Romanian konferenssin jatkotoiminto

... eli "conference proceedings" ilmestyy pian ja on netissäkin. Suosittelen tuon indeksin tavaamista niillekin, jotka eivät jaksa hankkiutua tilaan jossa pääsisivät lukemaan itse papereita. Yhtenä kirjoittajista saan tuon julkaisun aikanaan itselleni ja teksteisin voi tutustua ainakin minun kauttani. Tuolla oli meinaan todella monta kiinnostavaa paperia!

Järjestävät saman homman siis syys-lokakuun vaihteessa ja yrittävät jälleen toimia niin, että tulijoiden tarvitsisi maksaa vain matkansa. Reitti Helsinki-Budapest-Cluj Napoca-Alba Iulia (viimeinen osa henkilöautolla keskellä yötä pitkin romanialaisia vaihtelevankuntoisia teitä) ei ehkä ole helppo, mutta kyllä se kannatti.

Vapaita suhteita

Sain hiljattain puhelun työasioissa, luentokeikasta oli kyse. Keskustelu alkoi mielenkiintoisesti kysymyksellä, olenko se Ilona Kemppainen, joka oli ennen tutkijana Helsingin yliopistossa. Ei, en ole, olen se joka on edelleen tutkijana Helsingin yliopistossa...

Taannoinen blogitekstini saattoi antaa sen vaikutelman, että olen karistanut po. lafkan pölyt talvisaappaistani. Näinhän ei asia kuitenkaan ole, sekä fyysisesti että henkisesti vaikutan siellä edelleen. Kuukausipalkka vain ei juokse heikäläisten tilien kautta, vaan tulee säätiöltä.

Apurahatutkijoiden asema on seikka, joka on hiertänyt akateemista maailmaa jo vuosia. Onhan näet niin, että vakituisia työtehtäviä (virat on muuten lopetettu) ei riitä läheskään kaikille ja samoin Suomen Akatemian rahoitus riittää työllistämään vain osan tutkijoista, doktorandeista tai väitelleistä.

Maamme lukuisat säätiöt tulevat tässä apuun. Moni ihan kunniallinen väitöskirja on kirjoitettu niiden avulla (wink wink, nudge nudge). Väittelyn jälkeen pitäisi joidenkin mielestä päästä "oikeisiin töihin" eli eroon tästä rahoitusmuodosta. Ehkä niinkin, mutta jos tutkijana toimimisen ehto on, että näin käy, aika moni jättäytyy alalta pois, ehkä turhaan.

Vuoden 2009 Koneen säätiön bileissä Hanna Nurminen sanoi puheessaan sen hyvin (ja tämä ei nyt ole rahoittajatahon nuoleskelua vaan asian toteamista): jos tutkimusrahoitus on vain yliopistojen ja Akatemian tehtävä, tutkittavista asioista rajautuu pois paljon uutta ja sellaista, mikä ei sovi virallisiin tiedepoliittisiin tavoitteisiin. Tästä on aikaa enkä tehnyt muistiinpanoja skumppalasi kädessä, mutta ajatus oli jokseenkin tämä.

Miten apurahatutkija sitten suhteutuu yliopistoon? Kysymys työtilojen jakamisesta on ollut masentavaa veivausta jo pitkään. Pidän ihan hyvänä linjauksena, että ilman rahoitusta ei pidä työtilaakaan itsellään pitää. Mutta onko muutaman kuukauden katko syy heittää ihminen ulos? Tieteellinen työhän ei katkea välittömästi rahoituskauden päättyessä, vaikka kunnon ay-hengessä tietysti pitäisi. Ollaan me niin outoja.

Samoin en pidä kovin epäreiluna sitä, että kuukausipalkkalaiset - esimerkiksi Akatemian rahoittamat - ovat etusijalla työtiloja jaettaessa. Sitä sen sijaan en ymmärrä, miten voitaisiin perustella se, että apurahatutkijoille ei lähtökohtaisesti annettaisi lainkaan työtiloja. Monet heistä eli meistä opettavat ja olisi hyvä olla tavattavissa jossain yliopiston tiloissa. Tämä ei ratkea minimoimalla tuntiopetusrahat.

Toisekseen, tutkijayhteisö on paljon muutakin kuin palkkaa yliopiston tilien kautta nauttivat henkilöt. Tiedeyhteisöön tulisi voida kuulua muitakin kuin tiettyjen tahojen arvostamia huippututkijoita. Tutkijanuran eri vaiheessa olevia henkilöitä, eri aiheiden tutkijoita. Kansainvälisestä vaihdosta puhutaan paljon, tehdään vähemmän. Monimuotoisuutta on kuitenkin myös se, että vähemmän hohdokkaat ja huipulta huipulle kirmaavat, silti pätevät tutkijat ovat mukana antamassa panoksensa opetukseen ja keskusteluihin.

Joka tapauksessa ei olisi loogista, että apurahatutkijat jäisivät kategorisesti työtiloitta, mutta heidän julkaisunsa ja muut tekemisensä laskettaisiin yliopiston tulokseen. Kunnia otettaisiin mutta mitään ei annettaisi. Samoin työtiloista maksamiseen sisältyy se ongelma, että apurahat ovat muutenkin pieniä, eikä niihin ole toistaiseksi sisällytetty työtilojen vuokraa. Jos näin tehdään, siirtyy rahaa säätiöiltä yliopistojen taskuun ja jaettava apurahakakku pienenee vastaavasti.

Miksi se työtila sitten on niin tärkeä? Kaikillahan on jo kone kotona. Totta kyllä, niin minullakin ja mukava työpöytä sen lisäksi. Kyse onkin juuri tuosta yhteisöstä, ajatusten spontaanista vaihdosta, miksei myös periaatteesta. Ketkä kaikki saavat yliopiston X tutkijan nimikkeellä esiintyä ja ketkä ovat vain omintakeisia tietokirjailijoita.

Yksi, pieneltä vaikuttava mutta kyseisiä ohjelmia tuntevien mielestä erittäin pätevä syy olla apurahatukija on tietenkin se, että työaikaa ei seurata Solen kautta eikä matkalaskua tarvitse tehdä SAP:illa...

Death, Dying and Disposal 9 -konferenssi Durhamissa 9.-12.9.2009

Viime viikolla Durhamin yliopistossa järjestettiin yhdeksäs Death, Dying and Disposal-konferenssi. Erittäin kiinnostavaa, tutkijoita ja alan ammattilaisia eri puolilta maailmaa. Painotus oli toki Britanniassa ja angosaksisissa maissa, mutta oli meitä muitakin, ihan hyvä delegaatio esim. Pohjoismaista.

Samassa yhteydessä perustettiin virallisesti Association for the Study of Death and Society. Erilaisia aihepiiriin liittyviä tutkimuskeskuksia on muutamia (ainakin CDAS, Centre for Thanatology ja Durhan University Centre for Death and Life Studies) ja esim. Pohjoismaissa on perustettu Nordic Network of Thanatology (tuttavallisesti NNT).

Aika moni kuolemaa tavalla tai toisella tutkiva tekee töitä itsekseen. Ruotsalaisiakin oli Durhamissa useita, mutta ei heilläkään ole oman maan sisällä kovin kattavaa yhteistyötä vaan he tapaavat näissä kansainvälisissä kokoontumisissa.

Ehkä siksi konferenssissa oli niin hyvä tunnelma - koska kerrankin paikalla oli vain ihmisiä, jotka ymmärsivät mikä kuolemassa kiinnostaa. Palaute eri sessioissa oli erittäin rakentavaa ja kannustavaa. Ihmisille uskalsi mennä juttelemaan ja juttuahan riitti.

Konferenssissa naurettiin paljon, kuolema on liian vakava asia että siitä uskaltaisi jättää laskematta leikkiä. Eri ihmisten omat kokemukset ja tutkimus sekoittuivat myös tavalla, joka on akateemisissa piireissä harvinaista.

Olen koettanut kerätä ihmisiä Suomesta liittymään tuohon NNT:hen. Parikymmentä henkeä onkin ilmoittautunut mukaan, mitä voi pitää jo hyvänä lukuna. Pitäisiköhän meidän, eri alojen ja eri taustoista tulevien ihmisten kokoontua kansallisellakin tasolla? Se voisi olla avartavaa, koska joka maassa on sitten vielä omat kysymyksensä. Pitäisi vain alkaa järjestää...

Tutkimuksen asetelmista

Näinä yliopistolain uudistamisen aikoina on syytä lukea tarkasti Hesarin tämänpäiväisen taloussivujen artikkelin kaltaiset jutut. Kyseinen juttu näet kertoo, miten suomalainen metsäteollisuus on ollut hidas muuttamaan rakenteitaan ja ottamaan käyttöön uusia innovaatioita. Yliopistoissa on kyllä tehty, mutta jostain kumman syystä eivät ole siirtyneet erityisen liukkaasti tuotantoon.

Mitäs mitäs. Eikö talouselämän pitäisi olla dynaamista ja aikaansa seuraavaa ja yliopistojen jäykkiä ja jälkeenjääneitä - ja talouselämän suuren viisauden tarpeessa? Taitaa olla toisin päin tuokin asia, mutta usko siirtää vuoria, jopa hyvin toimivan yliopistolaitoksen historiaan.

Samassa lehdessä oli toinenkin kiinnostava teksti. Pertti Tötön nykyistä tiedemenoa kohtaan osoittama kritiikki on minusta joskus vähän ohi maalin, mutta tämänkertainen kolumni on ihan asiaa.

Vakaa usko asian X vaikuttavuuteen ei tosiaan tarkoita, että vaikuttavuus olisi todistettu. Siitäkin huolimatta, että kaikki haastateltavat yhtäpitävästi sanoisivat näin ja tutkija itsekin olisi asiasta vakuuttunut.

Sen sijaan voimme sangen pitävästi todistaa, että tutkimushenkilöt todella uskovat vaikutussuhteen olemassaoloon. Jos vähän pinnistämme, saamme selville, miksi näin on ja mitä se kertoo asiasta X ja sen merkityksestä yhteisössä.

Laadullisia menetelmiä opettaessani olen usein tavannut kunnianhimoisia opiskelijoita, joille edellä mainittu ei riitä. Se todellinen vaikutussuhde pitäisi saada esille, tai muuten ei tehdä tiedettä ollenkaan.

Kun historiassa käytetään laadullisia menetelmiä, klassisimman malliset syy-seuraussuhteet ovat kuitenkin usein kiven alla. Joskus löytyy, silloinkin pitää nähdä paljon vaivaa todistaakseen. Sama on kyllä historisminkin kanssa, mikä selittää ns. yhden dokumentin dosentit.

Tiedonvälityksen maailmankuvassa syy-seuraussuhteet ovat luonnollinen tapa lähestyä asioita, selvenivät ne juttua tehdessä eli eivät. Jos tärkeä ja vaikutusvaltainen ihminen kuvaa vaikkapa tuota yliopistojen ja talouselämän suhdetta tietyllä tavalla, ja toinen kiho käyttää lähes samoja sanoja, vaatisi sangen kokeneen ja asioita tarkkaan ajattelevan toimittajan, jotta hän osaisi ehdottaa edes juttunsa loppukaneetiksi, että arvon vuorineuvokset taitavat olla jonkin kulttuurisen seikan vaikutuspiirissä. Taitaa olla ihan diskursiivinen muodostuma kyseessä.

Ei, kun ihminen on saanut tarpeeksi pitkään puhua keskeyttämättä, häneen kertyy sen verran teflonia että muut eivät viitsikään keskeyttää tai kysellä syitä ja vaikuttimia. Ennemmin tehdään kuten käsketään.

Tulevaisuuden tutkijat voivat sitten ihastella, millainen kummallinen kulttuurinen konstruktio vallitsi Suomen ja monen muunkin maan korkeinta koulutusta koskevassa keskustelussa 2000-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Yliopisto ja elämä

Yliopisto-lehden toimitussihteeri Arja Tuusvuori (viksu ihminen, haastatellut minuakin :-) tuskailee tuttua asiaa: miksi yliopistoelämä kuvataan kirjallisuudessa niin kummallisesti. Aivan kuin meillä olisi aikaa viritellä villejä ihmissuhteita kokopäivätoimisesti - tai edes halua, olemmehan monesti tunteneet toisemme vähintään vuosikymmenen.

Toinen minulle outo, mutta monen muun laitoksen ihmiselle riittävän tuttu asia on keinoja kaihtamaton akateeminen kilpailu, jonka ympärillä monet fiktiiviset yliopistodraamat pyörivät. Monesti siinäkin kuitenkin taistelevat isommat asiat kuin vain yksittäiset ihmiset: mikä on oppialan yleinen linja, mitä siihen kuuluu ja mitä ei. Kuka on sivuraiteella, kenen pätevyys on oikeanlaista. Pelkkiä henkilökysymyksiä nämä harvemmin ovat.

Fiktion ongelma onkin siinä, että tarinaa ei haluta kiinnittää liian tiukasti mihinkään todelliseen laitokseen ja tiedekuntaan. Yliopistolaisen näkökulmasta kaikki uskottavuus kuitenkin menee jo tässä vaiheessa. Organisaatiot muokkaavat toimintaamme monesti sangen paljon, varsinkin jos olemme virassa ja virkasuhteessa johonkin niistä.

Esimerkiksi minun kokemuksiani ei voisi siirtää vaikkapa historian laitokselle - vaikka tutkimusteni faktoja voisi sinne päin vielä viistääkin, toimintaympäristöä ei voi. Olen pienen oppiaineen ja laitoksen ihminen. Joskus, kun kuuntelen eri alojen ihmisiä, tuntuu että suorastaan pumpulissa pidetty. Ei suurta draamaa.

Arja Tuusvuoren kolumnissa todetaan aiheellisesti myös, tutkija Anna Rotkirchiakin lainaten, että ylipitkät työpäivät eivät tee ketään viisaammaksi tai ainakaan paremmaksi ihmiseksi. Muistan professori Matti Klingen puhuneen jotain "vegetoimisesta", jos en aivan väärin siteeraa niin kyse oli kävelyllä käymisestä ja divarissa piipahtamisesta.

Parhaimmillaan yliopistoelämä on todella antoisaa. Rahasta puhuttaessa moni (varsinkin naispuolinen tutkija!) tulee päästäneeksi suustaan jotain sellaista, että en mä tätä rahan takia tee. Ottaisin asiaan kuitenkin toisen näkökulman: koko organisaation riittävä rahoitus on oleellisen tärkeää.

Silloin ei tarvitse tapella vähistä viroista verissä päin ja joku uhkarohkea uskaltaa vegetoida ihan ihmisten nähden. Kappas ketaletta, joku saattaa saada jonkun uuden ideankin. Mutta mitä sanovat ulkopuolinen rahoittaja ja yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet?!

Ajatuksia parisuhteesta

Viimeksi kirjoitin ystävyydestä tai oikeastaan jo parisuhteesta... ja väsyneistä äideistä.

Eeva Jokisen väitöskirja Väsynyt äiti vuodelta 1997 jätti minulle hämmentyneen olon. Ilmeisesti äitien väsymys sinänsä oli tarpeeksi fantastinen löytö, koska asian seuraava vaihe eli syyt ja seuraukset jäivät vähemmälle. Toki Jokinen otti esille äitien oletetun yksinäisyyden, mutta ei minusta mennyt siinä asiassa pintaa syvemmälle.

Viime kevään äitikeskustelussa oli suunnilleen sama aihe ja sama ongelma. Äidit ovat väsyneitä ja yksinäisiä, ja kas: toimenpide-ehdotuksina oli mm. neuvolan tukea, vertaisverkostoja ja taisi siellä ilmetä vanha tuttu sukulaisten läsnäolokin.

Missä isi, kysyvät lapset ja sietäisivät kysyä monet aikuisetkin. Jokinenkin jankuttaa aiheesta "onhan niitä ilman miestäkin lapsia saavia naisia", mutta häkellyttävä enemmistö lapsista syntyy kuitenkin edelleen heteroseksuaaliseen parisuhteeseen. Joten äitien väsymisen ongelma on mitä todennäköisimmin parisuhteesta johtuva, milloin syynä eivät ole ylivoimaiset olosuhteet kuten sairaus, taloudelliset vaikeudet tai muut selkeästi havaittavat seikat.

Miksi väsynyt äiti ei saisi odottaa tukea mieheltään? Eikö miehiltä voi saada tukea? Oma kokemukseni on lähes täysin päinvastainen: kun lapset on yhdessä hankittu ja yhdessä niitä hoidetaan, kaiketi miehestä on eniten apua myös silloin, kun voimat eivät tunnu riittävän ja motivaatio on hakusessa.

Mielikuvamme parisuhteesta lienee suurin rajoittava tekijä tuen saamisessa ja antamisessa. Mitä mies on, mitä nainen on, millaisia suhteita heidän välillään voi tai suorastaan saa olla?

Kuten viimeksi kirjoitin, ystävyyttä pidetään helposti jonkinlaisena parisuhteen alennustilana, johon jouduttuaan diili kannattaakin jo purkaa. Mutta arjen jakaminen, rahojen kanssa melskaaminen ja lastenhoidon vaihtelevat tilanteet iloineen ja kriiseineen eivät anna paljoakaan tilaa salaperäisille intohimoille ja maskuliiniselle tai feminiiniselle mystiikalle. Kyllä sen on oltava reilu peli ja koko ihminen hyveineen ja heikkouksineen, kun sille tielle lähdetään.

Kirjoitin viime jutussani myös, miten ystävyyskin voi muuttua hoivasuhteeksi ja parisuhde varsinkin. Sitä en kuitenkaan tarkoittanut, ettei aikuinenkin ihminen voisi odottaa ja saada hoivaa toiselta aikuiselta ihmiseltä. Niin ystävyys kuin rakkauskin ovat tiloja, joissa ainakin rajallinen hoivan oletus on sisäänrakennettuna. Ei lapsen saaminen muuta tätä asiaa - vai tuleeko yhden ihmisen äidistä jotenkin vähän kaikkien äiti, universaali mamma jonka heikkous tuhoaisi maailman... Siksikö äitien väsyminen on niin kamalaa ja vaikeasti hoidettavissa?

Mutta kuka olisi äidin ystävä, ellei se heteronormatiivinen puoliso? Kukaan muukaan tuskin pääsee yhtä lähelle samaa kokemusmaailmaa. Olen näet havainnut senkin, että lapset eivät tottavieköön ole samanlaisia ja samanikäistenkin lasten äideillä voi olla hyvin vähän yhteistä. Sen sijaan samaan geenialtaaseen panoksensa (sic) heittäneeltä ihmiseltä voi tulla parhaimmillaan hyvinkin virkistäviä näkemyksiä. Puhumattakaan, että saman katon alla asuva ihminen näkee ja kuulee kaikenlaista, jos hän vain rohkenee olla paikalla eikä ole kuuro eikä sokea.

Ystävyys syntyy useimmiten yhteisistä kokemuksista. Ystävät ovat yleensä nykyisiä tai entisiä koulu-, opiskelu-, armeija- tai työkavereita. Pikkulapsivaihe on sekin intensiivinen keikka, jonka luulisi lähentävän eikä erottavan ihmisiä, jotka ovat sille tieten tahtoen lähteneet. Mikseivät puolisot voisi olla lasten hankkimisen seurauksena entistä läheisempiä, tuntea toisensa paremmin ja arvostaa toisiaan enemmän? Siksikö, että ystävyys on niin aliarvostettu ja väärinymmärretty asia, eikä sitä sovi parisuhteessa ollakaan?

En ole tässä kirjoittanut rakkaudesta, koska romanttista rakkautta tuputetaan meille joka tuutista, pienemmällä tai suuremmalla auktoriteetilla. Enkä ole kirjoittanut vanhemmuuden ruumiillisesta puolesta, vähän sama juttu. Lopulta kuitenkin ihmisten kannattaisi olla kilttejä toisilleen, myötätunto ja kohteliaisuuskin olisivat hyvä homma. Sama se mikä suhde ja missä tarkoituksessa, mutta varsinkin parisuhteessa on melkein pakko jossain vaiheessa alkaa olla ihmisiksi. Kunpa se vaihe olisi useammilla silloin, kun on alettu tehdä uusia ihmisiä.

Lehdistökatsaus osa 8: Tiede

Onneksi vuosituhat vaihtui, jotta yksi suosikkilehdistäni pääsi luontevasti eroon koomisesta 2000-loppupäätteestään. Ei niin että tuohon aikaan olisin vielä ollut lehden lukijakuntaa, nyttemmin kuitenkin.

Tiede-lehti onnistuu kattamaan melko monipuolisesti ihmis- ja luonnontieteiden alat - ja pitämään mielessä, että luontoa se on ihminenkin, vääntelemättä asiaa ideologiaksi puoleen tai toiseen.

Hyvä esimerkki Tieteen kohtalaisesta arvovapaudesta on viimeisimmän numeron ydinjätepaketti. Siis tietopaketti... Ainakaan minun epämääräisen kielteistä ydinvoimakantaani se ei muuttanut mitenkään, mutta nyt tiedän jotain ydinvoiman suurimmasta ongelmasta eli jätteen loppusijoituksesta.

Tieteen vahvuuksia ovat monipuolisuuden lisäksi kolumnistit. Kaisa Häkkinen valaisee suomen kielen historiaa ja Anu Hopia vie meidät kemistin keittiöön. Jälkimmäinen ei ole sitä Heston Blumenthal-hommaa vaan vastauksia kysymyksiin, miksi leipä epäonnistuu tai miten paisti paistetaan. Ja mitkä kemialliset reaktiot ovat ilmiössä olennaisia. Ei se olekaan tuurista kiinni.

Veijo Hietalan "Dosentin katsomossa"-kolumnit sen sijaan ovat pääsääntöisesti olleet pettymys. Joko en ymmärrä niiden viestiä, tai sitten ne todella ovat aika heppoista mutua ja ihastelua ilman syvempää pohdintaa. Tai ehkä vain vierastan huutomerkkien käyttöä oletetussa asiatekstissä!

Viimeisintä numeroa lukiessa, ja miksei myös Aleksis Kiven päivän kunniaksi, tulin ajatelleeksi tuota kieliasuasiaa enemmänkin. Älköön kenkään luulko, että nämä blogisivallukset olisivat minunkaan viimeinen sanani suomen kielen sanastosta ja kieliopista. Tiede sen sijaan oikolukee ja -luettaa huolella, ja tuloksena on ytimekästä ja helppotajuista tekstiä. Niin sujuvaa, ettei sitä edes huomaa, ellei ala lukea Tiedettä vaikkapa heti päivälehden jälkeen.

Yksi syy siihen, että Kaksplussan kaltaiset lehdet eivät jaksa kiinnostaa on juuri Tiede. Jälkimmäisessä on näet lähes joka numerossa jotain lisääntymiseen, yksilönkehitykseen, oppimiseen tai psykologiaan liittyvää. Kun saa saman asian tiukemmassa paketissa ja takuulla ilman hymistelyä ja äitimyyttiä, niin eiköhän valinta ole ilmiselvä. Tieteellistä lapsenhoitoa? No aivan varmasti.

http://www.tiede.fi/

Sankaruusseminaari

Väsyneenä mutta onnellisena sankaruusprojektin käsiteseminaarin jälkeen. Aivan mahtava seminaari, hienoja esityksiä ja loistavia keskusteluja. Ikävä kyllä en voinut jäädä seuraamaan loppukeskustelua, mutta Ulla-Maija lupasi siitä jonkinlaisen koosteen.

Käsiteseminaari kuulostaa sanahirviöltä, mutta tutkijoiden työtapana se on ilmeisen onnistunut. Ei meillä kellään ollut mitään täysin valmista käsitettä, jota vain olisimme tyynesti esitelleet, vaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Kuitenkin sankaruuden käsite kykeni yhdistämään hyvinkin erilaisia aiheita ja ihmisiä, viikinkisaagoista nykypoliitikkoihin, työläissankareista taiteen sankareihin. Esiintyjälistää katsellessani epäilin, mitä tästä kaikesta tulee, mutta syntyikin keskusteleva, kantaa ottava, kyseenalaistava ryhmä. Kiitos kaikille!

Juttelimme tauoilla jonkin verran tutkijoiden työtavoista. Yksinäisyys on kuitenkin kaiken luovuuden ehto, ja sitähän tutkimus vaatii siinä missä taidekin. Vaikka suurin työ olisi aineistojen jäljittämisessä, jokin idea pitää olla, mitä edes lähtee hakemaan ja mitä kysymyksiä aineistoiltaan kysyy. Kirjoittaminenkin vaati rauhaa, sillä ainakin humanistisessa ja yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa aiheen rajausta ja fokusointia tapahtuu pitkin matkaa, suunta ei aina ole tuosta vain a:sta b:hen ilman ihmettelyjä.

Toisaalta kontaktit toisiin tutkijoihin pistävät oman palapelin palat mukavasti sekaisin. Olen oppinut vuosien mittaan senkin, että jos jokin asia, käsite tai itse tutkijakin ärsyttää, se on yleensä merkki siitä, että asiaa pitää pohtia enemmän ja että siinä voi piillä suuriakin mahdollisuuksia. Muutosvastarinta kun on kovin inhimillinen ominaisuus. Ja sankarillisina tutkijoina koetamme aina voittaa itsemme, tietenkin!

Oman tietämyksen rajat tulevat monitieteisessä seminaarissa aina vastaan ja lujaa. Sekin on vain kestettävä ja koetettava tehdä asialle mahdollisuuksien mukaan jotain. Kun pääsee sille asteelle, että voi antaa "professoritasoiselle ihmiselle" kirjavinkkejä, voi olla jo ihan onnellinen. En usko, että sen suurempaa viisautta on ainakaan minunlaiselleni heinäsirkalle luvassa.

Kuvittelin ennen, että tohtoriksi väitteleminen tuo jonkinlaisen pysyvän rauhan ja sen jälkeen ei tule enää sellaista tunnetta, että mitä helvettiä minä täällä teen. No, se tunne ei katoa koskaan ja aina pitää olla valmis oppimaan uutta. Mutta kuten sanottua, näitä tunteita ei pidä ottaa tosiasioina vaan ryhtyä toimeen, jotta jokin muuttuisi. Ja pysyväähän on vain muutos.

En halua lopettaa tätä innostunutta tekstiä ruikuttamalla tutkimusrahoituksesta ja yliopistojen ongelmista. Totean vain, että kun se on parasta ollut, on se työtä ja tuskaa ollut. Ja tutkijan työ on ainakin minun mielestäni parasta kaikista.

Tutkijan viisaus, ja rahan ja vallan

Oli mennä lauantaina aamiaismuffinssi väärään kurkkuun, kun luin Hesarista Antti Blåfieldin tekstiä Björn Wahlroosin viimeaikaisista edesottamuksista. Mainittakoon, että tietoni alla käsitellystä tapauksesta perustuvat vain tähän juttuun, kiinnostavaa olisi tietää enemmänkin.

Mikäs siinä, että eskorteerataan kuninkaallisia pinkeissä pöksyissä. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joillakin on varaa ja niin edelleen. Mutta kun omaa ammattikuntaani loukataan, niin se on vähän eri asia.

Walhroos on näet teettänyt kartanonsa eli Joensuun /Åminnen historiikin ihan oikealla historiantutkijalla. Petri Lavonen ei ole minulle sen kummemmin tuttu, mutta netin perusteella hän näyttää kirjoittaneen tilaustöitä ennenkin. Legitiimi herra, siis. Tilaustöillähän tutkija itsensä elättää, ellei sitten apurahoilla. Viroissa ollessa ei paljon ehdi tutkia.

Tekstin kääntämisen ruotsiksi otti hoitaakseen Björn Walhroos itse. Tämän hän kuulemma onkin tehnyt huolella ja suomenkielisen tekstin "virheitä" korjaillen. Walhroos kirjoittaa esipuheessa, Blåfieldin mukaan, "liiallisista vapauksista" käännöstyössään, joita hän perustelee sillä, että on teoksen kustantaja.

Juuri näin. Miksi turhaan tilata tekstiä ammattilaiselta, jos tietää itse paremmin, miten asiat ovat? Tämä ei ole tilaustöissä mitenkään harvinaista, mutta yleensä asiasta keskustellaan ennen käännösvaihetta. Ja perustellaan sitä muullakin kuin sillä, että minä nyt satun maksamaan koko lystin.

Olen itsekin kirjoittanut tilaustekstejä, näistä suurimpana Suomalaisen sanaristikon historian. Se oli selkeästi Sanasepot ry:n teettämä historiikki, ja Sanasepot puolestaan ei edusta koko suomalaista sanaristikkoalaa, joskaan ei asiasta tietysti koko ajan ole huutelemassa. Kävin haastattelemassa minulle osoitetut henkilöt, tein arkistotyötä vihjeiden mukaan - ja luojan kiitos ja työmotivaation onneksi löysin ihan alan ihmisille uuttakin tietoa - ja pullautin säädetyssä ajassa pienen kirjan verran tekstiä sanaristikoiden historiasta kannalta jos toiseltakin.

Työ oli hauskaa, ja koska kustannusala kaikkine kuvioineen oli minulle outo, en ruvennut vääntämään asiasta sen kummemmin. Toisaalta kriittisetkin huomioni hyväksyttiin tilaajien keskuudessa, mahdollisesti koska he ovat fiksua väkeä kaikkineen. Lopullista käsikirjoitusta ei juuri haluttu muuttaa, ja suunnilleen sellaisena se sitten painettiinkin. Pari kommenttia asiavirheistä on tullut, mikä on myöhemmän kokemukseni valossa aika vähän.

Olenkin itsekseni ihmetellyt tätä. Pienyrittäjät, joita varsinkin alkuaikojen sanaristikkokustantajat olivat, ovat todella ammattiylpeää ja työhönsä ja yritykseensä sitoutunutta porukkaa. Riidoilta ei vältytä, kun erilaiset liikeideat ja strategiat törmäävät ja mukana on vielä luova panos, jota sanaristikoiden tekeminen vaatii hyvän annoksen. Mutta helpottuneena olen todennut, että saatoin sekä olla itselleni rehellinen että jotenkuten tyydyttää kuvaamani alan ihmisiä. Jopa niitä, joita teoksen tilaaja ei suoraan edusta.

Luulisi, että Björn Wahlroosilla olisi ensinnäkin varaa käännättää tilaamansa teokset ammattilaisella. Aikaa hänellä tuntuu olevan suorittaa tällainen urakka itse. Ja reipasta mieltä muuttaa jo kerran hyväksymäänsä tekstiä, jonka toinen on työkseen omalla nimellään tehnyt. Ihan vain koska tietää pystyvänsä siihen.

"Why does a dog lick its balls? Because it can."

Tällaista yhteiskuntaa minä en halua. Enkä toivottavasti joudu tutkijana moisen "landlordin"alaisuuteen. Kun niitä fiksujakin, vaikka tuhannesti köyhempiä on ainakin vielä tarjolla.

Kieli

Muutama vuosi sitten perustimme kavereiden kanssa lukupiirin. Sen toiminta on huomattavasti hiipunut viime aikoina, mutta jaksamme välillä edelleen keskustella kirjallisuudesta sähköpostitse, vaikka emme enää samoja teoksia luekaan.

Minulla on uudemman kirjallisuuden suhteen ongelma, jolle on Huonon kirjallisuuden seuran ”antilogiassa” Mallusjokelainen sielunmaisema ja muuta paskaa annettu oikein nimikin: mutaforistit. Lukekaa itse. Kyse on lyhyesti sanottuna voimakkaiden ja ennen kaikkea omaperäisten (eli käsittämättömien) vertauskuvien käytöstä. Antilogian nimenomaisessa tekstissä tunnutaan vaanittavan erityisesti runoilijoita, mutta proosassa vasta piru onkin irti.

Joillekin ystävilleni asia ei ole ongelma. ”Tylsää kieltä”, saattavat sanoa teoksista, joissa minulta pääsee helpotuksen huokaus: tätä voi sentään lukea. Kun nyt satun tykkäämään asioista ja haluan saada selville, mistä kirjassa edes suunnilleen on kysymys. Tai lauseessa, jos niikseen tulee.

Runoja nuorempana värkänneet romaanikirjailijat, kuten Kjell Westö, Jari Tervo tai Hannu Niklander kykenevät välttelemään ”mutaforia” aika hyvin. Joku Markku Pääskynen ei edes yritä. Riku Korhostakin yritin lukea, mutta ei saatana. Mahdollisesta omasta rajoittuneisuudestani kertoo, että Korhonen on puuhannut Huonon kirjallisuuden kanssa hänkin. Niin tai näin, lukijana ongelmani on todellinen.

Tieteellinen kirjoittaminen on tietysti se, millä leipäni tienaan (ei niin että monestakaan jutusta mitään maksettaisiin, mutta noin laajemmassa mielessä). Se onkin oma lukunsa, koska siitä on niin monenlaisia käsityksiä. Meitä nuorempia tutkijoita (onneksi) evästetään ja editoidaan välillä rankastikin. Lempisanat, lauseenrakenteet ja muut humpuukit saavat hyvien refereiden ja varsinkin päätoimittajien käsittelyssä kyytiä. Meno tietysti vaihtelee julkaisusta toiseen; olen kuitenkin oppinut rakastamaan ruoskaa ja pettymään, jos sitä ei tulekaan. Itsekö tässä pitäisi kaikki osata?

Joskus tietysti ote lipsuu itse kultakin. Varsinkin vanhempia kirjoittajia tunnutaan käsittelevän silkkihansikkain tai ei ollenkaan; nimiä mainitsematta, luen juuri teosta jossa puhutaan toistuvasti ”venättä” ja olisihan se koomista ellei se olisi niin ylimielistä. Toisella laidalla tieteellistenkin kirjoittajien kenttää ovat ne, jotka eivät enää usko possessiivisuffiksiin ja kongruenssiin. Jos ette tiedä, mitä ne ovat, opetelkaa.

Nuorison kielenkäytöstä ollaan jatkuvasti huolissaan, mutta minä en ole. Sinänsä. Enimmäkseen. Tenttivastauksissa ja esseissä saan eteeni alle kolmekymppisten, monesti jopa alle kaksikymppisten tekstejä, ja niissä kyetään kyllä asioiden ilmaisemiseen sujuvalla suomella. Aina tosin ei, vai mitä pitäisi ajatella ihmisestä, jonka mukaan yhteiskunta ”materialisoitui” 1800-luvulta alkaen. En tenttikirjasta löytänyt mainintoja scifistä enkä spiritismistä. Tämäkin opiskelija on kaikesta huolimatta fiksu ihminen, kovin vain ihastunut konsulttikieleen, joka peittää enemmän kuin sanoo ja joskus saa lukijan hirnumaan ääneen. Bingo!

Satunnaisia lapsuksia suurempi ongelma on yleinen tyylitajun puute, johon törmää yhä useammin. Ei siis tajuta sanojen sävyä, vaan paiskotaan menemään näppäriltä kuulostavia sanontoja ja lauseparsia. Onko sillä sitten niin väliä, mitä yhdessä harjoitustehtävässä lukee? Eipä juuri, mutta jos ei koskaan hio hienovaraisempaa tyyliä, ei sitä myöskään opi. Jossain vaiheessa aikuista elämää pitäisi kuitenkin osata sijoitella sanansa sulavasti.

Mikä sitten on hyvää suomea? Teoksessa Helsinki kieliyhteisönä paljastuu, miten puolikielistä ”suomenkielinen” eliitti oli vielä 1900-luvun alkupuolella. Tuolloinhan kehiteltiin reklaamin tilalle mainos ja niin edelleen. Kodeissa puhuttiin kuitenkin melkoisen ruotsinsekaista suomea. Pari vuotta sitten, jos oikein muistan, nimekkäiden kirjalijoiden ja oliko vielä tutkijoidenkin joukko kirjoitti aiheesta Hesariin. Näinhän se on, että fennomaanien sinänsä söpö nimen- ja kielenvaihto oli myös suurta vallankäyttöä.

Suomesta tehtiin eliitin sivistyskieli, mutta samalla se tavallaan riistettiin kielen luontevilta käyttäjiltä, kun taas mainittu eliitti oli kielenkäyttäjinä kankeaa ja yltiönormittavaa porukkaa. Ei niin etteikö jokseenkin näin olisi tehty kaikkialla maailmassa. Kuitenkin, kun puhutaan siitä mikä on oikeaa ja hyvää suomea, yksiselitteistä vastausta ei ole. Joka tilanteessa on omat tarpeensa. Itsetehostus on näistä suurimpia...

Onko liikaa vaadittu romaanilta, että sen yksittäisen lauseen ymmärtää ilman filosofian tai kirjallisuustieteen perusopintoja? Ehkä on. Tieteellisen tekstin tunnusmerkki taas ei ole hämäräperäisyys (ei, sosiologit, se ei tosiaan ole se) vaan pyrkimys välittää tietoa tehdystä tutkimuksesta. Kyse on siis välineestä, ei päämäärästä.

Kuinkahan kauan suomeksi vielä julkaistaan tieteellistä tekstiä? Kunpa jaksaisin kerätä näitä leikkeitä, mutta samaisessa Erkon tuutissa oli hiljattain juttu englannin kielen etenemisestä maailmassa, sangen positiivisessa sävyssä. Voipi käydä noinkin, mutta se tietää monta sukupolvea puolikielisiä ja kulttuurisesti alakynnessä olevia ihmisiä. Enkä tosiaan usko, että kielikylpypäiväkoti auttaa tähän yhtään mitään.