Edelliseen tekstiin liittyen, Pilvi Torstin kokemus lahjoittajana olemisesta vs. työsuhteisesta tutkijuudesta.
Olin taannoin MPKK:n vuosijuhlassa, johon oli illalliskortin lunastamalla pääsy koko henkilökunnalla. Kysymykseen, mitäs teillä siellä Helsingin yliopistossa oikein on en kyennyt kunnolla vastaamaan. Ollaanhan me iso organisaatio, eikä rahoituspohja ole ollenkaan sama. Silti, koe tässä yhteisyyttä. Kaiketi saamme armosta sanoa olevamme henkilökuntaa, jos nyt edes oikeasti olemme?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste yliopisto. Näytä kaikki tekstit
torstai 27. tammikuuta 2011
keskiviikko 26. tammikuuta 2011
Vapaita suhteita
Sain hiljattain puhelun työasioissa, luentokeikasta oli kyse. Keskustelu alkoi mielenkiintoisesti kysymyksellä, olenko se Ilona Kemppainen, joka oli ennen tutkijana Helsingin yliopistossa. Ei, en ole, olen se joka on edelleen tutkijana Helsingin yliopistossa...
Taannoinen blogitekstini saattoi antaa sen vaikutelman, että olen karistanut po. lafkan pölyt talvisaappaistani. Näinhän ei asia kuitenkaan ole, sekä fyysisesti että henkisesti vaikutan siellä edelleen. Kuukausipalkka vain ei juokse heikäläisten tilien kautta, vaan tulee säätiöltä.
Apurahatutkijoiden asema on seikka, joka on hiertänyt akateemista maailmaa jo vuosia. Onhan näet niin, että vakituisia työtehtäviä (virat on muuten lopetettu) ei riitä läheskään kaikille ja samoin Suomen Akatemian rahoitus riittää työllistämään vain osan tutkijoista, doktorandeista tai väitelleistä.
Maamme lukuisat säätiöt tulevat tässä apuun. Moni ihan kunniallinen väitöskirja on kirjoitettu niiden avulla (wink wink, nudge nudge). Väittelyn jälkeen pitäisi joidenkin mielestä päästä "oikeisiin töihin" eli eroon tästä rahoitusmuodosta. Ehkä niinkin, mutta jos tutkijana toimimisen ehto on, että näin käy, aika moni jättäytyy alalta pois, ehkä turhaan.
Vuoden 2009 Koneen säätiön bileissä Hanna Nurminen sanoi puheessaan sen hyvin (ja tämä ei nyt ole rahoittajatahon nuoleskelua vaan asian toteamista): jos tutkimusrahoitus on vain yliopistojen ja Akatemian tehtävä, tutkittavista asioista rajautuu pois paljon uutta ja sellaista, mikä ei sovi virallisiin tiedepoliittisiin tavoitteisiin. Tästä on aikaa enkä tehnyt muistiinpanoja skumppalasi kädessä, mutta ajatus oli jokseenkin tämä.
Miten apurahatutkija sitten suhteutuu yliopistoon? Kysymys työtilojen jakamisesta on ollut masentavaa veivausta jo pitkään. Pidän ihan hyvänä linjauksena, että ilman rahoitusta ei pidä työtilaakaan itsellään pitää. Mutta onko muutaman kuukauden katko syy heittää ihminen ulos? Tieteellinen työhän ei katkea välittömästi rahoituskauden päättyessä, vaikka kunnon ay-hengessä tietysti pitäisi. Ollaan me niin outoja.
Samoin en pidä kovin epäreiluna sitä, että kuukausipalkkalaiset - esimerkiksi Akatemian rahoittamat - ovat etusijalla työtiloja jaettaessa. Sitä sen sijaan en ymmärrä, miten voitaisiin perustella se, että apurahatutkijoille ei lähtökohtaisesti annettaisi lainkaan työtiloja. Monet heistä eli meistä opettavat ja olisi hyvä olla tavattavissa jossain yliopiston tiloissa. Tämä ei ratkea minimoimalla tuntiopetusrahat.
Toisekseen, tutkijayhteisö on paljon muutakin kuin palkkaa yliopiston tilien kautta nauttivat henkilöt. Tiedeyhteisöön tulisi voida kuulua muitakin kuin tiettyjen tahojen arvostamia huippututkijoita. Tutkijanuran eri vaiheessa olevia henkilöitä, eri aiheiden tutkijoita. Kansainvälisestä vaihdosta puhutaan paljon, tehdään vähemmän. Monimuotoisuutta on kuitenkin myös se, että vähemmän hohdokkaat ja huipulta huipulle kirmaavat, silti pätevät tutkijat ovat mukana antamassa panoksensa opetukseen ja keskusteluihin.
Joka tapauksessa ei olisi loogista, että apurahatutkijat jäisivät kategorisesti työtiloitta, mutta heidän julkaisunsa ja muut tekemisensä laskettaisiin yliopiston tulokseen. Kunnia otettaisiin mutta mitään ei annettaisi. Samoin työtiloista maksamiseen sisältyy se ongelma, että apurahat ovat muutenkin pieniä, eikä niihin ole toistaiseksi sisällytetty työtilojen vuokraa. Jos näin tehdään, siirtyy rahaa säätiöiltä yliopistojen taskuun ja jaettava apurahakakku pienenee vastaavasti.
Miksi se työtila sitten on niin tärkeä? Kaikillahan on jo kone kotona. Totta kyllä, niin minullakin ja mukava työpöytä sen lisäksi. Kyse onkin juuri tuosta yhteisöstä, ajatusten spontaanista vaihdosta, miksei myös periaatteesta. Ketkä kaikki saavat yliopiston X tutkijan nimikkeellä esiintyä ja ketkä ovat vain omintakeisia tietokirjailijoita.
Yksi, pieneltä vaikuttava mutta kyseisiä ohjelmia tuntevien mielestä erittäin pätevä syy olla apurahatukija on tietenkin se, että työaikaa ei seurata Solen kautta eikä matkalaskua tarvitse tehdä SAP:illa...
Taannoinen blogitekstini saattoi antaa sen vaikutelman, että olen karistanut po. lafkan pölyt talvisaappaistani. Näinhän ei asia kuitenkaan ole, sekä fyysisesti että henkisesti vaikutan siellä edelleen. Kuukausipalkka vain ei juokse heikäläisten tilien kautta, vaan tulee säätiöltä.
Apurahatutkijoiden asema on seikka, joka on hiertänyt akateemista maailmaa jo vuosia. Onhan näet niin, että vakituisia työtehtäviä (virat on muuten lopetettu) ei riitä läheskään kaikille ja samoin Suomen Akatemian rahoitus riittää työllistämään vain osan tutkijoista, doktorandeista tai väitelleistä.
Maamme lukuisat säätiöt tulevat tässä apuun. Moni ihan kunniallinen väitöskirja on kirjoitettu niiden avulla (wink wink, nudge nudge). Väittelyn jälkeen pitäisi joidenkin mielestä päästä "oikeisiin töihin" eli eroon tästä rahoitusmuodosta. Ehkä niinkin, mutta jos tutkijana toimimisen ehto on, että näin käy, aika moni jättäytyy alalta pois, ehkä turhaan.
Vuoden 2009 Koneen säätiön bileissä Hanna Nurminen sanoi puheessaan sen hyvin (ja tämä ei nyt ole rahoittajatahon nuoleskelua vaan asian toteamista): jos tutkimusrahoitus on vain yliopistojen ja Akatemian tehtävä, tutkittavista asioista rajautuu pois paljon uutta ja sellaista, mikä ei sovi virallisiin tiedepoliittisiin tavoitteisiin. Tästä on aikaa enkä tehnyt muistiinpanoja skumppalasi kädessä, mutta ajatus oli jokseenkin tämä.
Miten apurahatutkija sitten suhteutuu yliopistoon? Kysymys työtilojen jakamisesta on ollut masentavaa veivausta jo pitkään. Pidän ihan hyvänä linjauksena, että ilman rahoitusta ei pidä työtilaakaan itsellään pitää. Mutta onko muutaman kuukauden katko syy heittää ihminen ulos? Tieteellinen työhän ei katkea välittömästi rahoituskauden päättyessä, vaikka kunnon ay-hengessä tietysti pitäisi. Ollaan me niin outoja.
Samoin en pidä kovin epäreiluna sitä, että kuukausipalkkalaiset - esimerkiksi Akatemian rahoittamat - ovat etusijalla työtiloja jaettaessa. Sitä sen sijaan en ymmärrä, miten voitaisiin perustella se, että apurahatutkijoille ei lähtökohtaisesti annettaisi lainkaan työtiloja. Monet heistä eli meistä opettavat ja olisi hyvä olla tavattavissa jossain yliopiston tiloissa. Tämä ei ratkea minimoimalla tuntiopetusrahat.
Toisekseen, tutkijayhteisö on paljon muutakin kuin palkkaa yliopiston tilien kautta nauttivat henkilöt. Tiedeyhteisöön tulisi voida kuulua muitakin kuin tiettyjen tahojen arvostamia huippututkijoita. Tutkijanuran eri vaiheessa olevia henkilöitä, eri aiheiden tutkijoita. Kansainvälisestä vaihdosta puhutaan paljon, tehdään vähemmän. Monimuotoisuutta on kuitenkin myös se, että vähemmän hohdokkaat ja huipulta huipulle kirmaavat, silti pätevät tutkijat ovat mukana antamassa panoksensa opetukseen ja keskusteluihin.
Joka tapauksessa ei olisi loogista, että apurahatutkijat jäisivät kategorisesti työtiloitta, mutta heidän julkaisunsa ja muut tekemisensä laskettaisiin yliopiston tulokseen. Kunnia otettaisiin mutta mitään ei annettaisi. Samoin työtiloista maksamiseen sisältyy se ongelma, että apurahat ovat muutenkin pieniä, eikä niihin ole toistaiseksi sisällytetty työtilojen vuokraa. Jos näin tehdään, siirtyy rahaa säätiöiltä yliopistojen taskuun ja jaettava apurahakakku pienenee vastaavasti.
Miksi se työtila sitten on niin tärkeä? Kaikillahan on jo kone kotona. Totta kyllä, niin minullakin ja mukava työpöytä sen lisäksi. Kyse onkin juuri tuosta yhteisöstä, ajatusten spontaanista vaihdosta, miksei myös periaatteesta. Ketkä kaikki saavat yliopiston X tutkijan nimikkeellä esiintyä ja ketkä ovat vain omintakeisia tietokirjailijoita.
Yksi, pieneltä vaikuttava mutta kyseisiä ohjelmia tuntevien mielestä erittäin pätevä syy olla apurahatukija on tietenkin se, että työaikaa ei seurata Solen kautta eikä matkalaskua tarvitse tehdä SAP:illa...
tiistai 11. tammikuuta 2011
Tutkijanelämää
Toista viikkoa vapaana tutkijana ja olotila alkaa löytyä. Tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi, deadlineja ja hoidettavia asioita. Miten ehdin ikinä olla vielä yliopistonlehtorinakin?
Ratkaisu jättää opetushommat (päivätyönä) toistaiseksi ei ollut viime syksynä helppo. Olisihan minulla jatkaessani ollut ainakin jonkinlaista saumaa myös vakituiseen työsuhteeseen, mitä pidetään tässä maailmassa erityisen tavoiteltavana ja mikä yliopistoissa ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Olin kuitenkin niin puhki, että lopulta vaihtoehtoa ei ollut. Kiehtova tutkimusaihe ja kasvavat verkostot takaavat sen, että pysyn tarpeeksi kiireisenä tässä hulvattomassa vapaudessanikin.
Yliopistojen nykytilasta ja henkilökunnan uupumisesta puhutaan paljon. Yhteiskuntahistoriassa työilmapiiri on vähintään kohtalainen, monessa asiassa jopa erinomainen. En voi kuin kiittää kollegoitani yhteistyöstä päättyneiltä osin, monessa suhteessahan se edelleen jatkuu. Hyvästä tahdosta ja kavereista huolimatta minäkin väsyin.
Keskeinen tekijä oli varmasti tehtävien laatu, mihin vaikuttaa yhteiskuntahistoriassa amanuenssin puuttuminen sekä tenttijöiden suuri määrä. Opettajalla ei ole aikaa eikä tilaisuutta kehittää opetusta, kun aika menee hallinnon pyörittämiseen, opinto-oppaan päivittäminen herkullisimpana esimerkkinä. Tämä on kuulemma poistumassa, hienoa jos näin on.
Määräaikaisuuden ongelmana on samoin tuo kehittäminen. Miten muuttaa mitään, kun ensin aika menee opetellessa ja sitten alkaakin jo pätkän loppu häämöttää? Vuosi on lyhyt aika akateemisessa opetuksessa ja suunnitelmien on oltava valmiina jo edellisenä keväänä. Sitten uudistustaan saakin opettaa kerran tai pari. Motivoivampiakin tilanteita lienee ollut.
Opiskelija-opettaja-suhdeluku on suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa keskimäärin järjetön, varsinkin jos halutaan pullistella huippuyliopistoina. Tästä seuraa ensiksikin kirjatenttipainotteisuus, massaluentojen yleisyys ja muun opetuksen vähäisyys. Opettajien voimat eivät riitä kaikkeen ja yksittäisen opiskelijan ohjaus jää muutamaan tapaamiseen, jossa muistellaan kuka mahtoikaan olla kyseessä, puolin ja toisin.
Tästä aiheutuneita ongelmia ratkomaan on kehitetty monenmoista projektia ja seurantaa ja palkattu suunnittelijaa. Mikäpä siinä, mukavia ihmisiä. Yhtenä ratkaisuna on väläytelty sisäänoton ja sen seurauksena opiskelijamäärien pienentämistä. No, se ei kyllä toteudu koska sittenhän joku ministerin lapsi voisi jäädä ulos ja sitä emme sentään salli. Näin kyynisesti arvellen ja yleensä se on varmin vaihtoehto.
Olisiko liian villi ajatus, että jatkuvien selvitysten sijaan palkattaisiin lisää opettajia? Jos opetuksesta ja ohjauksesta on pulaa, miksei hankita niitä? En muista opiskelijoiden kaivanneen lisää hallintoa opintojaan tukemaan vaan opetusta. Toistaiseksi tehokkuuden nimissä läpi ajettu yliopistouudistus on tuonut vain lisää hallintohenkilökuntaa ja eri tiedekuntiin pelkoa opetustehtävien menettämisestä.
En ole millään muotoa väsynyt yliopistoon kokonaisuutena. Akateeminen tutkimus ja opetus ovat elämäntyöni, jos tässä iässä asiasta jo uskaltaa mitään päätellä. Se, millaiseksi yliopisto organisaationa muuttuu ja miten siinä voin toimia on toinen asia. En kannattanut yliopistouudistusta enkä valtiotieteellisen tiedekunnan nykyistä laitosrakennetta eikä kannattanut moni muukaan. Silti ne haluttiin väkisin toteuttaa. Samaan aikaan tulee julkilausumaa ja yleisönosastokirjoitusta, joiden takana on ihmisiä jotka eivät tajua aiheesta - ja nyt päästän kiukkuni valloilleen ja sanon ruman sanan kuten se on - hevonvittuakaan.
Yliopisto on tieteen tekemistä varten. Toinen sen tehtävistä on asiantuntijoiden kouluttaminen. Kummassakin yliopisto onnistuu ihan hyvin, ja Suomessa vieläpä erityisen tehokkaasti. Jo nyt. Antakaa siis kaikenmaailman yrityspamput ja valtionhallinnon suunnittelijat jo olla, kiusatkaa niitä jotka ovat sen ansainneet.
Tähänkin minä uuvuin, kerta kaikkiaan. Sitten kokosin itseni ja totesin, että minulla on parikin apurahaa takataskussa ja visio ja missio ja mitä kaikkea onkaan siitä, mitä haluan todella tehdä. Ja minähän tutkin, vaikkei se mitään sen kummempaa tuottaisi kuin tietoa ja ymmärrystä ihmisille. Minun Suomeni on sivistysvaltio, jossa saa tehdä muutakin kuin rahaa ja sen puolesta taistelen tekemällä omat hommani aivan erityisen hyvin.
Ratkaisu jättää opetushommat (päivätyönä) toistaiseksi ei ollut viime syksynä helppo. Olisihan minulla jatkaessani ollut ainakin jonkinlaista saumaa myös vakituiseen työsuhteeseen, mitä pidetään tässä maailmassa erityisen tavoiteltavana ja mikä yliopistoissa ei todellakaan ole itsestäänselvyys. Olin kuitenkin niin puhki, että lopulta vaihtoehtoa ei ollut. Kiehtova tutkimusaihe ja kasvavat verkostot takaavat sen, että pysyn tarpeeksi kiireisenä tässä hulvattomassa vapaudessanikin.
Yliopistojen nykytilasta ja henkilökunnan uupumisesta puhutaan paljon. Yhteiskuntahistoriassa työilmapiiri on vähintään kohtalainen, monessa asiassa jopa erinomainen. En voi kuin kiittää kollegoitani yhteistyöstä päättyneiltä osin, monessa suhteessahan se edelleen jatkuu. Hyvästä tahdosta ja kavereista huolimatta minäkin väsyin.
Keskeinen tekijä oli varmasti tehtävien laatu, mihin vaikuttaa yhteiskuntahistoriassa amanuenssin puuttuminen sekä tenttijöiden suuri määrä. Opettajalla ei ole aikaa eikä tilaisuutta kehittää opetusta, kun aika menee hallinnon pyörittämiseen, opinto-oppaan päivittäminen herkullisimpana esimerkkinä. Tämä on kuulemma poistumassa, hienoa jos näin on.
Määräaikaisuuden ongelmana on samoin tuo kehittäminen. Miten muuttaa mitään, kun ensin aika menee opetellessa ja sitten alkaakin jo pätkän loppu häämöttää? Vuosi on lyhyt aika akateemisessa opetuksessa ja suunnitelmien on oltava valmiina jo edellisenä keväänä. Sitten uudistustaan saakin opettaa kerran tai pari. Motivoivampiakin tilanteita lienee ollut.
Opiskelija-opettaja-suhdeluku on suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa keskimäärin järjetön, varsinkin jos halutaan pullistella huippuyliopistoina. Tästä seuraa ensiksikin kirjatenttipainotteisuus, massaluentojen yleisyys ja muun opetuksen vähäisyys. Opettajien voimat eivät riitä kaikkeen ja yksittäisen opiskelijan ohjaus jää muutamaan tapaamiseen, jossa muistellaan kuka mahtoikaan olla kyseessä, puolin ja toisin.
Tästä aiheutuneita ongelmia ratkomaan on kehitetty monenmoista projektia ja seurantaa ja palkattu suunnittelijaa. Mikäpä siinä, mukavia ihmisiä. Yhtenä ratkaisuna on väläytelty sisäänoton ja sen seurauksena opiskelijamäärien pienentämistä. No, se ei kyllä toteudu koska sittenhän joku ministerin lapsi voisi jäädä ulos ja sitä emme sentään salli. Näin kyynisesti arvellen ja yleensä se on varmin vaihtoehto.
Olisiko liian villi ajatus, että jatkuvien selvitysten sijaan palkattaisiin lisää opettajia? Jos opetuksesta ja ohjauksesta on pulaa, miksei hankita niitä? En muista opiskelijoiden kaivanneen lisää hallintoa opintojaan tukemaan vaan opetusta. Toistaiseksi tehokkuuden nimissä läpi ajettu yliopistouudistus on tuonut vain lisää hallintohenkilökuntaa ja eri tiedekuntiin pelkoa opetustehtävien menettämisestä.
En ole millään muotoa väsynyt yliopistoon kokonaisuutena. Akateeminen tutkimus ja opetus ovat elämäntyöni, jos tässä iässä asiasta jo uskaltaa mitään päätellä. Se, millaiseksi yliopisto organisaationa muuttuu ja miten siinä voin toimia on toinen asia. En kannattanut yliopistouudistusta enkä valtiotieteellisen tiedekunnan nykyistä laitosrakennetta eikä kannattanut moni muukaan. Silti ne haluttiin väkisin toteuttaa. Samaan aikaan tulee julkilausumaa ja yleisönosastokirjoitusta, joiden takana on ihmisiä jotka eivät tajua aiheesta - ja nyt päästän kiukkuni valloilleen ja sanon ruman sanan kuten se on - hevonvittuakaan.
Yliopisto on tieteen tekemistä varten. Toinen sen tehtävistä on asiantuntijoiden kouluttaminen. Kummassakin yliopisto onnistuu ihan hyvin, ja Suomessa vieläpä erityisen tehokkaasti. Jo nyt. Antakaa siis kaikenmaailman yrityspamput ja valtionhallinnon suunnittelijat jo olla, kiusatkaa niitä jotka ovat sen ansainneet.
Tähänkin minä uuvuin, kerta kaikkiaan. Sitten kokosin itseni ja totesin, että minulla on parikin apurahaa takataskussa ja visio ja missio ja mitä kaikkea onkaan siitä, mitä haluan todella tehdä. Ja minähän tutkin, vaikkei se mitään sen kummempaa tuottaisi kuin tietoa ja ymmärrystä ihmisille. Minun Suomeni on sivistysvaltio, jossa saa tehdä muutakin kuin rahaa ja sen puolesta taistelen tekemällä omat hommani aivan erityisen hyvin.
tiistai 14. huhtikuuta 2009
Tutkimuksen asetelmista
Näinä yliopistolain uudistamisen aikoina on syytä lukea tarkasti Hesarin tämänpäiväisen taloussivujen artikkelin kaltaiset jutut. Kyseinen juttu näet kertoo, miten suomalainen metsäteollisuus on ollut hidas muuttamaan rakenteitaan ja ottamaan käyttöön uusia innovaatioita. Yliopistoissa on kyllä tehty, mutta jostain kumman syystä eivät ole siirtyneet erityisen liukkaasti tuotantoon.
Mitäs mitäs. Eikö talouselämän pitäisi olla dynaamista ja aikaansa seuraavaa ja yliopistojen jäykkiä ja jälkeenjääneitä - ja talouselämän suuren viisauden tarpeessa? Taitaa olla toisin päin tuokin asia, mutta usko siirtää vuoria, jopa hyvin toimivan yliopistolaitoksen historiaan.
Samassa lehdessä oli toinenkin kiinnostava teksti. Pertti Tötön nykyistä tiedemenoa kohtaan osoittama kritiikki on minusta joskus vähän ohi maalin, mutta tämänkertainen kolumni on ihan asiaa.
Vakaa usko asian X vaikuttavuuteen ei tosiaan tarkoita, että vaikuttavuus olisi todistettu. Siitäkin huolimatta, että kaikki haastateltavat yhtäpitävästi sanoisivat näin ja tutkija itsekin olisi asiasta vakuuttunut.
Sen sijaan voimme sangen pitävästi todistaa, että tutkimushenkilöt todella uskovat vaikutussuhteen olemassaoloon. Jos vähän pinnistämme, saamme selville, miksi näin on ja mitä se kertoo asiasta X ja sen merkityksestä yhteisössä.
Laadullisia menetelmiä opettaessani olen usein tavannut kunnianhimoisia opiskelijoita, joille edellä mainittu ei riitä. Se todellinen vaikutussuhde pitäisi saada esille, tai muuten ei tehdä tiedettä ollenkaan.
Kun historiassa käytetään laadullisia menetelmiä, klassisimman malliset syy-seuraussuhteet ovat kuitenkin usein kiven alla. Joskus löytyy, silloinkin pitää nähdä paljon vaivaa todistaakseen. Sama on kyllä historisminkin kanssa, mikä selittää ns. yhden dokumentin dosentit.
Tiedonvälityksen maailmankuvassa syy-seuraussuhteet ovat luonnollinen tapa lähestyä asioita, selvenivät ne juttua tehdessä eli eivät. Jos tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen kuvaa vaikkapa tuota yliopistojen ja talouselämän suhdetta tietyllä tavalla, ja toinen kiho käyttää lähes samoja sanoja, vaatisi sangen kokeneen ja asioita tarkkaan ajattelevan toimittajan, jotta hän osaisi ehdottaa edes juttunsa loppukaneetiksi, että arvon vuorineuvokset taitavat olla jonkin kulttuurisen seikan vaikutuspiirissä. Taitaa olla ihan diskursiivinen muodostuma kyseessä.
Ei, kun ihminen on saanut tarpeeksi pitkään puhua keskeyttämättä, häneen kertyy sen verran teflonia että muut eivät viitsikään keskeyttää tai kysellä syitä ja vaikuttimia. Ennemmin tehdään kuten käsketään.
Tulevaisuuden tutkijat voivat sitten ihastella, millainen kummallinen kulttuurinen konstruktio vallitsi Suomen ja monen muunkin maan korkeinta koulutusta koskevassa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.
Mitäs mitäs. Eikö talouselämän pitäisi olla dynaamista ja aikaansa seuraavaa ja yliopistojen jäykkiä ja jälkeenjääneitä - ja talouselämän suuren viisauden tarpeessa? Taitaa olla toisin päin tuokin asia, mutta usko siirtää vuoria, jopa hyvin toimivan yliopistolaitoksen historiaan.
Samassa lehdessä oli toinenkin kiinnostava teksti. Pertti Tötön nykyistä tiedemenoa kohtaan osoittama kritiikki on minusta joskus vähän ohi maalin, mutta tämänkertainen kolumni on ihan asiaa.
Vakaa usko asian X vaikuttavuuteen ei tosiaan tarkoita, että vaikuttavuus olisi todistettu. Siitäkin huolimatta, että kaikki haastateltavat yhtäpitävästi sanoisivat näin ja tutkija itsekin olisi asiasta vakuuttunut.
Sen sijaan voimme sangen pitävästi todistaa, että tutkimushenkilöt todella uskovat vaikutussuhteen olemassaoloon. Jos vähän pinnistämme, saamme selville, miksi näin on ja mitä se kertoo asiasta X ja sen merkityksestä yhteisössä.
Laadullisia menetelmiä opettaessani olen usein tavannut kunnianhimoisia opiskelijoita, joille edellä mainittu ei riitä. Se todellinen vaikutussuhde pitäisi saada esille, tai muuten ei tehdä tiedettä ollenkaan.
Kun historiassa käytetään laadullisia menetelmiä, klassisimman malliset syy-seuraussuhteet ovat kuitenkin usein kiven alla. Joskus löytyy, silloinkin pitää nähdä paljon vaivaa todistaakseen. Sama on kyllä historisminkin kanssa, mikä selittää ns. yhden dokumentin dosentit.
Tiedonvälityksen maailmankuvassa syy-seuraussuhteet ovat luonnollinen tapa lähestyä asioita, selvenivät ne juttua tehdessä eli eivät. Jos tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen kuvaa vaikkapa tuota yliopistojen ja talouselämän suhdetta tietyllä tavalla, ja toinen kiho käyttää lähes samoja sanoja, vaatisi sangen kokeneen ja asioita tarkkaan ajattelevan toimittajan, jotta hän osaisi ehdottaa edes juttunsa loppukaneetiksi, että arvon vuorineuvokset taitavat olla jonkin kulttuurisen seikan vaikutuspiirissä. Taitaa olla ihan diskursiivinen muodostuma kyseessä.
Ei, kun ihminen on saanut tarpeeksi pitkään puhua keskeyttämättä, häneen kertyy sen verran teflonia että muut eivät viitsikään keskeyttää tai kysellä syitä ja vaikuttimia. Ennemmin tehdään kuten käsketään.
Tulevaisuuden tutkijat voivat sitten ihastella, millainen kummallinen kulttuurinen konstruktio vallitsi Suomen ja monen muunkin maan korkeinta koulutusta koskevassa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.
torstai 2. huhtikuuta 2009
Sairaat sankarit
Onko sankarillista olla sairaana töissä? Moni ainakin kokee kotona sairastamisen luuseriudeksi - omaa oloa vain parannellaan, vaikka maailma tarvitsee juuri minua toimiakseen normaalisti.
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
Tuon Iltiksen uutisen kuvaamilla opettajilla on tietysti hankala tilanne. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Pätevän sijaisen löytäminen tuosta vain on hankalaa, ja keskiverto koululuokka simputtaa heikäläiset suohon heti alkuunsa, kun vakituisillakin opettajilla voi olla tekemistä saadakseen normaalin koulutyön sujumaan. Kuitenkin pitäisi saada suunniteltu opetus toteutettua jossain vaiheessa.
Yliopiston opettajilla on useimmiten enemmän valinnan varaa, mutta olen itsekin raahautunut pitämään kurssia vastoin parempaa tietoani. On opetustapahtumia, joiden korvaamista jollain tavalla jossakin ei edes halua alkaa ajatella. Ne kestävät kuitenkin enimmillään muutaman tunnin ja sitten voi palata potemaan. Sääliksi käy intensiivisemmällä aikataululla toimivia. Sääliksi käy kyllä opiskelijoitakin, jotka joutuvat kuuntelemaan kuumeisen hourailuja...
Ja asiassa olisi huvittavaa, ellei se olisi niin karmeaa, että mitä tiiviimpää työputkea vetää, sitä todennäköisemmin kroppa sanoo sopimuksen irti ja sairastuu. Mitä lähempänä tavoitteitaan on, sitä varmemmin ei pääse niihin, koska terveys ei kestä. Jossain mielessä nykyihmiset ovat kuin parivuotiaita, jotka illalla kiukuttelevat väsymystään, mutta eivät silti millään tahdo mennä nukkumaan. Ei ole kivaa, mutta sitä, mikä palauttaisi kivan ei millään voida edes harkita.
Otettaisiinko sellainen arjen anarkistinen ote, että täysin pakolliset asiat hoidetaan sairaanakin, mutta niiden suhteen tehdään kriittinen arvio ja todetaan useimmista, etteivät ne niin pakollisia olekaan. Tartuntataudit eivät aina katso ihmisen kuntoa, mutta on niillä korrelaationsa stressin kanssa.
Sankarillista on kyetä elämään elämänsä itse eikä kuten joku muu sen on päättänyt. Kuka asensi aivoihisi mallin, jossa itse et ole tärkeä vaan työsi - joka kuitenkaan ei ole sinun hallinnassasi? Ja miksi sellaista työtä pitäisi painaa päivästä toiseen, kunnosta riippumatta?
Opettajien suhteen kysymys on ennen kaikkea: kuka teki koulusta laitoksen, jossa lapsista välittäminen on lähes mahdotonta jos haluaa välittää vielä itsestäänkin?
tiistai 24. helmikuuta 2009
Yliopisto ja elämä
Yliopisto-lehden toimitussihteeri Arja Tuusvuori (viksu ihminen, haastatellut minuakin :-) tuskailee tuttua asiaa: miksi yliopistoelämä kuvataan kirjallisuudessa niin kummallisesti. Aivan kuin meillä olisi aikaa viritellä villejä ihmissuhteita kokopäivätoimisesti - tai edes halua, olemmehan monesti tunteneet toisemme vähintään vuosikymmenen.
Toinen minulle outo, mutta monen muun laitoksen ihmiselle riittävän tuttu asia on keinoja kaihtamaton akateeminen kilpailu, jonka ympärillä monet fiktiiviset yliopistodraamat pyörivät. Monesti siinäkin kuitenkin taistelevat isommat asiat kuin vain yksittäiset ihmiset: mikä on oppialan yleinen linja, mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Kuka on sivuraiteella, kenen pätevyys on oikeanlaista. Pelkkiä henkilökysymyksiä nämä harvemmin ovat.
Fiktion ongelma onkin siinä, että tarinaa ei haluta kiinnittää liian tiukasti mihinkään todelliseen laitokseen ja tiedekuntaan. Yliopistolaisen näkökulmasta kaikki uskottavuus kuitenkin menee jo tässä vaiheessa. Organisaatiot muokkaavat toimintaamme monesti sangen paljon, varsinkin jos olemme virassa ja virkasuhteessa johonkin niistä.
Esimerkiksi minun kokemuksiani ei voisi siirtää vaikkapa historian laitokselle - vaikka tutkimusteni faktoja voisi sinne päin vielä viistääkin, toimintaympäristöä ei voi. Olen pienen oppiaineen ja laitoksen ihminen. Joskus, kun kuuntelen eri alojen ihmisiä, tuntuu että suorastaan pumpulissa pidetty. Ei suurta draamaa.
Arja Tuusvuoren kolumnissa todetaan aiheellisesti myös, tutkija Anna Rotkirchiakin lainaten, että ylipitkät työpäivät eivät tee ketään viisaammaksi tai ainakaan paremmaksi ihmiseksi. Muistan professori Matti Klingen puhuneen jotain "vegetoimisesta", jos en aivan väärin siteeraa niin kyse oli kävelyllä käymisestä ja divarissa piipahtamisesta.
Parhaimmillaan yliopistoelämä on todella antoisaa. Rahasta puhuttaessa moni (varsinkin naispuolinen tutkija!) tulee päästäneeksi suustaan jotain sellaista, että en mä tätä rahan takia tee. Ottaisin asiaan kuitenkin toisen näkökulman: koko organisaation riittävä rahoitus on oleellisen tärkeää.
Silloin ei tarvitse tapella vähistä viroista verissä päin ja joku uhkarohkea uskaltaa vegetoida ihan ihmisten nähden. Kappas ketaletta, joku saattaa saada jonkun uuden ideankin. Mutta mitä sanovat ulkopuolinen rahoittaja ja yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet?!
Toinen minulle outo, mutta monen muun laitoksen ihmiselle riittävän tuttu asia on keinoja kaihtamaton akateeminen kilpailu, jonka ympärillä monet fiktiiviset yliopistodraamat pyörivät. Monesti siinäkin kuitenkin taistelevat isommat asiat kuin vain yksittäiset ihmiset: mikä on oppialan yleinen linja, mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Kuka on sivuraiteella, kenen pätevyys on oikeanlaista. Pelkkiä henkilökysymyksiä nämä harvemmin ovat.
Fiktion ongelma onkin siinä, että tarinaa ei haluta kiinnittää liian tiukasti mihinkään todelliseen laitokseen ja tiedekuntaan. Yliopistolaisen näkökulmasta kaikki uskottavuus kuitenkin menee jo tässä vaiheessa. Organisaatiot muokkaavat toimintaamme monesti sangen paljon, varsinkin jos olemme virassa ja virkasuhteessa johonkin niistä.
Esimerkiksi minun kokemuksiani ei voisi siirtää vaikkapa historian laitokselle - vaikka tutkimusteni faktoja voisi sinne päin vielä viistääkin, toimintaympäristöä ei voi. Olen pienen oppiaineen ja laitoksen ihminen. Joskus, kun kuuntelen eri alojen ihmisiä, tuntuu että suorastaan pumpulissa pidetty. Ei suurta draamaa.
Arja Tuusvuoren kolumnissa todetaan aiheellisesti myös, tutkija Anna Rotkirchiakin lainaten, että ylipitkät työpäivät eivät tee ketään viisaammaksi tai ainakaan paremmaksi ihmiseksi. Muistan professori Matti Klingen puhuneen jotain "vegetoimisesta", jos en aivan väärin siteeraa niin kyse oli kävelyllä käymisestä ja divarissa piipahtamisesta.
Parhaimmillaan yliopistoelämä on todella antoisaa. Rahasta puhuttaessa moni (varsinkin naispuolinen tutkija!) tulee päästäneeksi suustaan jotain sellaista, että en mä tätä rahan takia tee. Ottaisin asiaan kuitenkin toisen näkökulman: koko organisaation riittävä rahoitus on oleellisen tärkeää.
Silloin ei tarvitse tapella vähistä viroista verissä päin ja joku uhkarohkea uskaltaa vegetoida ihan ihmisten nähden. Kappas ketaletta, joku saattaa saada jonkun uuden ideankin. Mutta mitä sanovat ulkopuolinen rahoittaja ja yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet?!
maanantai 2. helmikuuta 2009
Yliopistolain uudistamisesta
Saa nähdä, toteutuuko vallankumous yliopistolla vai mitä tästä kaikesta tulee. Yliopistolain uudistuksesta ainakin raportoidaan hallintovirkahenkilöiden taholta kuin alemmilla portailla ei olisi sanottu asiasta mitään.
Minua järkyttää koko uudistuksessa se, että siihen liittyvissä tiedotteissa ja muissa papereissa ei ole mainittu juuri sanaakaan siiä, mitä yliopistossa oikeasti pitäisi tapahtua. Siis opetuksesta ja tutkimuksesta. Ne ovat ilmeisesti vain hallinnon ja rahankeruun sivutuotteita, joille ei ole tarkoituskaan tapahtua mitään.
Mutta totta kai tapahtuu. Se, että tieteenharjoittajat itse kykenisivät keskuudessaan arvioimaan esimerkiksi sitä, mikä on tutkimisen arvoista ei ole ollut esimerkiksi hallituksessa vallitseva käsitys pitkään aikaan. Sen sijaan on haluttu milloin mitäkin dynaamista ja tarvelähtöistä - riippumatta siitä, voiko sellaista hallituskauden aikana toteuttaa tai onko sellaista jo olemassa. Hitsi kun pitäisi ehtiä lukea muutakin kuin muistioita.
Anu Lahtinen on kommentoinut asiaa blogissaan paljon ja tavalla, jota kannatan vilpittömästi. Lukekaa. Järki ei tätä voine voittaa, mutta säilyttäkäämme edes omamme...
Minua järkyttää koko uudistuksessa se, että siihen liittyvissä tiedotteissa ja muissa papereissa ei ole mainittu juuri sanaakaan siiä, mitä yliopistossa oikeasti pitäisi tapahtua. Siis opetuksesta ja tutkimuksesta. Ne ovat ilmeisesti vain hallinnon ja rahankeruun sivutuotteita, joille ei ole tarkoituskaan tapahtua mitään.
Mutta totta kai tapahtuu. Se, että tieteenharjoittajat itse kykenisivät keskuudessaan arvioimaan esimerkiksi sitä, mikä on tutkimisen arvoista ei ole ollut esimerkiksi hallituksessa vallitseva käsitys pitkään aikaan. Sen sijaan on haluttu milloin mitäkin dynaamista ja tarvelähtöistä - riippumatta siitä, voiko sellaista hallituskauden aikana toteuttaa tai onko sellaista jo olemassa. Hitsi kun pitäisi ehtiä lukea muutakin kuin muistioita.
Anu Lahtinen on kommentoinut asiaa blogissaan paljon ja tavalla, jota kannatan vilpittömästi. Lukekaa. Järki ei tätä voine voittaa, mutta säilyttäkäämme edes omamme...
tiistai 23. joulukuuta 2008
Hitauden ylistys
Loppuvuodesta herätään aina etsimään uutta elämää; nyt on vaihteeksi muodissa hitaamman elämäntavan ihastelu. Niin lehdissä kuin telkkarissakin on ollut aiheesta juttua. Kirjoitan tätä paikassa jossa eivät ole käsillä, lisään linkit myöhemmin jos kiinnostaa.
Erilaiset alkuperäiseen onnen aikaan palaamiset ja takaisin luontoon-liikkeet kuuluvat tietenkin moderniin ja jälkimoderniin elämään siinä missä kansallisvaltiot ja sukupuoliroolitkin. On kuitenkin hyvä huomata, että kaikilla ei ole valinnanvaraa sen suhteen, miten nopeaa kaistaa he ajavat omassa elämässään.
"Oravanpyörästä hyppääminen" on tietenkin mahdollista vain niille, jotka ovat siihen joskus päässeet. Koulutusjärjestelmä suosii tiettyjä taitoja, työelämä hieman toisia. Lienee totta, että tahti on kummassakin koventunut ja tilaa erilaisuudelle on yhä vähemmän.
Lueskelin syksyllä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamentista. Osin hänen kirjoitustapansa toistavuus teoksesta toiseen hipoo kuluttajansuojalain rajoja, mutta itse asiassa on asiaa. Viimeistään omat lapset ovat saaneet minutkin huomaamaan, että ihmiset ovat tosiaan synnynnäisesti erilaisia.
Näissä hitausjutuissa sekoitetaan helposti ihmisen tekemisen nopeus ja toisaalta kyky nopeaan elämäntapaan. Itse olen näitä rysäyttäjiä, jotka eivät millään ehdi lukea käyttöohjeita ja lopettelevat toisten lauseita, kun ei siitä tunnu valmista tulevan. Joudun silti minäkin ihmettelemään niitä, joilla on joka ilta jotain menoa, tuhat Facebook-ystävää ja ihan hirmuinen kiire.
Heillä on silti edes jonkinlainen valinnanvara elämäntapansa suhteen. Voidaan välillä hidastaa kun on kokeiltu huipulla olemista ja ehkä maksettu asuntolainakin siinä sivussa. Meidän muiden täytyy vain pakertaa hissuksiin ja toivoa, että se suojatyöpaikka aina jostain löytyy. Toistaiseksi on löytynyt, saa nähdä miten yliopistomaailma vielä tehostuu.
Nopean tekemisen lisäksi minulla niin kuin kaikilla muillakin on se vaiva, että ajattelua ei voi paljoakaan nopeuttaa. Toisaalta se on turvallista: kun tiedän, että artikkelin idea putkahtaa parin viikon päästä viimeistään, voin tehdä muita hommia. Mutta istumalla ja pinnistämällä ei synny mitään - jätän tutun ja osuvan sanonnan nyt lukijan muisteltavaksi.
Jokin aika sitten uutisoitiin myös nuorten masennuksesta. En ole koskaan oikeasti ollut masentunut, mutta se kyllä on usein ahistanut, ettei ole aikaa ajatella. Että pitää aina olla valmis niihin hemmetin dynaamisiin haasteisiin ja varsinkin olla muiden ihmisten saatavilla, silloinkin kun mikään asia ei sitä varsinaisesti vaadi.
Useimmitenhan juuri yksinolo uutisoidaan ihmisten ongelmaksi, mutta jatkuva seuranpitokin voi olla kidutusta vähemmän sosiaaliselle temperamenttityypille. Keltikangas-Järvisellä on sanottava tästäkin. Itsekseen voi keksiä monta asiaa, kaikkea ei tarvitse tehdä tiimityönä.
Sitä odotan kiihkolla ja innolla, millainen ulkopuolinen johtaja meitä mököttäviä yliopistolaisia tulee luotsaamaan tulevaisuudessa. Ovatko vahvuutemme yhtäkkiä heikkouksia, vai hoksaako joku temperamenttitutkijoiden jalanjäljissä, että joka duunissa ei tarvitse olla mediapersoona ja "tulla tosi hyvin toimeen ihmisten kanssa"?
Vähempikin riittää, kunhan varsinainen työ tulee tehtyä. Muita ihmisiä voi arvostaa, vaikka haluaisikin nauttia heidän seurastaan pienempinä annoksina - yhteistyötä voi tehdä, vaikka kokouksia olisi kerran kuussa eikä joka ikinen päivä. Hitautta voi olla sekin, että ihmiskontaktien laatu korvaa määrän.
Kaikille kiireisille lohdun sana luonnontieteen puolelta: ensi yö on sekunnin normaalia pidempi. Nauttikaamme tästä kiireettömyydestä...
Hyvää uutta vuotta kaikille!
Erilaiset alkuperäiseen onnen aikaan palaamiset ja takaisin luontoon-liikkeet kuuluvat tietenkin moderniin ja jälkimoderniin elämään siinä missä kansallisvaltiot ja sukupuoliroolitkin. On kuitenkin hyvä huomata, että kaikilla ei ole valinnanvaraa sen suhteen, miten nopeaa kaistaa he ajavat omassa elämässään.
"Oravanpyörästä hyppääminen" on tietenkin mahdollista vain niille, jotka ovat siihen joskus päässeet. Koulutusjärjestelmä suosii tiettyjä taitoja, työelämä hieman toisia. Lienee totta, että tahti on kummassakin koventunut ja tilaa erilaisuudelle on yhä vähemmän.
Lueskelin syksyllä Liisa Keltikangas-Järvisen kirjoja temperamentista. Osin hänen kirjoitustapansa toistavuus teoksesta toiseen hipoo kuluttajansuojalain rajoja, mutta itse asiassa on asiaa. Viimeistään omat lapset ovat saaneet minutkin huomaamaan, että ihmiset ovat tosiaan synnynnäisesti erilaisia.
Näissä hitausjutuissa sekoitetaan helposti ihmisen tekemisen nopeus ja toisaalta kyky nopeaan elämäntapaan. Itse olen näitä rysäyttäjiä, jotka eivät millään ehdi lukea käyttöohjeita ja lopettelevat toisten lauseita, kun ei siitä tunnu valmista tulevan. Joudun silti minäkin ihmettelemään niitä, joilla on joka ilta jotain menoa, tuhat Facebook-ystävää ja ihan hirmuinen kiire.
Heillä on silti edes jonkinlainen valinnanvara elämäntapansa suhteen. Voidaan välillä hidastaa kun on kokeiltu huipulla olemista ja ehkä maksettu asuntolainakin siinä sivussa. Meidän muiden täytyy vain pakertaa hissuksiin ja toivoa, että se suojatyöpaikka aina jostain löytyy. Toistaiseksi on löytynyt, saa nähdä miten yliopistomaailma vielä tehostuu.
Nopean tekemisen lisäksi minulla niin kuin kaikilla muillakin on se vaiva, että ajattelua ei voi paljoakaan nopeuttaa. Toisaalta se on turvallista: kun tiedän, että artikkelin idea putkahtaa parin viikon päästä viimeistään, voin tehdä muita hommia. Mutta istumalla ja pinnistämällä ei synny mitään - jätän tutun ja osuvan sanonnan nyt lukijan muisteltavaksi.
Jokin aika sitten uutisoitiin myös nuorten masennuksesta. En ole koskaan oikeasti ollut masentunut, mutta se kyllä on usein ahistanut, ettei ole aikaa ajatella. Että pitää aina olla valmis niihin hemmetin dynaamisiin haasteisiin ja varsinkin olla muiden ihmisten saatavilla, silloinkin kun mikään asia ei sitä varsinaisesti vaadi.
Useimmitenhan juuri yksinolo uutisoidaan ihmisten ongelmaksi, mutta jatkuva seuranpitokin voi olla kidutusta vähemmän sosiaaliselle temperamenttityypille. Keltikangas-Järvisellä on sanottava tästäkin. Itsekseen voi keksiä monta asiaa, kaikkea ei tarvitse tehdä tiimityönä.
Sitä odotan kiihkolla ja innolla, millainen ulkopuolinen johtaja meitä mököttäviä yliopistolaisia tulee luotsaamaan tulevaisuudessa. Ovatko vahvuutemme yhtäkkiä heikkouksia, vai hoksaako joku temperamenttitutkijoiden jalanjäljissä, että joka duunissa ei tarvitse olla mediapersoona ja "tulla tosi hyvin toimeen ihmisten kanssa"?
Vähempikin riittää, kunhan varsinainen työ tulee tehtyä. Muita ihmisiä voi arvostaa, vaikka haluaisikin nauttia heidän seurastaan pienempinä annoksina - yhteistyötä voi tehdä, vaikka kokouksia olisi kerran kuussa eikä joka ikinen päivä. Hitautta voi olla sekin, että ihmiskontaktien laatu korvaa määrän.
Kaikille kiireisille lohdun sana luonnontieteen puolelta: ensi yö on sekunnin normaalia pidempi. Nauttikaamme tästä kiireettömyydestä...
Hyvää uutta vuotta kaikille!
tiistai 21. lokakuuta 2008
Virtuaalimaailmoissa
Näinä aikoina moni kuntavaaliehdokas käy ylikierroksilla. Jokaisella on omat rentoutumiskeinonsa; omaan keinovalikoimaani kuuluvat myös tietokonepelit.
En todellakaan ole pelikansan etujoukoissa, vaan pelaan vanhoja suosikkeja kuten SimCityä (kuntavaaliehdokas, todellakin!) ja Civilizationia. En edes ole erityisen kunnianhimoinen pelaaja, vaan touhuan tuttuja latuja rentoutuakseni, en voittaakseni edes itseäni.
Kaikissa peleissä pitää tietysti hyväksyä pelin säännöt. Pistänkö kaupunkini terveydenhuollon nollille maksaakseni velkani? Tuhoanko tuon naapurikansan saadakseni omalle porukalle elintilaa? Harmittomia valintoja pelien maailmassa kenties - peli ei aina anna noudattaa kovin suurta humanismia...
Pelejä syytetään monista nuorison ongelmista, eikähän jatkuva tappaminen - ja siitä saatu onnistumisen tunne - kovin terveellistä voi olla pitemmän päälle. Yksilöistä tietysti riippuu, mihin se johtaa vai johtaako mihinkään. Mietin vain, millaisia virtuaalimaailmoja ihmisillä on ilman tietokoneitakin.
Olin tänään parissakin kokouksessa, joissa sivuttiin tekeillä olevaa yliopistolain uudistusta. Ilmeisesti tätä(kään) lakia valmisteltaessa ei ole kiinnitetty suurta huomiota organisaation varsinaisiin tehtäviin, yliopistojen kyseessä ollessa opetukseen ja tutkimukseen. Kaipa ne hoituvat, kun hallintoa virtaviivaistetaan. Mutta ketä varten se hallinto olikaan olemassa?
Kunnallispolitiikka menee helposti samaan keinotodellisuuteen. On henkilö- ja ryhmäkohtaisia kysymyksiä ja virkamiesten valmistelemia asioita, joihin sitten otetaan kantaa kykenemättä kyseenalaistamaan sitä, miksi peli on mennyt tällaiseksi ylipäätään.
Politiikan pitää mitä ilmeisimmin olla ainakin joillekin ihmisille ammatti. Meille toistaiseksi enemmän harrastuspohjaisille moni asia tuntuu kummalliselta, mutta eiköhän se ole vain terve tilanne. Joskus pitää katsella todellisuutta ilman papereita, joskus pitää kysyä millä käsitteillä maailmaa hahmotammekaan. Pitää ehkä keksiä vastakäsitteitä, joilla muokataan toistenkin näkemystä todellisuudesta. Ei pidä alistua peleille - ei päättäjien eikä päätösten kohteiden.
En todellakaan ole pelikansan etujoukoissa, vaan pelaan vanhoja suosikkeja kuten SimCityä (kuntavaaliehdokas, todellakin!) ja Civilizationia. En edes ole erityisen kunnianhimoinen pelaaja, vaan touhuan tuttuja latuja rentoutuakseni, en voittaakseni edes itseäni.
Kaikissa peleissä pitää tietysti hyväksyä pelin säännöt. Pistänkö kaupunkini terveydenhuollon nollille maksaakseni velkani? Tuhoanko tuon naapurikansan saadakseni omalle porukalle elintilaa? Harmittomia valintoja pelien maailmassa kenties - peli ei aina anna noudattaa kovin suurta humanismia...
Pelejä syytetään monista nuorison ongelmista, eikähän jatkuva tappaminen - ja siitä saatu onnistumisen tunne - kovin terveellistä voi olla pitemmän päälle. Yksilöistä tietysti riippuu, mihin se johtaa vai johtaako mihinkään. Mietin vain, millaisia virtuaalimaailmoja ihmisillä on ilman tietokoneitakin.
Olin tänään parissakin kokouksessa, joissa sivuttiin tekeillä olevaa yliopistolain uudistusta. Ilmeisesti tätä(kään) lakia valmisteltaessa ei ole kiinnitetty suurta huomiota organisaation varsinaisiin tehtäviin, yliopistojen kyseessä ollessa opetukseen ja tutkimukseen. Kaipa ne hoituvat, kun hallintoa virtaviivaistetaan. Mutta ketä varten se hallinto olikaan olemassa?
Kunnallispolitiikka menee helposti samaan keinotodellisuuteen. On henkilö- ja ryhmäkohtaisia kysymyksiä ja virkamiesten valmistelemia asioita, joihin sitten otetaan kantaa kykenemättä kyseenalaistamaan sitä, miksi peli on mennyt tällaiseksi ylipäätään.
Politiikan pitää mitä ilmeisimmin olla ainakin joillekin ihmisille ammatti. Meille toistaiseksi enemmän harrastuspohjaisille moni asia tuntuu kummalliselta, mutta eiköhän se ole vain terve tilanne. Joskus pitää katsella todellisuutta ilman papereita, joskus pitää kysyä millä käsitteillä maailmaa hahmotammekaan. Pitää ehkä keksiä vastakäsitteitä, joilla muokataan toistenkin näkemystä todellisuudesta. Ei pidä alistua peleille - ei päättäjien eikä päätösten kohteiden.
maanantai 15. syyskuuta 2008
Mitä yhteiskuntatieteilijän tulisi osata?
Tällaista aloittelijaakin puolue juoksuttaa jonkin verran: olen huomenna 16.9. menossa Vasemmistoliiton edustajana Vanhalle ylioppilastalolle paneeliin aiheesta "kannattaako äänestää yhteiskuntatieteilijää?" Sen kummempaa evästystä en saanut, taidan puhua ihan kärttyisänä tohtoriassistenttina...
Tänään alkaa sattumoisin yhteiskuntahistorian oj 7.1 eli metodikurssi, vanhemman polven yhisläiset muistavat sen arkistokurssina. Sisältö on tietysti kehittynyt huomattavasti. Eri tiedekunnan oppiaineissa metodiopetus on muutenkin parantunut ainakin määrällisesti ja kaiketi myös laadullisesti. Jotain hyvää tuotantotavoitteissakin: gradujen valmistumiseenhan tällä opetuksella tähdätään.
Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuntemus on parasta, mitä yhteiskuntatieteilijä on voinut opintojensa aikana oppia. Harvasta tulee tutkijaa, mutta jokaisen valtsikalaisen pitäisi osata lukea tilastoja ja analysoida tekstejä sen verran, että niiden välittämät perustiedot tulevat selväksi. Samoin pitäisi osata arvioida, miltä pohjalta aineisto on tuotettu ja mihin kysymyksiin se ei vastaa.
Pitäisi ja pitäisi. Monella lehdentoimittajallakin on näitä hämmästyttäviä opintoja takanaan, mutta erilaisten tutkimusten uutisointi on järjestään pielessä. Edes yksinkertaista taulukkoa ei osata tulkita, saati ottaa selville, mikä olikaan se tutkimuskysymys, jonka pohjalta tiedettä lähdettiin tekemään.
Herkkähipiäiset tutkijat ovat yksi juttu, mutta kun valtionhallinto tuottaa samanlaista kamaa oman toimintansa peitteeksi koko ajan. Jos näitä ei osaa lukea, tulee helposti huijatuksi oikein tosissaan. Yhteiskuntatieteilijöitä koulutetaan käsittelemään tällaista tietoa, mutta osaako monikaan lopulta tehdä niin?
Tohtoriassistentin pitäisi kai ottaa koko tieteenalan syyt niskoilleen, mutta heitän pallon myös laajemmin yhteiskunnalle. Jos arvostamme nopeaa valmistumista ja näppärästi suoritettavia opintojaksoja, saamme aivan varmasti vielä vähemmän tiedon analysointiin kykeneviä ihmisiä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, valitettavan usein alemmat koulutusasteet eivät pysty auttamaan tässä asiassa - samoista syistä. On niin kiire pukata tutkintoa ulos.
Äänestäkää vain yhteiskuntatieteilijöitä. Emme me sen kummempia ole kuin muutkaan, ellemme ole jossain välissä oppineet katsomaan sanojen taakse. Meidän pitäisi osata se...
Tänään alkaa sattumoisin yhteiskuntahistorian oj 7.1 eli metodikurssi, vanhemman polven yhisläiset muistavat sen arkistokurssina. Sisältö on tietysti kehittynyt huomattavasti. Eri tiedekunnan oppiaineissa metodiopetus on muutenkin parantunut ainakin määrällisesti ja kaiketi myös laadullisesti. Jotain hyvää tuotantotavoitteissakin: gradujen valmistumiseenhan tällä opetuksella tähdätään.
Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tuntemus on parasta, mitä yhteiskuntatieteilijä on voinut opintojensa aikana oppia. Harvasta tulee tutkijaa, mutta jokaisen valtsikalaisen pitäisi osata lukea tilastoja ja analysoida tekstejä sen verran, että niiden välittämät perustiedot tulevat selväksi. Samoin pitäisi osata arvioida, miltä pohjalta aineisto on tuotettu ja mihin kysymyksiin se ei vastaa.
Pitäisi ja pitäisi. Monella lehdentoimittajallakin on näitä hämmästyttäviä opintoja takanaan, mutta erilaisten tutkimusten uutisointi on järjestään pielessä. Edes yksinkertaista taulukkoa ei osata tulkita, saati ottaa selville, mikä olikaan se tutkimuskysymys, jonka pohjalta tiedettä lähdettiin tekemään.
Herkkähipiäiset tutkijat ovat yksi juttu, mutta kun valtionhallinto tuottaa samanlaista kamaa oman toimintansa peitteeksi koko ajan. Jos näitä ei osaa lukea, tulee helposti huijatuksi oikein tosissaan. Yhteiskuntatieteilijöitä koulutetaan käsittelemään tällaista tietoa, mutta osaako monikaan lopulta tehdä niin?
Tohtoriassistentin pitäisi kai ottaa koko tieteenalan syyt niskoilleen, mutta heitän pallon myös laajemmin yhteiskunnalle. Jos arvostamme nopeaa valmistumista ja näppärästi suoritettavia opintojaksoja, saamme aivan varmasti vielä vähemmän tiedon analysointiin kykeneviä ihmisiä. Kuten olen aiemmin kirjoittanut, valitettavan usein alemmat koulutusasteet eivät pysty auttamaan tässä asiassa - samoista syistä. On niin kiire pukata tutkintoa ulos.
Äänestäkää vain yhteiskuntatieteilijöitä. Emme me sen kummempia ole kuin muutkaan, ellemme ole jossain välissä oppineet katsomaan sanojen taakse. Meidän pitäisi osata se...
maanantai 4. elokuuta 2008
Työn iloa
Perjantaina aloitin tohtoriassarina yhteiskuntahistorian laitoksella. Virkavapaa, äitiysloma tai miksi sitä nyt haluaa kutsua päättyi.
Pääsinkin heti nauttimaan täydestä tohinasta eli opinto-oppaan päivityksestä... ken sitä on jo ehtinyt kaipailla, tulossa on mutta koetetaan saada se sellaiseen kuntoon ettei synny kovin pahoja väärinkäsityksiä. Ainahan sinne varmaan korjattavaa jää ja sitten korjataan. Nyt on kuitenkin vielä sen verran puutteita että parempi pantata sitä päivä tai pari.
Ihmiset ovat kyselleet, miltä tuntuu "palata töihin". Kuten olen kyllästymiseen asti marmattanut, töitähän minä olen tehnyt koko ajan. Nyt vain on monta tuntia päivässä ihan siihen osoitettua aikaa, mikä tuntuu kaikesta huolimatta ylellisyydeltä.
Laitos on suunnilleen sellainen kuin aina, joitain uusia ihmisiä mutta totta vieköön myös vanhoja. Tämä ei ole kritiikkiä, onpahan vain hassua että samat ihmiset joiden kanssa hengasi ainejärjestössä ovat nyt jonkin sortin kollegoja. Varoittavia esimerkkejä ainejärjestötoiminnan vaaroista? Ainakin tietää kenen kanssa on tekemisissä.
Paljon puhutaan siitä, miten tällainen jumittaminen on huono asia, ja pitäisi vaeltaa yliopistosta toiseen saamassa virikkeitä ja muuta hienoa. Ehkä tutkimuksellisesti näin onkin, joskin haluan puolustaa ihan vaan projektitasoista yhteistyötä tutkijoiden kesken. Ei tarvitse välttämättä muuttaa toiseen kaupunkiin - tai maahan - kun kontakteja on vähemmälläkin vaivalla. Näitä humanistis-yhteiskuntatieteellisiä aloja kun voi tutkia kotoakin käsin, ei tarvitse mennä sinne missä on kalleimmat labrat.
Opettajien kierto olisi kaiketi hyvä asia sekin, jos näissä viroissa ja virkasuhteissa saisi vain sokraattisesti istuskella agoralla. Ikävä kyllä opetusvirkoihin sisältyy niin paljon kaikenlaista sälää, että kokemus laitoksen toiminnasta on eduksi. Onko se välttämätöntä? En tiedä kun en ole kokeillut muuta kuin tätä yhtä.
Katsellaan miten käy, eri työtehtävissä ja muutenkin. On tämä mielenkiintoistakin, vaikka kunnon tutkijan kai pitäisikin hakea kaikkia mahdollisia apurahoja päästäkseen pois opetushommista. En oikein tiedä, mikä identiteettini on - ehkä se selviää kun kaksi vuotta väännän näitä kuvioita...
Pääsinkin heti nauttimaan täydestä tohinasta eli opinto-oppaan päivityksestä... ken sitä on jo ehtinyt kaipailla, tulossa on mutta koetetaan saada se sellaiseen kuntoon ettei synny kovin pahoja väärinkäsityksiä. Ainahan sinne varmaan korjattavaa jää ja sitten korjataan. Nyt on kuitenkin vielä sen verran puutteita että parempi pantata sitä päivä tai pari.
Ihmiset ovat kyselleet, miltä tuntuu "palata töihin". Kuten olen kyllästymiseen asti marmattanut, töitähän minä olen tehnyt koko ajan. Nyt vain on monta tuntia päivässä ihan siihen osoitettua aikaa, mikä tuntuu kaikesta huolimatta ylellisyydeltä.
Laitos on suunnilleen sellainen kuin aina, joitain uusia ihmisiä mutta totta vieköön myös vanhoja. Tämä ei ole kritiikkiä, onpahan vain hassua että samat ihmiset joiden kanssa hengasi ainejärjestössä ovat nyt jonkin sortin kollegoja. Varoittavia esimerkkejä ainejärjestötoiminnan vaaroista? Ainakin tietää kenen kanssa on tekemisissä.
Paljon puhutaan siitä, miten tällainen jumittaminen on huono asia, ja pitäisi vaeltaa yliopistosta toiseen saamassa virikkeitä ja muuta hienoa. Ehkä tutkimuksellisesti näin onkin, joskin haluan puolustaa ihan vaan projektitasoista yhteistyötä tutkijoiden kesken. Ei tarvitse välttämättä muuttaa toiseen kaupunkiin - tai maahan - kun kontakteja on vähemmälläkin vaivalla. Näitä humanistis-yhteiskuntatieteellisiä aloja kun voi tutkia kotoakin käsin, ei tarvitse mennä sinne missä on kalleimmat labrat.
Opettajien kierto olisi kaiketi hyvä asia sekin, jos näissä viroissa ja virkasuhteissa saisi vain sokraattisesti istuskella agoralla. Ikävä kyllä opetusvirkoihin sisältyy niin paljon kaikenlaista sälää, että kokemus laitoksen toiminnasta on eduksi. Onko se välttämätöntä? En tiedä kun en ole kokeillut muuta kuin tätä yhtä.
Katsellaan miten käy, eri työtehtävissä ja muutenkin. On tämä mielenkiintoistakin, vaikka kunnon tutkijan kai pitäisikin hakea kaikkia mahdollisia apurahoja päästäkseen pois opetushommista. En oikein tiedä, mikä identiteettini on - ehkä se selviää kun kaksi vuotta väännän näitä kuvioita...
tiistai 22. huhtikuuta 2008
Arjen anarkiaa
Aurinkoisina kevätpäivinä on mukava puuhata ulkona. Viime aikoina ollaan palloiltu vanhemman pojan kanssa. Ihan leikkipallolla vaan, kolme ja puolivuotiaalle pallon potkaiseminen itsessään on jo juhlaa.
Niin se on minullekin! Olen näitä koululiikunnasta huolimatta liikunnasta nauttivia, jotka eivät juuri ole palloon päässeet aiemmin koskemaan. Hyvä syy hankkia lapsia, samoin se, jos on jokin vaje muovailuvahasta ja vesiväreistä...
Suomen jalkapalloilun tulevaisuus saattaa tietysti olla vaarassa, kun tällainen toistaitoinen antaa väärän pelaamisen mallin. Enhän osaa kikan kikkaa, juuri ja juuri tiedän mikä on rintapotku. Pukkaamisesta ei tule oikein mitään. Puhumattakaan että oikeasti jaksaisin juosta kauaakaan.
Kuinka paljon asioita meiltä jääkään tekemättä, koska paikalla on joku parempi? Viedään kitarat ja nokkahuilut, edestä valkea paperi kun jollakulla on enemmän taiteellisia taipumuksia. Runot kannattaa kaivaa netistä, ettei tule kirjoittaneeksi mitään tyhmää.
Ja koska joku osaa paremmin, miksi yrittää itse mitään. Ei se yhtä hyvää ole kuitenkaan. Antaa niiden tehdä, jotka osaavat, ja lihotaan penkkiurheilijoina tai oopperakatsomon helmikanoina. Sitä samaahan se on, oli juomana samppanja tai keskikalja. Antaa muiden hommata.
Onneksi omassa kotona, omatekemien kersojensa kanssa saa tehdä ihan mitä vain, ja ainakin muutaman vuoden jopa tuntea osaavansa jotain. Lapset yleensä, ainakin omasta mielestään, kehittyvät vanhempiaan paremmiksi aiiiivan kaikessa jossain vaiheessa, mutta mitä siitä.
Tästä syystä vastustan periaatteessa kotityön kutsumista työksi: nurkan takana luuraa kuitenkin joku normittaja, joka haluaa varmistaa, että annamme lapsillemme pätevää varhaiskasvatusta myös omalla ajalla. Perkele, ei! Vaan vääriä ja kieroutuneita malleja joka lähtöön. Ihan siksi, että ihmiskunta edistyisi eikä tasapäistyisi. Hyviä niistä, siis lapsista, kumminkin tulee.
Ja tämä on piilotetusti myös kommentti huippuyliopistokeskusteluun.
Niin se on minullekin! Olen näitä koululiikunnasta huolimatta liikunnasta nauttivia, jotka eivät juuri ole palloon päässeet aiemmin koskemaan. Hyvä syy hankkia lapsia, samoin se, jos on jokin vaje muovailuvahasta ja vesiväreistä...
Suomen jalkapalloilun tulevaisuus saattaa tietysti olla vaarassa, kun tällainen toistaitoinen antaa väärän pelaamisen mallin. Enhän osaa kikan kikkaa, juuri ja juuri tiedän mikä on rintapotku. Pukkaamisesta ei tule oikein mitään. Puhumattakaan että oikeasti jaksaisin juosta kauaakaan.
Kuinka paljon asioita meiltä jääkään tekemättä, koska paikalla on joku parempi? Viedään kitarat ja nokkahuilut, edestä valkea paperi kun jollakulla on enemmän taiteellisia taipumuksia. Runot kannattaa kaivaa netistä, ettei tule kirjoittaneeksi mitään tyhmää.
Ja koska joku osaa paremmin, miksi yrittää itse mitään. Ei se yhtä hyvää ole kuitenkaan. Antaa niiden tehdä, jotka osaavat, ja lihotaan penkkiurheilijoina tai oopperakatsomon helmikanoina. Sitä samaahan se on, oli juomana samppanja tai keskikalja. Antaa muiden hommata.
Onneksi omassa kotona, omatekemien kersojensa kanssa saa tehdä ihan mitä vain, ja ainakin muutaman vuoden jopa tuntea osaavansa jotain. Lapset yleensä, ainakin omasta mielestään, kehittyvät vanhempiaan paremmiksi aiiiivan kaikessa jossain vaiheessa, mutta mitä siitä.
Tästä syystä vastustan periaatteessa kotityön kutsumista työksi: nurkan takana luuraa kuitenkin joku normittaja, joka haluaa varmistaa, että annamme lapsillemme pätevää varhaiskasvatusta myös omalla ajalla. Perkele, ei! Vaan vääriä ja kieroutuneita malleja joka lähtöön. Ihan siksi, että ihmiskunta edistyisi eikä tasapäistyisi. Hyviä niistä, siis lapsista, kumminkin tulee.
Ja tämä on piilotetusti myös kommentti huippuyliopistokeskusteluun.
perjantai 18. huhtikuuta 2008
Vuosijuhlasta
Vastoin ennakkotietoja en ole osallistumassa Tason huomiseen vuosijuhlaan. Miehen isoäidin hautajaiset ovat samaan aikaan, joten jään kotiin nuoremman lapsen kanssa kun muu perhe lähtee maahanpanijaisiin.
On ollut kovin vaikea esittää asiaa säädyllisesti: helposti kuulostaa siltä, kuin paheksuisin mummoa siitä, miten hankalaan aikaan hän sattuikin kuolemaan. No, voin tietysti ylevästi lasketella aiheesta "perhe menee omien tarpeideni edelle", vaikkei se aina niinkään ole. Tässä tapauksessa kuitenkin nyt näin.
Hautajaisten ajankohtaa kun voi suunnitella perhe"juhlista" kaikkein vähiten. Ihmiset kuolevat kun sattuvat kuolemaan, ja siinä peruuntuu moni maksettu ulkomaanmatka, kriittinen työmeno ja kevyempi kekkeröinti. Niin kuuluukin olla, mutta ehkä hautajaisissa joskus esiintyvä kireä tunnelma johtuu muustakin kuin perintöriidoista...
Nämä vähemmän ylevät kuolemaan liittyvät asiat ovat vaikeita esittää, jos ei halua leimautua ihmishirviöksi. Toisaalta, kuka se hirviö on, leimattu vai leimaaja? Huumorintajuttomuus kun kuitenkin on synneistä suurin. Ja liittyy olennaisesti suhteellisuudentajuttomuuteen.
On ollut kovin vaikea esittää asiaa säädyllisesti: helposti kuulostaa siltä, kuin paheksuisin mummoa siitä, miten hankalaan aikaan hän sattuikin kuolemaan. No, voin tietysti ylevästi lasketella aiheesta "perhe menee omien tarpeideni edelle", vaikkei se aina niinkään ole. Tässä tapauksessa kuitenkin nyt näin.
Hautajaisten ajankohtaa kun voi suunnitella perhe"juhlista" kaikkein vähiten. Ihmiset kuolevat kun sattuvat kuolemaan, ja siinä peruuntuu moni maksettu ulkomaanmatka, kriittinen työmeno ja kevyempi kekkeröinti. Niin kuuluukin olla, mutta ehkä hautajaisissa joskus esiintyvä kireä tunnelma johtuu muustakin kuin perintöriidoista...
Nämä vähemmän ylevät kuolemaan liittyvät asiat ovat vaikeita esittää, jos ei halua leimautua ihmishirviöksi. Toisaalta, kuka se hirviö on, leimattu vai leimaaja? Huumorintajuttomuus kun kuitenkin on synneistä suurin. Ja liittyy olennaisesti suhteellisuudentajuttomuuteen.
tiistai 25. maaliskuuta 2008
Irtolainen silloin ennen
Kävin läpi vanhoja papereita, ja vastaan tuli Tason lehden Irtolaisen ihkaensimmäinen vuosikerta vuodelta 1996.
Mies selasi sitä ja totesi, että tässähän on kaikki sun kaverit. No melkein, sen verran tiivis porukka olimme silloin ja moni on mukana edelleen. Ja aika moni tekee laitokselle väitöskirjaa... joku sosiologi saisi haastatella tämänkin pienryhmän.
Nauroin varsinkin ensimmäistä numeroa lukiessa välillä hysteerisesti. Olin nimittäin sen vastaava päätoimittaja ja pääasiallinen taittaja - Wordilla mentiin, eivätkä taittotaitoni ole siitä juuri kehittyneet kun ei ole tarvinnut.
Keskellä yötä sitä väännettiin, valittiin kuvia ja sekoiltiin fonttien kanssa. Jälki on epäammattimaista ja kuinka hauskaa sen kanssa olikaan. Opin skannaamaankin.
Olenhan minä ja on jokainen meistä edelleen innostunut kaikenlaisesta, mutta sitä ylpeyttä, jota pieni ainejärjestö tunsi saadessaan oman lehden vuosien tauon jälkeen kasaan voimme tuskin enää kokea. Vaan muisteleminenhan meidän mummujen hommaa onkin :-)
Olen tulossa Tason 40-vuotisvuosijuhlaan, ja kaiketi muutama muukin myös tästä irtsariporukasta. Saa nähdä jaksaako vanha tanssia (snapseja ei ainakaan pysty kykeneen). Kenties joku nuoren polven edustaja löytää juhlissa vastauksen kysymykseen, joka esitettiin Ralf Königin Vapautunut mies-sarjakuvan suulla Irtolaisen 1/1996 sivulla 3:
"Kuinka suurella todennäköisyydellä mä löydän täältä jonkun, jota voi nussia?"
Mies selasi sitä ja totesi, että tässähän on kaikki sun kaverit. No melkein, sen verran tiivis porukka olimme silloin ja moni on mukana edelleen. Ja aika moni tekee laitokselle väitöskirjaa... joku sosiologi saisi haastatella tämänkin pienryhmän.
Nauroin varsinkin ensimmäistä numeroa lukiessa välillä hysteerisesti. Olin nimittäin sen vastaava päätoimittaja ja pääasiallinen taittaja - Wordilla mentiin, eivätkä taittotaitoni ole siitä juuri kehittyneet kun ei ole tarvinnut.
Keskellä yötä sitä väännettiin, valittiin kuvia ja sekoiltiin fonttien kanssa. Jälki on epäammattimaista ja kuinka hauskaa sen kanssa olikaan. Opin skannaamaankin.
Olenhan minä ja on jokainen meistä edelleen innostunut kaikenlaisesta, mutta sitä ylpeyttä, jota pieni ainejärjestö tunsi saadessaan oman lehden vuosien tauon jälkeen kasaan voimme tuskin enää kokea. Vaan muisteleminenhan meidän mummujen hommaa onkin :-)
Olen tulossa Tason 40-vuotisvuosijuhlaan, ja kaiketi muutama muukin myös tästä irtsariporukasta. Saa nähdä jaksaako vanha tanssia (snapseja ei ainakaan pysty kykeneen). Kenties joku nuoren polven edustaja löytää juhlissa vastauksen kysymykseen, joka esitettiin Ralf Königin Vapautunut mies-sarjakuvan suulla Irtolaisen 1/1996 sivulla 3:
"Kuinka suurella todennäköisyydellä mä löydän täältä jonkun, jota voi nussia?"
sunnuntai 23. maaliskuuta 2008
Matka Mordoriin
Menossa on Sormusherra-trilogian viimeinen leffa - nähty on, en jaksa enää katsoa... En ole mikään antaumuksellinen Tolkien-fani, ja siksi tai siitä huolimatta huvituin suuresti muutaman vuoden takaisesta sähköpostihuumorista. Kyseessä oli tietenkin aihepiirin pienklassikko "Taru sormusten herrasta väitöskirjanteon analogiana", englanniksi se useimmiten vastaan tuli.
Muutama kohta jäi erityisesti mieleen. Ensiksi se, miten doktorandimme "presumes his supervisor is dead" - ohjauksen puute on yleinen ongelma... Toisaalta aihepiiriä joskus tutkineet dosentit ovat varmasti monelle sormusaaveiden veroisia hirvityksiä.
Ja lopulta pikku Frodomme on silvottu ja menettänyt kykynsä normaaliin elämään. Harvaa vain saapuu haltialaiva noutamaan. Kiertäneekö juttu enää missään ja naurattaneeko enää ketään. Sen verran tiukkaa kritiikkiä väitöskirjaprosessi tuntuu saavan eri tahoilta.
Olen minäkin törmännyt väitöskirjoina esitettyihin teoksiin, jotka eivät täytä edes hyvän gradun vaatimuksia, ainakaan niitä joita itse asettaisin. Ja olen ollut väitöstilaisuuksissa, joissa olisin hylännyt väittelijän, koska hän ei kyennyt vastaamaan alkeelliseenkaan historianfilosofiaa sivuavaan kysymykseen. Mutta läpi ovat menneet, eikä asia kai minulle kuulu. Ainakaan niin kauan kuin en saa itse kunniaa osallistua väitösprosessiin arvioitsijan puolelta.
Usein esitetty, ja akateemisesta itseohjautuvuudesta suorastaan liikuttavan kuvan antava kommentti on, että esitarkastus voi olla ensimmäinen kerta, kun joku todella lukee väitöskirjantekijän tekstiä ja samoin ensi kerta, kun hän saa täsmällistä ohjausta.
Turha kai mainitakaan, että vaihe on lievästi sanottuna liian myöhäinen. Mutta kuka antaisi kunnon ohjausta kaikille laitokselle haalituille jatko-opiskelijoille, joiden aiheet eivät kuulu oikein kellekään ja joiden kyky hankkia ohjausta omin päin on inhimillisen rajallinen?
En varmaan itsekään olisi uskaltanut ruveta jatko-opiskelijaksi, jos olisin tajunnut, mitä kunnon tohtorilta todella vaaditaan (aloin käsittää asian joskus väitöstilaisuuden aikoihin, sillä tiellä ollaan...). Ehkä aloittelevan väitöskirjantekijän ei pidäkään tajuta. Mutta jossain vaiheessa olisi hyvä jonkun kopauttaa urheaa yksinäistä puurtajaamme olkapäälle: hei, on olemassa tiedeyhteisö ja sinä teet kirjaasi sille, vaikket mitään muuta kirjoittamaasi tekisikään.
Jos ohjaaja, jatkoseminaari, esitarkastajat tai vastaväittäjä eivät tätä tee, ei kannata ihmetellä, miksi yliopistoa pidetään nynnyjen paikkana, jolta voi vaatia vyönkiristystä, tehostamista ja vielä laadukkuuttakin, kaikkea yhtä aikaa. Emmehän me osaa sanoa mitään suoraan edes toisillemme.
Örkit uhkaavat. On aika toimia.
Muutama kohta jäi erityisesti mieleen. Ensiksi se, miten doktorandimme "presumes his supervisor is dead" - ohjauksen puute on yleinen ongelma... Toisaalta aihepiiriä joskus tutkineet dosentit ovat varmasti monelle sormusaaveiden veroisia hirvityksiä.
Ja lopulta pikku Frodomme on silvottu ja menettänyt kykynsä normaaliin elämään. Harvaa vain saapuu haltialaiva noutamaan. Kiertäneekö juttu enää missään ja naurattaneeko enää ketään. Sen verran tiukkaa kritiikkiä väitöskirjaprosessi tuntuu saavan eri tahoilta.
Olen minäkin törmännyt väitöskirjoina esitettyihin teoksiin, jotka eivät täytä edes hyvän gradun vaatimuksia, ainakaan niitä joita itse asettaisin. Ja olen ollut väitöstilaisuuksissa, joissa olisin hylännyt väittelijän, koska hän ei kyennyt vastaamaan alkeelliseenkaan historianfilosofiaa sivuavaan kysymykseen. Mutta läpi ovat menneet, eikä asia kai minulle kuulu. Ainakaan niin kauan kuin en saa itse kunniaa osallistua väitösprosessiin arvioitsijan puolelta.
Usein esitetty, ja akateemisesta itseohjautuvuudesta suorastaan liikuttavan kuvan antava kommentti on, että esitarkastus voi olla ensimmäinen kerta, kun joku todella lukee väitöskirjantekijän tekstiä ja samoin ensi kerta, kun hän saa täsmällistä ohjausta.
Turha kai mainitakaan, että vaihe on lievästi sanottuna liian myöhäinen. Mutta kuka antaisi kunnon ohjausta kaikille laitokselle haalituille jatko-opiskelijoille, joiden aiheet eivät kuulu oikein kellekään ja joiden kyky hankkia ohjausta omin päin on inhimillisen rajallinen?
En varmaan itsekään olisi uskaltanut ruveta jatko-opiskelijaksi, jos olisin tajunnut, mitä kunnon tohtorilta todella vaaditaan (aloin käsittää asian joskus väitöstilaisuuden aikoihin, sillä tiellä ollaan...). Ehkä aloittelevan väitöskirjantekijän ei pidäkään tajuta. Mutta jossain vaiheessa olisi hyvä jonkun kopauttaa urheaa yksinäistä puurtajaamme olkapäälle: hei, on olemassa tiedeyhteisö ja sinä teet kirjaasi sille, vaikket mitään muuta kirjoittamaasi tekisikään.
Jos ohjaaja, jatkoseminaari, esitarkastajat tai vastaväittäjä eivät tätä tee, ei kannata ihmetellä, miksi yliopistoa pidetään nynnyjen paikkana, jolta voi vaatia vyönkiristystä, tehostamista ja vielä laadukkuuttakin, kaikkea yhtä aikaa. Emmehän me osaa sanoa mitään suoraan edes toisillemme.
Örkit uhkaavat. On aika toimia.
maanantai 10. maaliskuuta 2008
Simputuksesta
Luen juuri Juha Siltalan teosta Miehen kunnia. Kai suomalaisesta yhteiskunnasta kertoo jotakin, etteivät teoksen asiat niin kauhean vieraita naisillekaan ole.
Simputus tavataan yhdistää armeijaan ja vastaaviin totaalisiin yhteisöihin, mutta sehän on läsnä kaikkialla. Ajatellaan nyt vaikka koulun taitoaineiden opetusta. Juuri kun on saanut ne hemmetin karjalanpiirakan rypyt ojennukseen ja sormensa irti piirakasta, tulee vanhan hyvän ajan köksänmaikka kertomaan, että kunnon emäntä sitten rypyttää näitä niin ettei meinaa sormia silmällä erottaa.
Hähää, kun nyt omassa kodissani rypyttelen, teen sen ihan niin hitaasti kuin huvittaa. Makua se ei pilaa, eikä meillä ole minnekään kiire. Sama juttu käsitöiden ja erilaisten urheilusaavutusten, ja erittäinkin lapsenhoidon kanssa: kannattaa aina kysyä, miksi ne pitää tehdä jollakin tavalla. Joskus takavuosien neuvo on hyvä, joskus turhaa pölinää jolla on laitettu nuorempia ja tyhmempiä ruotuun.
Tutkijanuran sanotaan olevan täynnä simputusta, ja varsinkin tieteellisten artikkeleiden kirjoittaminen on monen mieliharmi. Sain ilokseni äskettäin kuulla, että vuosi sitten Naistutkimus-lehdessä julkaistu artikkelini on valittu vuoden naistutkimusartikkeliksi. Kaikki se tiukka ja kirpeäsanainen refereevääntö ei siis ollut turhaa :-) Ihan asiallista palautetta koen yleensäkin saaneeni, mutta tiedän että kaikki eivät ole saaneet, varsinkaan johdonmukaisuuden suhteen.
Huomenna alan taas luennoida sosiaalihistorian osuutta yhteiskuntahistorian johdantokurssista. Koetan pitää jargonin eli simputuksen määrän minimissä, vaikka vaikeahan se on tietää, mitä kukakin simputuksena pitää. Myönteisessä hengessä yritetään kuitenkin. Ja edes jotenkuten johdonmukaisina :-)
Simputus tavataan yhdistää armeijaan ja vastaaviin totaalisiin yhteisöihin, mutta sehän on läsnä kaikkialla. Ajatellaan nyt vaikka koulun taitoaineiden opetusta. Juuri kun on saanut ne hemmetin karjalanpiirakan rypyt ojennukseen ja sormensa irti piirakasta, tulee vanhan hyvän ajan köksänmaikka kertomaan, että kunnon emäntä sitten rypyttää näitä niin ettei meinaa sormia silmällä erottaa.
Hähää, kun nyt omassa kodissani rypyttelen, teen sen ihan niin hitaasti kuin huvittaa. Makua se ei pilaa, eikä meillä ole minnekään kiire. Sama juttu käsitöiden ja erilaisten urheilusaavutusten, ja erittäinkin lapsenhoidon kanssa: kannattaa aina kysyä, miksi ne pitää tehdä jollakin tavalla. Joskus takavuosien neuvo on hyvä, joskus turhaa pölinää jolla on laitettu nuorempia ja tyhmempiä ruotuun.
Tutkijanuran sanotaan olevan täynnä simputusta, ja varsinkin tieteellisten artikkeleiden kirjoittaminen on monen mieliharmi. Sain ilokseni äskettäin kuulla, että vuosi sitten Naistutkimus-lehdessä julkaistu artikkelini on valittu vuoden naistutkimusartikkeliksi. Kaikki se tiukka ja kirpeäsanainen refereevääntö ei siis ollut turhaa :-) Ihan asiallista palautetta koen yleensäkin saaneeni, mutta tiedän että kaikki eivät ole saaneet, varsinkaan johdonmukaisuuden suhteen.
Huomenna alan taas luennoida sosiaalihistorian osuutta yhteiskuntahistorian johdantokurssista. Koetan pitää jargonin eli simputuksen määrän minimissä, vaikka vaikeahan se on tietää, mitä kukakin simputuksena pitää. Myönteisessä hengessä yritetään kuitenkin. Ja edes jotenkuten johdonmukaisina :-)
tiistai 19. helmikuuta 2008
Yllätyksiä lehdistössä
Aina joskus saa yllättyä noiden aikakauslehtien suhteen. Juuri kun olin päättänyt, että Suomen Kuvalehti on varsinainen miestenlehti - ei siis äijien vaan ukkojen - niin siinä on hauska juttu huippuyliopistoporukoiden vierailusta Englannin yliopistoissa (7/2008).
Saivat näet niskaansa sitä samaa, mitä kotimaassakin on jankutettu: innovaatiot syntyvät vapaudesta, yrityselämä ei saa määrätä. Vain paikallisen Sitran tapaisen lafkan tyyppi kehui suomalaisten suunnitelmia.
Vaikeaahan se on elävien ihmisten ja niiden elävän hengen kanssa, kuluu aikaa ja rahaa monesti ihan hukkaan. Ikävä vain, että 15-vuotiaan cv:stä ei vielä voi sanoa varmasti, että tämä tyyppi tekee sen innovaation joka pitää kansantalouden pinnalla seuraavat vuosisadat. Jos kohta kansantalouksia enää on mutta kumminkin.
Toinen yllätys oli se, että juuri kun olin päässyt morkkaamaan naistenlehtiä ja poliitikkoja, poliitikko sanoo jotain tosi fiksua naistenlehdessä. Nimittäin vihreiden kansanedustaja Janina Andersson toteaa Me Naisten parisuhdehaastattelussa (7/2008) seuraavaa:
"Olen hyvä äiti, koska Kim on aina uskonut, että olen hyvä äiti. Miehen asenne on hirveän tärkeä."
Nimenomaan. Ei hyvälle vanhemmuudelle ole mitään ulkoista mittaria, ja aluksi kersatkaan eivät kykene ilmoittamaan mielipidettään ja myöhemminkin se on aika hetkestä kiinni. Sen sijaan useimmilla on siinä vierellä ihminen, jonka ei tietysti tarvitse niinkään jaella mielipiteitä vaan keskittyä siihen uskomiseen. Niin isien kuin äitienkin.
On aina karmeaa kuulla, kun joku kuvailee itseään huonoksi vanhemmaksi. Ja vielä niin, ettei sille oikein voi tehdä mitään, mahdotonta muuttaa tekoja tai olosuhteita. Yleensä kyse on näissä melko pienistä rikkeistä, mutta jos usko puuttuu, ei voi mitenkään olla enempää lastensa kanssa, olla huutamatta niille tai mitä murheita nyt ihmisillä onkaan.
Masentavaahan useimpien ihmisten vanhemmuuspuhe on, jos kohta yliopistopuhekin. Kiitos näille artikkeleille, tuntuu taas että oikealla tiellä ollaan kuitenkin.
Saivat näet niskaansa sitä samaa, mitä kotimaassakin on jankutettu: innovaatiot syntyvät vapaudesta, yrityselämä ei saa määrätä. Vain paikallisen Sitran tapaisen lafkan tyyppi kehui suomalaisten suunnitelmia.
Vaikeaahan se on elävien ihmisten ja niiden elävän hengen kanssa, kuluu aikaa ja rahaa monesti ihan hukkaan. Ikävä vain, että 15-vuotiaan cv:stä ei vielä voi sanoa varmasti, että tämä tyyppi tekee sen innovaation joka pitää kansantalouden pinnalla seuraavat vuosisadat. Jos kohta kansantalouksia enää on mutta kumminkin.
Toinen yllätys oli se, että juuri kun olin päässyt morkkaamaan naistenlehtiä ja poliitikkoja, poliitikko sanoo jotain tosi fiksua naistenlehdessä. Nimittäin vihreiden kansanedustaja Janina Andersson toteaa Me Naisten parisuhdehaastattelussa (7/2008) seuraavaa:
"Olen hyvä äiti, koska Kim on aina uskonut, että olen hyvä äiti. Miehen asenne on hirveän tärkeä."
Nimenomaan. Ei hyvälle vanhemmuudelle ole mitään ulkoista mittaria, ja aluksi kersatkaan eivät kykene ilmoittamaan mielipidettään ja myöhemminkin se on aika hetkestä kiinni. Sen sijaan useimmilla on siinä vierellä ihminen, jonka ei tietysti tarvitse niinkään jaella mielipiteitä vaan keskittyä siihen uskomiseen. Niin isien kuin äitienkin.
On aina karmeaa kuulla, kun joku kuvailee itseään huonoksi vanhemmaksi. Ja vielä niin, ettei sille oikein voi tehdä mitään, mahdotonta muuttaa tekoja tai olosuhteita. Yleensä kyse on näissä melko pienistä rikkeistä, mutta jos usko puuttuu, ei voi mitenkään olla enempää lastensa kanssa, olla huutamatta niille tai mitä murheita nyt ihmisillä onkaan.
Masentavaahan useimpien ihmisten vanhemmuuspuhe on, jos kohta yliopistopuhekin. Kiitos näille artikkeleille, tuntuu taas että oikealla tiellä ollaan kuitenkin.
perjantai 23. marraskuuta 2007
Matkalla jonnekin
Viimeisin Nyt-liite kysyy taas kerran, mitä lapsista ja nuorista tulee isona, ja ihmettelee mistä kaikki account managerit tulevat vai miten se meni.
Minä halusin lapsena kirjailijaksi, vaikka tiedostinkin puutteeni kaunokirjallisuuden alueella. Arvelin asian jotenkin korjaantuvan, ja niinhän tässä on käynyt, kirjoittaa saan ja saisin enemmänkin muttei oikein kerkiä.
Kun opiskelijoita tulee laitokselle, oli taustalla sitten valintakoe, pääaineenvaihto tai hyväksytyt avoimen opinnot, ei laitoksen väki yleensä tiedä paljoakaan siitä, minne opiskelija haluaa päätyä. Maisteriksi kaiketi? Ainakin toivottavasti, koska sinne häntä ollaan viemässä ellei pahasti vikuroi.
Sen jälkeen ei sitten tietoa oikein olekaan. Nyt ollaan tilanteessa, jossa kerätään säännöllisesti tietoja siitä, minne meiltä valmistuneet ovat menneet töihin. Moniaalle, lienee paras tiivistelmä edelleen. Valmistuneita on nykyään jo niin paljon, ettei kaikkien tarinoita tunneta kuten ennen vanhaan.
Tämän takia olisi naurussa pitelemistä, ellei se taas kaatuisi yliopistojen niskaan jonain käskyttämisenä, kun käytetään puheenvuoroja korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön tiivistämisestä.
Mitä elinkeinoelämä haluaa? Mehän emme tuota niitä supersankareita, varaosilla varustettuja koneihmisiä joita nykyään kai eniten kaivattaisiin. Vaan ihan tavallisia historiaa opiskelleita ja historiantutkimuksesta jotain tietäviä ihmisiä, joita ei ole kyetty vieroittamaan kaikenlaisista vaarallisista tarpeista kuten perhe-elämästä ja vapaa-ajan kaipuusta.
Yliopisto voi olla niin monta asiaa - kun viimeksi vastustin herrasväen tuottamisen ajatusta, niin kyllähän niitäkin taitoja kertyy osakunnissa, yliopiston juhlissa ja nykyään melkein missä vain. Iltapukuja kuluu jos siitä tykkää. Muutenkin moni oppii käyttämään fiksuja sanoja ja väittämään pitävänsä kuivista valkoviineistä, oikeastaan vain punaviinistä. Tai mitä nyt milloinkin pitää osata tai ainakin nyökytellä mukana.
Rosa Meriläinen kirjoitti blogissaan taannoin, ettei hän koe oppineensa yliopistossa mitään. Tuli vain mieleen oman fuksisyksyni esitelmä, jonka piti silloinen rehtori Päiviö Tommila: suuren juhlasalin kalvosulkeisissa selvisi, että meiltä odotettiin myös persoonallisuuden muuttumista. Nauroimme sille tuolloin, mutta tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa tulee hiipien. Eikä se kaikki ole vain koppavia mielipiteitä ja nyökyttelyä.
Olen kaiketi ennenkin luritellut siitä, kuinka yliopisto on minulle ennen kaikkea tieteen tekemisen ympäristö - en väheksy opettamista, vaan sen yhteys tutkimukseen on suora ja selkeä. Eräs kollega totesi taannoin, että hänellä on virassaan niin paljon töitä että hän joutuu rikkomaan lakia.
Yliopistossa opetuksen pitäisi näet perustua uusimpaan tutkimukseen, eikä hän ehdi seurata edes oman alansa kirjallisuutta, saati tutkia itse. Aijai. Tässä on laadunvarmistukselle purtavaa, jos sen pikku hampaat moiseen ylettävät.
Kaikista opiskelijoista ei tosiaan tule tutkijoita, mutta suutun kyllä, jos sanotaan ettei tutkimukseen liittyvistä taidoista ole mitään hyötyä muualla kuin yliopistossa.
Vauvanhoito lienee mahdotonta, ellei ole havaintoja, hypoteeseja, kirjallisuutta, johtopäätöksiä... ja näillä tuloksilla on suora vaikutus vastaiseen toimintaan. Ellei sitten olla niin jonkin ideologian lumoissa, ettei havaintoja voida ottaa todesta, tai ne tulevat väärältä henkilöltä (isä, anoppi jne.).
Julkinen keskustelu yliopistoista sun muusta onkin yleensä sillä tasolla, että lapsi olisi aikaa haudassa, jos päättelyn taso olisi sen hoidossa samanlaista.
Loppuun sankaruustutkijan sitaatti lempielokuvastaan:
MAXIMUS 5,000 of my men are out there in the freezing mud. 3,000 of them are bloodied and cleaved. 2,000 will never leave this place. I will not believe they fought and died for nothing.
MARCUS And what would you believe?
MAXIMUS They fought for YOU and for Rome.
MARCUS And what is Rome, Maximus?
MAXIMUS I have seen much of the rest of the world. It is brutal and cruel and dark. Rome is the light.
MARCUS Yet you have never been there. You have not seen what it has become. (...)
Minä halusin lapsena kirjailijaksi, vaikka tiedostinkin puutteeni kaunokirjallisuuden alueella. Arvelin asian jotenkin korjaantuvan, ja niinhän tässä on käynyt, kirjoittaa saan ja saisin enemmänkin muttei oikein kerkiä.
Kun opiskelijoita tulee laitokselle, oli taustalla sitten valintakoe, pääaineenvaihto tai hyväksytyt avoimen opinnot, ei laitoksen väki yleensä tiedä paljoakaan siitä, minne opiskelija haluaa päätyä. Maisteriksi kaiketi? Ainakin toivottavasti, koska sinne häntä ollaan viemässä ellei pahasti vikuroi.
Sen jälkeen ei sitten tietoa oikein olekaan. Nyt ollaan tilanteessa, jossa kerätään säännöllisesti tietoja siitä, minne meiltä valmistuneet ovat menneet töihin. Moniaalle, lienee paras tiivistelmä edelleen. Valmistuneita on nykyään jo niin paljon, ettei kaikkien tarinoita tunneta kuten ennen vanhaan.
Tämän takia olisi naurussa pitelemistä, ellei se taas kaatuisi yliopistojen niskaan jonain käskyttämisenä, kun käytetään puheenvuoroja korkeakoulujen ja elinkeinoelämän yhteistyön tiivistämisestä.
Mitä elinkeinoelämä haluaa? Mehän emme tuota niitä supersankareita, varaosilla varustettuja koneihmisiä joita nykyään kai eniten kaivattaisiin. Vaan ihan tavallisia historiaa opiskelleita ja historiantutkimuksesta jotain tietäviä ihmisiä, joita ei ole kyetty vieroittamaan kaikenlaisista vaarallisista tarpeista kuten perhe-elämästä ja vapaa-ajan kaipuusta.
Yliopisto voi olla niin monta asiaa - kun viimeksi vastustin herrasväen tuottamisen ajatusta, niin kyllähän niitäkin taitoja kertyy osakunnissa, yliopiston juhlissa ja nykyään melkein missä vain. Iltapukuja kuluu jos siitä tykkää. Muutenkin moni oppii käyttämään fiksuja sanoja ja väittämään pitävänsä kuivista valkoviineistä, oikeastaan vain punaviinistä. Tai mitä nyt milloinkin pitää osata tai ainakin nyökytellä mukana.
Rosa Meriläinen kirjoitti blogissaan taannoin, ettei hän koe oppineensa yliopistossa mitään. Tuli vain mieleen oman fuksisyksyni esitelmä, jonka piti silloinen rehtori Päiviö Tommila: suuren juhlasalin kalvosulkeisissa selvisi, että meiltä odotettiin myös persoonallisuuden muuttumista. Nauroimme sille tuolloin, mutta tapa ajatella ja hahmottaa maailmaa tulee hiipien. Eikä se kaikki ole vain koppavia mielipiteitä ja nyökyttelyä.
Olen kaiketi ennenkin luritellut siitä, kuinka yliopisto on minulle ennen kaikkea tieteen tekemisen ympäristö - en väheksy opettamista, vaan sen yhteys tutkimukseen on suora ja selkeä. Eräs kollega totesi taannoin, että hänellä on virassaan niin paljon töitä että hän joutuu rikkomaan lakia.
Yliopistossa opetuksen pitäisi näet perustua uusimpaan tutkimukseen, eikä hän ehdi seurata edes oman alansa kirjallisuutta, saati tutkia itse. Aijai. Tässä on laadunvarmistukselle purtavaa, jos sen pikku hampaat moiseen ylettävät.
Kaikista opiskelijoista ei tosiaan tule tutkijoita, mutta suutun kyllä, jos sanotaan ettei tutkimukseen liittyvistä taidoista ole mitään hyötyä muualla kuin yliopistossa.
Vauvanhoito lienee mahdotonta, ellei ole havaintoja, hypoteeseja, kirjallisuutta, johtopäätöksiä... ja näillä tuloksilla on suora vaikutus vastaiseen toimintaan. Ellei sitten olla niin jonkin ideologian lumoissa, ettei havaintoja voida ottaa todesta, tai ne tulevat väärältä henkilöltä (isä, anoppi jne.).
Julkinen keskustelu yliopistoista sun muusta onkin yleensä sillä tasolla, että lapsi olisi aikaa haudassa, jos päättelyn taso olisi sen hoidossa samanlaista.
Loppuun sankaruustutkijan sitaatti lempielokuvastaan:
MAXIMUS 5,000 of my men are out there in the freezing mud. 3,000 of them are bloodied and cleaved. 2,000 will never leave this place. I will not believe they fought and died for nothing.
MARCUS And what would you believe?
MAXIMUS They fought for YOU and for Rome.
MARCUS And what is Rome, Maximus?
MAXIMUS I have seen much of the rest of the world. It is brutal and cruel and dark. Rome is the light.
MARCUS Yet you have never been there. You have not seen what it has become. (...)
keskiviikko 21. marraskuuta 2007
Opiskelija(n)valinnoista
Aloin miettiä suhdettani opiskelijavalintoihin tarkemmin eilisen purkauksen jälkeen. Varsinkin näinä kaikkea älykkyyden ylivaltaa ja yli-ihmiskuvitelmia paheksuvina viikkoina pitää ehkä vähän selittää.
Kuten kai olen joskus todennutkin, en ollut lukiossa mikään huippu, koska en siellä paljoa edes käynyt. Pari laudaturia ja olematon opiskelutekniikka taskussa lähdin sitten maailmalle onneani etsimään.
Onneksi ala-asteelta saakka mukana ollut kaveri pääsi valtsikkaan, niin minäkin kuulin koko tiedekunnasta. Kuuntelin hänen touhotustaan ja menin huvikseni katsomaan pääsykoekirjoja kauppaan. Vaikutti hyvältä, päätin kokeilla.
Tilannehan ei ollut näin leppoisa kuin miltä saan sen kuulostamaan. Olin töissä lähettinä ja minua oli kyselty po. rahoitusfirmassa muihinkin hommiin, mutta en rakastanut konttoriympäristöä silloin enkä rakasta nyt.
Akateeminen itsetuntoni oli kuitenkin pohjamudissa, koska en tosiaan kokenut osaavani mitään tai tajuavani mistään. Valtsikkaan oli silti pakko päästä, sillä innostuin pääsykoekirjoista lukemisen myötä ihan tosissani. Ihmettelin vain, miksi lukiota ei voitu tehdä yhtä kiinnostavaksi.
En kai olisi uskaltanut mennä pääsykokeeseen ollenkaan, ellen olisi saanut niin hyvää palautetta valmennuskurssilta. Eivät ne kurssit kenenkään puolesta lue, mutta jos ihminen ei edes tajua osaavansa asioita, ne voivat sen kertoa.
Pääsin sisään puoli vai oliko se neljännespistettä yli pisterajan ja sillä tiellä ollaan, onneksi! Valtsikassa en enää ollutkaan vain ärsyttävä kakara, vaan ihmiset pohtivat samoja asioita kuin minäkin. Ja paljon syvemmin kuin mihin olin tottunut, joten haastetta riitti.
Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijathan ovat vuosien mittaan koettaneet luoda itsestään kuvaa "sisäänpäinkääntyneinä kommunisteina", ja tämä huumori ja myös asian vakavampi puoli ovat minulle edelleen tärkeitä. Lähes kaikki läheisimmät ystäväni tekevät laitokselle väitöskirjaa - onko tämä hienoa vai säälittävää, riippunee kuulijasta.
Kun siis olen ollut mukana opiskelijoiden valintaprosessissa, rinnassa on ollut suurta myötätuntoa pyrkijöitä kohtaan. Vastauksia lukeva ei saa tietää pohjapisteitä eikä juuri muutakaan hakijasta. Käsiala jää mieleen päällimmäisenä. Niin ja se yksi, joka piirsi koko vastauksensa kirjoittamisen sijasta, oliko se nyt Suomen vientituotteet 1800-luvulla tai jotain. Pelasti päivän ja useammankin.
Kun teen ihan tavallisia tenttikysymyksiä, pidän tavoitteena ns. separaattorikysymystä. Sellaista, joka erottelee ulkolukijat ja asian myös hahmottaneet toisistaan. Yliopistossa opiskelu on näet hemmetin vaikeaa ensimmäiselle ryhmälle, joten heitä ei pidä palkita opiskelutyylistään. Kaikissa tenttikirjoissa on onneksi se taso, jonka tavoittamalla vasta alkaa kehittyä ymmärrys siitä, miksi koko asiasta pitää vouhottaa.
Ensimmäisinä opiskeluvuosina minäkin haalin opintoviikkoja (nyk. opintopisteitä) tuolla vanhan hyvän ajan lukutyylillä. Sitten tuli vuosi, jolloin mikään tentti ei ollut mennä läpi. Masensihan se, koska vuosia oli jo kulunut ja joskus oli tarkoitus valmistuakin. Proseminaariin olisi pitänyt mennä.
Jotain naksahti tuon vuoden aikana, koska sen jälkeen arvosanani nousivat kauttaaltaan ja muutenkin asiat alkoivat lutviutua. Mitä lie ollut, ei minua kukaan suuri pedagogi höykyttänyt uuteen uskoon. Tähän olisi kuitenkin syytä pyrkiä, sillä uskon monen opiskelijan kolkuttelevan YTHS:n terapian ovia turhaan kun ongelma on älyllinen.
Kolmas suuri oppimiskausi ovat muuten olleet äitiyslomat. Kun pääsee hetkeksi irti työstä, alitajunta järjestelee palikat parempaan kuosiin ja saattaa jopa valmistua väitöskirja. Ei siis ole välttämättä vaarallista, jos välillä tekee jotain muuta kuin tiedettä.
Tämän sekavan tarinan tarkoituksena on selittää, että yliopisto ei ole minusta mikään erikoislahjakkaiden supersankarihautomo, vaan paikka, jossa tietyntyyppiset ihmiset voivat valmistua aloille, joilla heistä on jotain hyötyäkin.
Varsinkaan yliopisto ei ole minusta herrasväkitehdas (ks. 17.9.), vaikka ylempien luokkien lapsilla onkin paremmat mahdollisuudet päästä sinne. Jako alkaa toiseksi viimeisen Tiede-lehden mukaan jo vauvana: herrasväen kakaroille puhutaan enemmän ja aivot kehittyvät.
Pois siis tietokoneelta ja puhumaan lapsille :-)
Kuten kai olen joskus todennutkin, en ollut lukiossa mikään huippu, koska en siellä paljoa edes käynyt. Pari laudaturia ja olematon opiskelutekniikka taskussa lähdin sitten maailmalle onneani etsimään.
Onneksi ala-asteelta saakka mukana ollut kaveri pääsi valtsikkaan, niin minäkin kuulin koko tiedekunnasta. Kuuntelin hänen touhotustaan ja menin huvikseni katsomaan pääsykoekirjoja kauppaan. Vaikutti hyvältä, päätin kokeilla.
Tilannehan ei ollut näin leppoisa kuin miltä saan sen kuulostamaan. Olin töissä lähettinä ja minua oli kyselty po. rahoitusfirmassa muihinkin hommiin, mutta en rakastanut konttoriympäristöä silloin enkä rakasta nyt.
Akateeminen itsetuntoni oli kuitenkin pohjamudissa, koska en tosiaan kokenut osaavani mitään tai tajuavani mistään. Valtsikkaan oli silti pakko päästä, sillä innostuin pääsykoekirjoista lukemisen myötä ihan tosissani. Ihmettelin vain, miksi lukiota ei voitu tehdä yhtä kiinnostavaksi.
En kai olisi uskaltanut mennä pääsykokeeseen ollenkaan, ellen olisi saanut niin hyvää palautetta valmennuskurssilta. Eivät ne kurssit kenenkään puolesta lue, mutta jos ihminen ei edes tajua osaavansa asioita, ne voivat sen kertoa.
Pääsin sisään puoli vai oliko se neljännespistettä yli pisterajan ja sillä tiellä ollaan, onneksi! Valtsikassa en enää ollutkaan vain ärsyttävä kakara, vaan ihmiset pohtivat samoja asioita kuin minäkin. Ja paljon syvemmin kuin mihin olin tottunut, joten haastetta riitti.
Talous- ja sosiaalihistorian opiskelijathan ovat vuosien mittaan koettaneet luoda itsestään kuvaa "sisäänpäinkääntyneinä kommunisteina", ja tämä huumori ja myös asian vakavampi puoli ovat minulle edelleen tärkeitä. Lähes kaikki läheisimmät ystäväni tekevät laitokselle väitöskirjaa - onko tämä hienoa vai säälittävää, riippunee kuulijasta.
Kun siis olen ollut mukana opiskelijoiden valintaprosessissa, rinnassa on ollut suurta myötätuntoa pyrkijöitä kohtaan. Vastauksia lukeva ei saa tietää pohjapisteitä eikä juuri muutakaan hakijasta. Käsiala jää mieleen päällimmäisenä. Niin ja se yksi, joka piirsi koko vastauksensa kirjoittamisen sijasta, oliko se nyt Suomen vientituotteet 1800-luvulla tai jotain. Pelasti päivän ja useammankin.
Kun teen ihan tavallisia tenttikysymyksiä, pidän tavoitteena ns. separaattorikysymystä. Sellaista, joka erottelee ulkolukijat ja asian myös hahmottaneet toisistaan. Yliopistossa opiskelu on näet hemmetin vaikeaa ensimmäiselle ryhmälle, joten heitä ei pidä palkita opiskelutyylistään. Kaikissa tenttikirjoissa on onneksi se taso, jonka tavoittamalla vasta alkaa kehittyä ymmärrys siitä, miksi koko asiasta pitää vouhottaa.
Ensimmäisinä opiskeluvuosina minäkin haalin opintoviikkoja (nyk. opintopisteitä) tuolla vanhan hyvän ajan lukutyylillä. Sitten tuli vuosi, jolloin mikään tentti ei ollut mennä läpi. Masensihan se, koska vuosia oli jo kulunut ja joskus oli tarkoitus valmistuakin. Proseminaariin olisi pitänyt mennä.
Jotain naksahti tuon vuoden aikana, koska sen jälkeen arvosanani nousivat kauttaaltaan ja muutenkin asiat alkoivat lutviutua. Mitä lie ollut, ei minua kukaan suuri pedagogi höykyttänyt uuteen uskoon. Tähän olisi kuitenkin syytä pyrkiä, sillä uskon monen opiskelijan kolkuttelevan YTHS:n terapian ovia turhaan kun ongelma on älyllinen.
Kolmas suuri oppimiskausi ovat muuten olleet äitiyslomat. Kun pääsee hetkeksi irti työstä, alitajunta järjestelee palikat parempaan kuosiin ja saattaa jopa valmistua väitöskirja. Ei siis ole välttämättä vaarallista, jos välillä tekee jotain muuta kuin tiedettä.
Tämän sekavan tarinan tarkoituksena on selittää, että yliopisto ei ole minusta mikään erikoislahjakkaiden supersankarihautomo, vaan paikka, jossa tietyntyyppiset ihmiset voivat valmistua aloille, joilla heistä on jotain hyötyäkin.
Varsinkaan yliopisto ei ole minusta herrasväkitehdas (ks. 17.9.), vaikka ylempien luokkien lapsilla onkin paremmat mahdollisuudet päästä sinne. Jako alkaa toiseksi viimeisen Tiede-lehden mukaan jo vauvana: herrasväen kakaroille puhutaan enemmän ja aivot kehittyvät.
Pois siis tietokoneelta ja puhumaan lapsille :-)
tiistai 20. marraskuuta 2007
Yo?
Oli taas Hesarissa senlaatuisen hölmö mielipidekirjoitus, että piti yrittää omaa vastinetta asiaan. Ks. alla, saa nähdä meneekö läpi ja missä muodossa.
En ole tässä asiassa ihan harmiton huutelija, koska ole opettanut yliopistossa oma oppiaineeni perusopintoja assistentin ominaisuudessa (ja opetan tohtoriassistenttina taas ensi lukuvuonna kun äitiyslomasta tokenen). Tässä välissä olen opettanut avoimessa yliopistossa oman oppiaineeni johdantokurssia ja kuulustellut perusopintojen tenttejä.
Valintaprosessissa olen ollut osallisena useampana vuonna kysymysten laatijana, tarkastajana ja valtsikan valintalautakunnan jäsenenä. Voi siis sanoa, että jos opiskelijavalinnoista ja opiskelijoista puhutaan, parempiakin asiantuntijoita varmasti on, mutta täältäkin pesee kyllä.
Ehkä eniten tässä kaikessa hämmästyttää se, miten samanlaisia avoimen yliopiston opiskelijoiden suoritukset ovat ns. varsinaiseen yliopistoon verrattuna. Onko valintaprosessi turha, voisiko ihmisiä ottaa sisään suoraan lukiosta?
No ei tosiaan. Valintakokeessa moni käy varmaan ihan vain katsomassa, mutta kunnolla vastaavistakin vain noin puolella näyttäisi olevan sen kummempia edellytyksiä akateemisiin opintoihin. Jotkut käyvät vuodesta toiseen vastaamassa kolmen pisteen edestä kuuden pisteen kysymyksiin - erikoinen harrastus jos mikä.
Avoimeen yliopistoon hakeutuminen sen sijaan on jo itsessään valintaprosessi: kiinnostusta oppiaineeseen on niin paljon, että sitä luetaan jo etukäteen tai ihan huvin vuoksi. Jos siis näyttää, että avoin on jonkinlainen valmennuskurssi, se sekä on sitä että ei. Jos ensimmäisessä tentissä tulee notkeaa asiaproosaa annetusta aiheesta, siinä vaiheessa ei opetuksella ole osuutta asiaan.
Saa nähdä, mitä ne taas keksivät yliopiston vähäisen jäljellä olevan autonomian nitistämiseksi. Mahdollisesti Sari Sarkomaa tulee valikoimaan meille opiskelijat ensi keväänä?
"Pekka Kauppi, Antti Melander ja Sirpa Vahtera kirjoittavat Helsingin Sanomissa 20.11.2007 ylioppilaskirjoitusten merkityksen lisäämisestä korkeakoulujen sisäänotossa. Kysymys on kuitenkin väärin asetettu, koska ylioppilaskirjoituksilla on jo nyt kohtuuttoman suuri rooli koulutuspoliittisessa keskustelussa.
Miksi lukion päästötodistusta ei oteta laajemmin huomioon eri oppilaitosten opiskelijavalinnoissa? Se mittaa paljon paremmin opiskelijan kiinnostusta eri oppiaineisiin, eikä se ole yhtä altis satunnaisille häiriöille kuin ylioppilaskirjoitukset. Tämän todistuksen arvosanat muodostuvat lukiovuosien kuluessa, ja ainevalikoimakin on laajempi kuin muutamaan alaan keskittyvässä yo-kokeessa.
Jos opiskelija hoitaa opiskelunsa pitkäjänteisesti hyvin, hän voi jopa rentoutua parin viimeisen kurssin aikana – vaikkapa keskittyäkseen jo yliopiston valintakokeeseen. Näin korjaantuisi vasta lukiosta valmistuneiden epätasa-arvoinen asema aiemmin valmistuneisiin nähden. Toisaalta lukion laajaa ja monelle raskasta ainevalikoimaa voisi karsia ja antaa nuoren keskittyä niihin asioihin, jotka häntä todella kiinnostavat.
Se, että ylioppilaskirjoitukset ovat valtakunnallinen koe ei tunnu poistavan eri koulujen ja alueiden opiskelijoiden välisiä eroja, joten sillä ei kannata yrittää perustella yo-kokeen nykyistä merkitystä saati sen lisäämistä. Luonnollisesti lukion kurssien arvosanoissa eivät saisi näkyä mitkään muut asiat kuin opilliset ansiot; toivottavasti nykyään arvosanoja eivät enää alennakaan esim. käytös tai poissaolot, kuten omana lukioaikanani.
Ylioppilastutkinto oli alun perin yliopiston valintakoe, jonka järjesti yliopisto itse ja jonka perusteella sai opiskeluoikeuden yliopistossa. Kehitys on mennyt tähän vinoutuneeseen nykytilanteeseen, jossa ylioppilastutkinnon järjestävät aivan muut tahot kuin yliopistot ja korkeakoulut, eikä tämä tutkinto yleensä takaa opiskeluoikeutta minnekään.
Vaikka lukion päästötodistus otettaisiinkin avuksi korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa, yliopistoilla tulisi silti olla oikeus valita itse opiskelijansa. Eri oppiaineet tietävät parhaiten, millaiset vaatimukset juuri heidän opiskelijoilleen on syytä asettaa. Tätä valtaa ei pidä antaa sen paremmin lukioiden opettajlle kuin ylioppilastutkintolautakunnallekaan. Monia yliopistollisia oppiaineita ei edes opeteta alemmilla koulutusasteilla, joten suoraa yhteyttä aiempien opintojen ja yliopiston välillä ei voida esittää."
En ole tässä asiassa ihan harmiton huutelija, koska ole opettanut yliopistossa oma oppiaineeni perusopintoja assistentin ominaisuudessa (ja opetan tohtoriassistenttina taas ensi lukuvuonna kun äitiyslomasta tokenen). Tässä välissä olen opettanut avoimessa yliopistossa oman oppiaineeni johdantokurssia ja kuulustellut perusopintojen tenttejä.
Valintaprosessissa olen ollut osallisena useampana vuonna kysymysten laatijana, tarkastajana ja valtsikan valintalautakunnan jäsenenä. Voi siis sanoa, että jos opiskelijavalinnoista ja opiskelijoista puhutaan, parempiakin asiantuntijoita varmasti on, mutta täältäkin pesee kyllä.
Ehkä eniten tässä kaikessa hämmästyttää se, miten samanlaisia avoimen yliopiston opiskelijoiden suoritukset ovat ns. varsinaiseen yliopistoon verrattuna. Onko valintaprosessi turha, voisiko ihmisiä ottaa sisään suoraan lukiosta?
No ei tosiaan. Valintakokeessa moni käy varmaan ihan vain katsomassa, mutta kunnolla vastaavistakin vain noin puolella näyttäisi olevan sen kummempia edellytyksiä akateemisiin opintoihin. Jotkut käyvät vuodesta toiseen vastaamassa kolmen pisteen edestä kuuden pisteen kysymyksiin - erikoinen harrastus jos mikä.
Avoimeen yliopistoon hakeutuminen sen sijaan on jo itsessään valintaprosessi: kiinnostusta oppiaineeseen on niin paljon, että sitä luetaan jo etukäteen tai ihan huvin vuoksi. Jos siis näyttää, että avoin on jonkinlainen valmennuskurssi, se sekä on sitä että ei. Jos ensimmäisessä tentissä tulee notkeaa asiaproosaa annetusta aiheesta, siinä vaiheessa ei opetuksella ole osuutta asiaan.
Saa nähdä, mitä ne taas keksivät yliopiston vähäisen jäljellä olevan autonomian nitistämiseksi. Mahdollisesti Sari Sarkomaa tulee valikoimaan meille opiskelijat ensi keväänä?
"Pekka Kauppi, Antti Melander ja Sirpa Vahtera kirjoittavat Helsingin Sanomissa 20.11.2007 ylioppilaskirjoitusten merkityksen lisäämisestä korkeakoulujen sisäänotossa. Kysymys on kuitenkin väärin asetettu, koska ylioppilaskirjoituksilla on jo nyt kohtuuttoman suuri rooli koulutuspoliittisessa keskustelussa.
Miksi lukion päästötodistusta ei oteta laajemmin huomioon eri oppilaitosten opiskelijavalinnoissa? Se mittaa paljon paremmin opiskelijan kiinnostusta eri oppiaineisiin, eikä se ole yhtä altis satunnaisille häiriöille kuin ylioppilaskirjoitukset. Tämän todistuksen arvosanat muodostuvat lukiovuosien kuluessa, ja ainevalikoimakin on laajempi kuin muutamaan alaan keskittyvässä yo-kokeessa.
Jos opiskelija hoitaa opiskelunsa pitkäjänteisesti hyvin, hän voi jopa rentoutua parin viimeisen kurssin aikana – vaikkapa keskittyäkseen jo yliopiston valintakokeeseen. Näin korjaantuisi vasta lukiosta valmistuneiden epätasa-arvoinen asema aiemmin valmistuneisiin nähden. Toisaalta lukion laajaa ja monelle raskasta ainevalikoimaa voisi karsia ja antaa nuoren keskittyä niihin asioihin, jotka häntä todella kiinnostavat.
Se, että ylioppilaskirjoitukset ovat valtakunnallinen koe ei tunnu poistavan eri koulujen ja alueiden opiskelijoiden välisiä eroja, joten sillä ei kannata yrittää perustella yo-kokeen nykyistä merkitystä saati sen lisäämistä. Luonnollisesti lukion kurssien arvosanoissa eivät saisi näkyä mitkään muut asiat kuin opilliset ansiot; toivottavasti nykyään arvosanoja eivät enää alennakaan esim. käytös tai poissaolot, kuten omana lukioaikanani.
Ylioppilastutkinto oli alun perin yliopiston valintakoe, jonka järjesti yliopisto itse ja jonka perusteella sai opiskeluoikeuden yliopistossa. Kehitys on mennyt tähän vinoutuneeseen nykytilanteeseen, jossa ylioppilastutkinnon järjestävät aivan muut tahot kuin yliopistot ja korkeakoulut, eikä tämä tutkinto yleensä takaa opiskeluoikeutta minnekään.
Vaikka lukion päästötodistus otettaisiinkin avuksi korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa, yliopistoilla tulisi silti olla oikeus valita itse opiskelijansa. Eri oppiaineet tietävät parhaiten, millaiset vaatimukset juuri heidän opiskelijoilleen on syytä asettaa. Tätä valtaa ei pidä antaa sen paremmin lukioiden opettajlle kuin ylioppilastutkintolautakunnallekaan. Monia yliopistollisia oppiaineita ei edes opeteta alemmilla koulutusasteilla, joten suoraa yhteyttä aiempien opintojen ja yliopiston välillä ei voida esittää."
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)