muutama hyväkin vinkki. Itse pidin eniten anopista, joka korjauttaa feikki-Cartierinsa merkkiliikkeessä. Pokka pitää!

Tosin en aivan ymmärrä, miksi kellon pitää olla mitään merkkiä, oikeasti tai leikisti. Ajan ne näyttävät melkein kaikki. Minusta ihmisille pitäisi maksaa mainostamisesta eikä huijata heitä mainostamaan omalla rahallaan laukkuja ja vaatteita. von Schönburg ei mene näin pitkälle, mutta samoilla linjoilla liikutaan.

Kreiveihin tässä on tosin saanut hikeentyä vuosiensa varrella moneen kertaan, vaikken heitä edes tunne; juuri ja juuri yhden paronin, jos tunteminen määritellään erittäin väljästi. Kyse on perintötekijöistä ja viimeistään kotikasvatuksen mukanaan tuomasta hienostuksesta, "joka vain näkyy läpi". Nimellä voi tässä maailmassa saada töitä (tosielämästä en ole niin varma), jos kohta pärstäkertoimellakin. Ehkä osin tiedostamattaan von Schönburg tolkuttaa samaa asiaa esitellessään köyhtyneen aateliston sopeutumista oloihinsa. Ollaan niin jaloja ja ylväitä että ihan.

Suomen kaltaisessa maassa parin sukupolven aikana kerätty omaisuus riittää tekemään ihmisestä aivan fantastisen, sellaisen jolta hyväksytään kaikki eikä mikään ole vulgääriä vaan ainoastaan eksentristä. Vanhemmat ohjaavat lapsiaan hienovaraisesti leikkimään kirkonkylän lääkärin lasten kanssa ja innostuvat joistain seurustelukumppaneista toisia enemmän. Ainakin tietyissä Hyacinth Bucket-piireissä ja niitähän riittää.

Kuluttamisen kiihkossa onkin kyse siitä voimakkaasta, toki turhaksi tiedetystä, pyrkimyksestä ostaa se, mihin jotkut ovat syntyneet (royal Doulton with hand-painted periwinkles). Asema, varmuus, hyvä olo, tunne siitä, että on jollain paikalla maailmassa eikä mikään heittopussi. Köyhyys voi tietyissä piireissä olla identiteetti sekin, mutta todennäköisemmin yliopiston yhteiskuntatieteellis-humanistisissa porukoissa kuin ammattilaisurheilijoiden keskuudessa. Joissakin piireissä tolkuton tuhlaaminen on sosiaalisesti mahdotonta, toisissa pakollista. Kuka kadehtii ja ketä, se vasta kiintoisaa onkin.

Hämmentävintä on joutua erilaisten oletusten ristituleen. Yksi luulee, että mulla ei ole varaa (ei olekaan). Toinen luulee, etten mä tajuu (en aina ihan tajuakaan). Kolmas on varma, että mä haluisin ihan hirveesti (en taida tajuta haluta). Neljäs on oikeilla jäljillä arvellessaan minun olevan omalla omituisella tavallani yhtä snobi kuin hän omallaan...

Näinä kulutuksen kulta-aikoina, loppuvuonna 2009 toivotan hyvää uutta vuotta ja kaikkia sentapaisia asioita.

Akuankkojen maa

Salibandy ei ole suuri suomalainen urheilulaji, mutta siitä huolimatta maailmanmestaruus on mannaa. Lupasin miehelle syödä hatullisen mitä vaan, jos Suomi voittaa Ruotsin - olen joulun alla syönyt ainakin hatullisen piparitaikinaa, lasketaanko se?

Akuankat ja hannuhanhet on vanha tuttu tapa käsitteellistää suomalaisten ja ruotsalaisten eroja. Tässä tapauksessa kyse on kuitenkin lajin syntymämaan tappiosta, mikä on aina tervehdyttävää urheilussa jos kohta missä vain. En ole huomannut suurta hersyttelyä medioissa, mutta ainakin lajin harrastajia hymyilyttää.

Idols saatiin luriteltua loppuun ja voittajaksi nousi ylivoimaisesti Koop Arponen. Laulutaidoistahan siinä vain on kyse - joopa joo, mutta eikö juuri isänsä menettänyt, kahdessa maassa puolikielistä elämää elänyt nuori mies vetoakin ihmisiin?

Tuollaiseen äänimäärään tarvitaan muutakin kuin fanipohjaa. Vaatimattomuus ja sanojen unohtelu vain lisäävät myötätuntoa. Raksamies vielä. Suomalainen haluaa oikeanlaisen voittajan, liian loistava ei kelpaa.

Urheilusankareista

Näin hiljaisella sivulla ei kannata järjestää galluppia, mutta kuinka moni toivoo Michael Phelpsin onnistuvan, kuinka moni mokaavan? Minä toivon onnistumista. Olisi se vaan niin hassua.

Tuli tippa linssiin, kun katselin Satu Mäkelä-Nummelan maammelaulua palkintopallilla. Itse laulu ei ole minulle iso juttu eivätkä nämä olympiakullatkaan päätä huimaa sinällään, mutta eläydyin urheilijan tunnelmiin. Ampujat eivät kai ole ainakaan keskimääräistä vähemmän isänmaallista väkeä. Mäkelä-Nummela lienee ajatellut, että lauletaan perkele kun kerran soitetaankin.

Hauska oli seurata hänen haastatteluaan, kun naispuolinen urheilija ja naispuolinen urheilutoimittaja nieleskelivät kilvan kyyneliään. Ja mitäs tuossa, olisi se ääni värissyt Bubilla jos värisi aikanaan Paavo Noposellakin.

Urheilun parasta antia - ja sankaruuden samaten - ovat juuri tunteet. Seurata ihmisiä yrittämässä parhaansa, onnistuvan tai epäonnistuvan mutta tosissaan kuitenkin. Juuri tosissaan oleminen kai tietyn tyyppisiä ihmisiä urheilussa ärsyttääkin. Kun se ei ole tiedettä eikä taidetta vaan urheilua.

Jostain syystä en vain toivo Tero Pitkämäen menestyvän. Keihäänheitto menee jo tosikkouden puolelle, kävi miten kävi. Älytön laji, jota palvotaan Suomessa kiihkossa ja huumassa, vaikka mitaleita tuntuu tulevan juuri pienemmillä paineilla ja lajeissa, joita harjoitetaan pakosta huvikseen kun niistä ei ammattia saa.

Voimistelut alkoivat. Luen juuri (sikäli kuin ehdin) George L. Mossen kirjaa The Image of Man, joka todistaa aiheesta terve sielu terveessä ruumiissa ja terve mies varsinkin. Eikä rujo ruumis voi kantaa kelpo sielua, eihän. Mutta on sitä voimistelua vain niin kiva katsoa. Kun ei itse ole ikinä edes kyennyt heittämään kärrynpyörää :-)

Urheilujuhlan tuntua

Lätkän MM-kisatavoite saavutettu... siis minun. Jokaisella penkkiurheilijalla lienee oma kipurajansa, jonka jälkeen voi vain nauttia tuloksista jos niitä sattuu tulemaan. Eivät kaikki halua nähdä vain voittoja, me olemme joskus ihan järkevää porukkaa. Vaikka valvommekin puolen yötä mokoman muovilätkän takia.

Urheilujournalismi on kyllä hupaisaa. Sankareita ja legendoja piisaa kuin paremmassakin roolipelissä. Ja aika helpolla nimitys usein irtoaa, ottelun sankariksi pääsee yhdellä oikeaan aikaan isketyllä maalilla.

Urheilun kokemisessa on monta astetta, joista kotisohva on tylsimmästä päästä. Kannattaisi ainakin välillä käydä kunnon matsissa ihan ilmielävänä, niin pääsisi tunnelmaan muutenkin. Oltiin kaverin kanssa viime viikolla Hyvinkää-Sotkamo-pesäpallo-ottelussa. Olihan se vähän outoa katsoa nurmikolla pelaavia, mutta onneksi takanamme istui osan aikaa aito kainuulaismummo kannustushuutoineen...

Sotkamossa olen päässyt kunnon kansallisurheilutunnelmiin Jymyn kotiotteluissa, sukulaisvierailujen lomassa. "Kuolee..." hempeää kuorolaulua ja juoksun tullen Roadrunner. Kunnon bassokaiuttimet ja kaikki. Ei mitään nälkämaan laulua tosiaankaan.

Käsittääkseni pienellä paikkakunnalla Jymy on melkoinen mahtitekijä ja monella tapaa vaikuttaja. Kerettiläinen ajatus tähän väliin: Tahko Pihkala halusi luoda suomalaisille sotaan valmistavan urheilulajin, mutta olisiko Suomella paremmat mahkut vaikkapa jalkapallossa, jos maakunnissa ei tuhrattaisi mailan varressa? Ei niin etteikö joka lajia olisi ihan kiva seurata. Mietin vain.

Kaiketi todellinen oman joukkueen löytäminen ja sen kannattaminen hulluuteen saakka on paras tapa kokea urheilu. Ikävä että ainakaan minulta sellainen ei onnistu, vaikka toki mainitussa pesismatsissa Jymy sai minulta suuremmat suosionosoitukset. (Niillä on paremmat makkarat kuin Tahkolla.)

Vai onko oman joukkueen mukana eläminen sittenkin liian raskasta? Lappeenrannan SaiPa ja Jyväskylän JYP tulivat jääkiekkojoukkueista puheeksi pesismatsin aikana (anteeksi kaikille joita lörpöttelymme häiritsi). Tiedättehän nämä lokakuun mestarit, joiden sijoitus sarjataulukossa valahtaa vuodenvaihteen jälkeen jälleen normaaleille sijoilleen...

Aki Riihilahti kirjoitti muinoin blogissaan, miten joukkueurheilu on aika älytöntä. Missä muussa ammatissa ihmiset tuulettelevat ja hyppivät toistensa päälle heti kun joku saa aikaan täysin normaalin työsuorituksen?

Ehkä olisi kuitenkin syytä. Ja nimitellä ihmisiä legendoiksi ja sankareiksi kevyinkin perustein. On tuo urheilun seuraaminen sen verran hauskaa, että miksi sitä hauskaa ei levitettäisi laajemmallekin!

Tapaus Karalahti

Mieskulttuurin hartaana ystävänä olen seurannut Jere Karalahden saagaa kiinnostuneena jo pitkään. Jostain syystä minusta on tehty Hifki-fani, mikä osaltaan vaikuttaa asiaan (olen jo kuulevinani korvissani huudon "Saipa!", näin ne aatteelliset ristiriidat jakavat perhettä).

Nämä viimeisimmät huumesyytöskäänteet ovat tietysti nostaneet intensiteettiä asiassa. Varsinkin se on tullut selväksi, jos nyt joku sitä vielä epäili, että miehet rakastavat juoruilua. Niin kauan kuin juorut ovat Kotimaa- ja Urheilu-osioissa lehteä eivätkä Viihteen tms. puolella, kyseessä on tietysti aina vakava asia. No huumeet ja järjestäytynyt rikollisuus ovatkin, mutta aika poikakirjamaisesti asioista tunnutaan välillä väännettävän.

Ja jokaisella on mielipide, oman elämännäkemyksensä mukaan. Monilla tuntuu olevan myös pohjaa mielipiteelleen, koska Karalahden kaltainen hahmo on kuin supersankari, ehtii enemmän kuin tavallinen ihminen koskaan ja kaikkihan sen tuntevat tai ainakin mun kaverin serkku. Joillakin on tuttuja huumepoliisissa (tai ainakin yksi samassa urheiluseurassa tuntee yhden) ja kolmansia se on ihan itse taklannutkin joskus takavuosina.

Mikä lienee totuus ja miltä se oikeudessa näyttää, jää nähtäväksi. Itse kukin voi huvitella googlaamalla asian keskeisten toimijoiden nimet, kaikenlaista tavaraa ja väitettä löytyy.

Karalahdesta on vuosien mittaan leivottu niin sankaria kuin roistoakin. Antisankariksi hän antaa ikävän vähän omaa nyyhkytarinaa lehdille, esiintyy jotenkin turhan reippaana ainakin minun mielestäni. Ei niin että haluaisin nyyhkyjuttuja lukea, mutta tunnen suomalaiset makumieltymykset. Pitää "nöyrtyä", pitää "tuntea se häpeä"...

Tunnen myötätuntoa Karalahden perhettä kohtaan siinä missä kuka tahansa, mutta enimmäkseen nämä julkiset tarinat ovat käyteainetta ihan muista asioista käytäville keskusteluille. Yhteydet rikolliseen toimintaan ovat meillä päin vähissä, mutta kouluaikoina tunnettiin ja ainakin tiedettiin kaikenlaisia tapauksia.

Joistakin tuli kunnon ihmisiä ja vakavasti otettavia ammatinharjoittajia, joistakin ei sitten tiedetä... Jotkut tulevat vastaan lehtien nimityksiä-palstoilla ja toiset eivät. Miksi niin on, sitä sopii arvailla. Mikä kääntää elämänkulun kuhunkin suuntaan?

Sitä on mietitty, vaikka eihän noista oikeasti tiedä hullukaan. Omista sukulaisista sentään enemmän ja ihan omista pikku edesottamuksista. Vaikka niidenkin perspektiivi vaihtuu iän myötä - mikä olikaan suurin saavutukseni ja elämäni käännekohta? Jonkinlaista nekrologin kirjoittamista etukäteen näistä aina tulee.

Tämähän kuulostaa aukikirjoitetulta Yö-yhtyeen kappaleelta, mikä ei ole kovin hyvä asia...

Kannattaa muistaa, että sankaruus on aina tarinassa. Ja Karalahdenkin tarina on kesken, jutun lopputulos ratkaisee paljon ja mitä sitten seuraa. Joku urheilu- tai rikostoimittaja kasaa jo kirjaa isänpäivämarkkinoille jos yhtään olen alan verenhimoa oikein ymmärtänyt. Pätkän tarinaa, joka tuntuu vain jatkuvan...

Loppuun biisitoive lätkämiesten makuun: Metallica: ... And Justice for All :-)

Sankarimme Kimi?

Miksi tuoretta formuloiden maailmanmestaria ei ole juhlittu enempää? Ei ole tavattu torilla eikä hukuttauduttu suihkulähteisiin. Kevyt hymynkare suupielessä on korvannut huuman ja hullaannuksen.

Ihan ensiksi syytä kannattaa etsiä ahneesta tv-yhtiöstä. Meillä köyhillä kun on digiboksissa vain yksi korttipaikka ja sen on vallannut hiukka parempi kanavapaketti, niin ei näy formulat suorana. Menee vähän fiilis kun joutuu teksti-tv:ltä tai tietokoneelta kyttäämään.

Toisekseen ongelma oli Räikkösen mahiksien pienuus. Kukapa olisi uskonut. Varsinkaan suomalaisesta, viime hetkellä mokaaminenhan on eräs kansallisominaisuuksiamme (ah niitä Suomi-Ruotsi-lätkämatseja!). Kun sitten kävi niin kuin kävi, se tuli niin puskasta että osa ei kai ole toipunut vieläkään.

Kolmas syy on se, että valituksia piisaa edelleen. Oli läpimenemisen todennäköisyys mikä hyvänsä, ja Hamilton on kuulemma sanonut, ettei halua voittaa valittamalla, niin käsiteltävä tämä polttoainesotku nyt kuitenkin on. Päätös tulee kun tulee.

Neljänneksi, onhan noita mestareita ja sankareita. Ja suurella osalla suomalaisista menee niin hyvin, että he kuvittelevat taas vaihteeksi porvarihallituksen ajavan heidän asioitaan. Nyt ei ole kansanjuhlan aika, koska kukaan ei ole sitä haisevaa kansaa tällä hetkellä. Ainakaan kukaan, jolla olisi digiboksissa useampi korttipaikka.

Suurin syy lienee kuitenkin Räikkösessä itsessään. Voittoa odotettiin heti Häkkisen mestaruuksien perään, tulokaskaudella. Ei tullut, tuli sen sijaan Häkkistäkin huonompaa englantia inisevä, baarireissuistaan maailmanlaajuisesti kuuluisa tyyppi, jota kyllä sanotaan lahjakkaaksi.

Ehkä kuskina hän sitä onkin, mutta suomalaisena mediapersoonana aivan toivoton. Missä ovat tunteikkaat haastattelut kotimaan merkityksestä ja nöyryydestä voimavarana? Missä avautumiset perheen tärkeydestä - vaimonahan sillä on aika lailla omia luksusteitään kulkeva missi? Olisi edes loukkaantunut kunnolla niinkuin Häkkinen, niin tunteemme heräisivät.

Jenni ja Kimi ovat Suomen Posh ja Becks. Mutta se mikä toimii brittiläisessä luokkayhteiskunnassa, ei onnistu suomalaisessa vastaavassa. Meillä ei saa asettua henkisesti erilleen kansasta, jolla taas on tunnetusti huono itsetunto.

Räikkösen ongelma mediassa on se, mikä on ehkä hänen vahvuutensa muuten. Nimittäin se, että hän ei hirveästi piittaa siitä, mitä muut hänestä ajattelevat. "Ihan sama", ja tämä lausunto taitaa tulla täydestä sydämestä.

Italian lehdistössä on kuulemma nimitetty Räikköstä Forrest Gumpiksi. Yhden sortin lahjattomuutta, varsinkin suomalaisessa kulttuurissa onkin se, ettei vaan kiinnosta. Se on toki voittajan asenne ja usein välttämätöntäkin, mutta suuri suomalainen sankari on toisenlainen.

Ensiksikin hän häpeää dokaamistaan, nöyrtyy ja pyytää anteeksi. Sortuakseen uudelleen. Hän pitää perhearvot kunniassa - vaikka miten humppaisi Helsingin yössä ilman vaimoa, siitä ei puhuta eikä kirjoiteta, jos sankarimme suostuu toisin itse todistamaan. Lapsia kannattaa hankkia, vaikkei ehtisi olla niiden kanssa kuin joulupäivät, kas kun tulee hyviä kuvia lehtiin. Kaikesta tästä pitää tarjota herkkupaloja kotimaiselle medialle, jotta ihmiset voisivat samaistua.

Tärkeintä on kuitenkin leperrellä jotain suuresta yhteisestä suomalaisuudesta ja kiitollisuudesta joka ikiselle taholle kaikki suomalaiset urheilupomot varsinkin muistaen, oli heiltä saanut ikinä mitään eli ei. Sillä suomalainen luokkayhteiskunta vaatii tätä, ei sitä, että joku ihan vaan olisi hyvä ja pärjäisi omillaan.

Ja se sika ajaa vielä Ferraria. Suomalaiselle pitäisi riittää Williams tai McLaren. Turhaa pröystäilyä tuommoinen.

Hauras, hauraampi maskuliinisuus

Niin, palatakseni edellisen jutun teemoihin. Kuten Atte Oksanen toteaa viimeisimmässä Naistutkimus-lehdessä, maskuliinisuuden määritteleminen on tieteellisesti vaikeaa ja ainakin ihan kesken. Ei tuo feminiinisyyskään ihan valmis ole, eipä silti.

Tuolla ulkona eli tosielämässä ei tällaisia ongelmia tietenkään ole. Mistä muusta syystä oltaisiin huolissaan lesboparien lasten "miehen mallin" puutteesta ja siitä, että kouluissa on opettajina vain kilttejä tyttöjä? Jotka ovat aika rankkoja akkoja, kuten taannoin todistelin, mutta eivät kuitenkaan koskaan - saanko fanfaareja - miehiä.

Edellisessä kirjoituksessa päädyin pohtimaan aikuisuuden ja lapsuuden suhdetta jälleen kerran ja sankareita erityisesti. Onko sankaruus maskuliinista, entä lapsellista? Ihaileeko aikuinen ihminen mitään, vai voiko hän sallia itselleen sen, ainakin rajatussa määrin?

Urheilun lapsellisuus on tietenkin kyseenalaista, sen verran tosissaan sitä tehdään. Oliko Annemari Sandell lapsellinen piipahtaessaan äitiyslomalta hakemassa Suomen mestaruuden Kalevan kisoissa? Tuskinpa. Eikä Selänteen ole tarvinnut ihan nuoruuden tai varhaiskeski-ikäisyyden innolla kiekkoa pelailla. Näissä kuvioissa liikkuu paljon arvostusta ja rahaa, aikuisia asioita.

Huomiotaherättävää on muuten se, miten Sandellin mestaruutta on käsitelty. Sehän on skandaali, pitäisihän aktiivisesti treenanneiden aina vasta synnyttänyt päihittää. Ei tullut sitten kellekään mieleen, että urheilijanaisissa, kuten miehissäkin, on lahjakkuutta ja lajiin soveltuvuutta yksissä enemmän kuin toisissa. Sankaruutta sekin, että edes viitsii lähteä juoksentelemaan imetysten lomassa. Mutta tätä puolta miespuoliset urheilutoimittajat tuskin tuntevat saati ajattelevat. Ennemmin hehkutetaan sitä, että Pitkämäki heitti kuten ennenkin.

No, naisten sankaruus ja toisaalta naisten tekemisten arvioiminen ovat hankalia juttuja. Olin viime keväänä parissa tilaisuudessa, joissa asian sekavuus tuli hyvin esille. Sankaruusprojektin kanssa olemme tätä sukupuoliaspektia pohtineet paljon ja monelta kantilta. Yhteiskuntahistorian laitoksen sukupuoliteemaryhmässä taas Matleena Friskin esitelmä sukupuolivalistuksen murroksesta sai myös ajattelemaan asiaa. http://www.valt.helsinki.fi/yhis/sukupuoli.htm

Nainenhan esiintyy varsinkin nationalismin kontekstissa kahtalaisena. On suojeltava, avuton kotinainen ja toisaalta kansakunnan moraalia kannatteleva, osin symbolinen puolijulkinen nainen (assosiaatiot vapaat). Kumpikaan näistä ei kanna itsessään sankaruuden merkkejä, vaan tulee todeksi toisten kautta, toisten eli miesten ajatuksissa ja tekojen kohteena ja oikeuttajina.

Miesten sankaruus kuitenkin yleensä irtoaa naisista, kun oikein tosissaan ruvetaan sankaroimaan. Kuten Otto Rank toteaa, sankarilla ei yleensä ole perhettä, vaikka sankarin tarinassa perheellä voi olla oma roolinsa. Sankari on kuitenkin yksinäinen hahmo, jonka teot selittyvät maailman rakenteella ja ovat mittakaavaltaan kosmisia. Todelliset ihmiset ja perheet eivät oikeasti liity niihin, vaikka sankari sanoisikin tehneensä kaiken lastensa vuoksi tms. Samat asiat voisi tehdä ilman niitä lapsiakin, jotka muiden samankaltaisten oikeuttajien lailla tulevat vasta jälkikäteen mukaan sankaruuden kuvaan.

Sankaruus on siis totista ja yksinäistä puuhaa. Lapsellista? Kenties niille, joiden koulutus, poliittinen kanta tai silkka coolius edellyttävät, etteivät he pidä kosmisia selityksiä ja elämää suurempia tekoja juuri minään. 1900-luvun loppupuolella yleistynyt asenne jos mikä.

Mielestäni juuri näitä ihmisiä varten ovat antisankarit - ihan sankarin oloiset tyypit, jotka kuitenkin tavalla tai toisella sanoutuvat irti maailman järjestyksestä ja asettavat sen kyseenalaiseksi. Voidaan puhua "lännemyytin purkamisesta" http://www.elitisti.net/database.php?id=51&page=2 tai sotilasihanteiden katoamisesta. Samoin vanhemmuuteen liitetyt kriisit ja kyseenalaistukset kuuluvat selvimmin toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, 1960-luvulle varsinkin.

Onko antisankari maskuliininen? Eikö hän vastusta kaikkea sitä, mitä kunnon mieheltä odotetaan: vastuunkantoa, kirkasotsaista isänmaallisuutta ja mitä niitä nyt onkaan. Vai onko kirkasotsainen vastustaminen sittenkin maskuliinisinta? "Kuolleet kalat uivat virran mukana" tai jotain.

Jos tämä pohdinta vaikuttaa keskeneräiseltä, niin se on sitä. Ainakaan feminiininen antisankari ei ole. Vaikuttaakin siltä, että nämä tyypit tappelevat keskenään maskuliinisuuden kentällä, eikä naisilla tai ainakaan feminiinisyydellä (joka ei tosiaan ole sama kuin naiseus) ole paljon jakoa siihen.

Niin maskuliinisuuteen kuin sankaruuteenkin tuntuu kuuluvan vähintään yhtä paljon asioiden tekemättä jättämistä kuin tekemistä. Samoin on tietysti feminiinisyyden laita: hieno nainen ei kiroa eikä juo kirkasta viinaa, vaadi samaa palkkaa samasta työstä tai puhu miehen puheen päälle. Naisen on varottava tällaisia asioita ennen kaikkea siksi, ettei miehille tule paha mieli ja maskuliinisuus vaarannu.

Kaikkein pahiten maskuliinisuus on tietysti vaarassa siellä, missä on eniten naisia. Siksihän miehet eivät voi enää ruveta opettajiksi: liikaa naisia. Yliopistoissa ei juuri ole sankaritutkijoita, elleivät he sitten ole juuri kosmisten, perheettömien sankarien kaltaisia. Tähän liittynee sekin, että oman satunnaisotantani perusteella ns. miehisillä aloilla olevien miesten ruoansulatus kestää huomattavasti suulaampia akkoja kuin nykyään feminiinisiksi leimattujen. Kun on jossain mies, ei kaikkialla niin tarvitse. Helpottaa kai sekin, että tietää saavansa täältä ikuisuuteen parempaa liksaa kuin naispuolinen tohtori?

Ihaillaan siis Teemua ja pidetään Annemaria satunnaisena juoksentelijana. Maskuliinisuuden hauraus on näet maailmamme haurautta. Vain Teemu kannattaa harteillaan kansakuntaa ellei peräti ihmiskuntaa. Ja Teron on paras heittää hyvin Osakassa, tai kurkihirsi majastamme murtuu!

Lapselliset sankarimme

Tommy Lindgren tulee kaapista Hesarin kolumnissaan ja tunnustaa, että Teemu Selänteen Stanley Cup-voitto liikutti häntä oudolla tavalla. Sama vika, valvoin tuolloin loppuraskauden ahistuksia ja taivaskanavat auttoivat siihen hätään. Näin melkein joka matsin kokonaan ja onhan se ameriikan lätkä eri näköistäkin.

Selänne on koko uransa ajan herättänyt minussa lievää vastenmielisyyttä. Kai se oli se alkuaikojen huuma, kun tämä ihmeellinen lahjakkuus myytiin ensin suomalaisille ja sitten Amerikkaan. Varsinkin kun joukkueeni ei ole Jokerit. Puhumattakaan, että mies on omien sanojensa mukaan lukenut kai yhden kirjan, vai miten se oli? No, harva alan ihminen kai enemmällä voi rehvastella, siltikin, tajuatte varmaan.

Mutta tuli sitten katsottua tämäkin merkillisyys, ja huomasin senkin, että vastoin tavanmukaisia oletuksia myös NHL:n kotitanhuvilla Teemun kohtalo kiinnosti. Olihan hän kolmanneksi pisimpään liigassa ilman voittoa pelannut pelaaja, kyseenalainen kunnia jos mikä. NASN:in selostajat jankkasivat asiaa jos eivät eniten niin ainakin runsaasti. Ja kuvissa oli Teemun kantajengiä joka oli raijattu paikalle oransseissa paidoissaan - hyvä ettei turhaan...

Samoihin aikoihin mietimme sankaruusprojektissamme sitä, miksi ihmiset kiinnostuvat jostakin henkilöstä ja alkavat seurata hänen vaiheitaan. Ihmetyksen aiheena oli mm. Hevi-Arin keski-ikäisissä naisissa herättämä tunnekuohu - äidillisyyttä, pedofiliaa vai jotain ihan muuta? Pelkkää nuorison hypeä ei hänenkään valintansa tosiaan ollut.

Aina emme voi valita sankareitamme, tai ainakaan niitä, joiden elämä ja teot herättävät meissä suuria tunteita. (Lasken tipan linssissä suureksi tunteeksi tässä yhteydessä.) Toisaalta Lindgren muistuttaa kolumnissaan, kuinka jääkiekko ja urheilu yleensäkin on melko lapsellista hommaa. Meillä katsotaan muumeja sattuneesta syystä paljon, ja jotenkin tuo on aika piisamirottamainen asenne - vain filosofit ymmärtävät vakavia asioita eivätkä ole muusta kiinnostuneet...

Ja kuitenkin vakavat, maailmaa parantavat popparitkin lankeavat näihin teemuihin. Kuten ahdasmieliset tutkijanaisetkin. Mistä on kyse? Vetoavatko sankaritarinat meihin niin paljon, että unohdamme olla niin kovin tosissamme? Vai olemmeko sankareiden kohdalla vielä enemmän tosissamme kuin muulloin?

Jos urheilu on lapsellista, niin miten se suhtautuu siihen nivoutuviin kansallisiin ja sotilaallisiin ihanteisiin? Tahko Pihkalan suojeluskuntalaisessa hengessä. Onko urheilu banaaleinta nationalismia, ja onko kaikki militarismi banaalia militarismia? (BN on Michael Billigiltä ja BM, katso http://www2.iisg.nl/esshc/programme9606.asp?selyear=8&pap=3791. En minä näitä itse keksi!)

Suuret tunteet itsessään ovat tietysti lapsellisia nekin jos niikseen tulee. "Lapsella vain voi silmät niin loistaa", eikös vaan. Aikuinen hillittee ittensä ja suhteuttaa kaikki asiat niiden tärkeyden mukaan eikä turhia hötkyile, tai ainakaan tuhlaa rahojaan jonkin jolpin äänestämiseen laulukilpailussa.

Peter N. Stearnsin teos American Cool valaisee tätä asiaa NHL:n kotikulmilta, mutta jotain siitä voinee soveltaa Eurooppaan ja Suomeenkin. Aikuisen tunteet ovat kaikkialla hallinnassa ja sankarit vähissä. Lapsi meissä haluaa uskoa, että urheilu on tärkeää ja saavutukset siinä oikeasti hienoja. Lapsi meissä valvoo öitä jonkun hemmetin kiekkomiljonäärin takia ja kyynelöi, kun se viimein saa sen mitä on aina halunnut. Lapsi meissä pitää hienona haluta jotain asiaa vuosikymmenet...

Vai onko niin, että aikuinen voi sallia itselleen rajatun määrän sankareita ja kyyneleitä? Ja vain puberteettinen ehdottomuus ei kestä sitä? Tästä lisää myöhemmin...